Pieniä ongelmia

Pienestä on hyvä elämä kiinni. Sattui pieni tapaturma, jossa oikean käden etusormen kynsi lohkesi. Nyt sormi on kääreessä, eikä elämä suju entiseen malliin. Kaikki on hankalaa, kirjoittaminenkin.

Muistuu mieleen toinen tapaus, jossa kynsi myös vahingoittui. Ei minun vaan sihteerini neiti B:n kynsi. Siitä vasta harmia koitui.

Olimme matkalla seminaariin Tampereen yliopistolle. Minä ajoin, vieressä istui osastopäällikkö Hokkanen ja takapenkillä sihteeri neiti B. Auto oli firman vanha Citroën Visa. Oli kaunis loppukesän päivä joskus vuosituhannen vaihteen paikkeilla.

Kolmostie ei tainnut vielä olla valmis moottoritie Hämeenlinnasta eteenpäin, joten minä valitsin toisen reitin. Käännyin Hämeenlinnasta Hattulan suuntaan ja siitä eteenpäin Pälkäneelle. Vakituinen kahvitaukopaikkani oli Kaivannon kanavalla. Siinä on kahvila tien molemmilla puolilla. Tampereen suuntaan menijöiden kahvila sijaitsee pienessä notkelmassa aivan järven rannassa. Sen parkkipaikalle pysähdyimme.

Kun sitten kahvittelun jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaa, Visa ei inahtanutkaan. Ei aikeitakaan käynnistyä, vaikka kuinka väänsin virta-avainta. Hätä siinä iski. Jääkö seminaari väliin, kun me emme pääse liikkeelle?

Konepelti saatiin auki ja kävimme Hokkasen kanssa tutkimaan ongelman alkusyytä. Mutta mitä me nyt siitä ymmärsimme. Kaksi sivaria, ja sivarithan eivät tunnetusti ymmärrä miesten meiningeistä, kuten moottoreista tai maamiinoista.

Onneksi paikalla oli osaava henkilö, neiti B. Hän osaa jopa taistella, tosin vain itämaisesti itsepuolustusta. Moottorit hän on oppinut moottoripyöräharrastuksessa.

Siinä me seisoimme tumput suorina, Hokkanen ja minä. Neiti B. kumartui moottorin ääreen ja me katselimme vierestä. Jotkut muutkin kahvilan parkkipaikan kulkijat katselivat. Tiedä sitten, mitä katselivat, Hokkasta ja minua vai korkeita korkoja, pitkiä sääriä ja lyhyttä hametta, joka oli kumartunut moottoritilaan.

Sitten neiti B. sähähti kiroussarjan niin kuin vain nuori nainen osaa. Taisimme suorastaan punastua me kaksi herkkäsieluista miestä.

Neiti B:ltä oli katkennut kynsi. Oma vai tekokynsi, siitä en oikein päässyt selvyyteen.

Mutta Visa lähti käyntiin. Ensistarttauksella. Siinä ilossa unohtui äkkiä neidin miesseurassa sopimaton puheenparsi. Selvittämättä jäi, mitä kynnelle tapahtui, mutta oletukseni on, että hän käytti pitkää kynttään ruuvimeisselinä.

Ehdimme seminaariin, Hokkanen ja minä. Neiti B:tä ei seminaarissa näkynyt. Ei myöskään illalla hotelli Tammerissa. Hän oli ensin mennyt johonkin manikyyriin ja sen jälkeen kiitämään omille retkilleen Tampereen yöhön. Seuraavana päivänä hän kyllä tuli hoitamaan seminaaritehtäviään.

Jälkiongelma tuli neiti B:n matkalaskusta. Siihen sisältyi yksityiskohta, jota ei yleensä matkalaskuihin sisälly. Hyväksyin laskun. Jälkeenpäin jouduin selittämään yksityiskohtaa sekä esimiehelleni että tilintarkastajalle. Hyväksytyksi se loppujen lopuksi tuli kaikissa instansseissa.

Pieni on sittenkin minun uusi kynsiongelmani. Siitä ei tule laskua kenenkään hyväksyttäväksi. Kirjoittaminenkin sujuu jotenkuten, kun tottuu pitämään etusormen ojossa pois näppäimiltä.

Veitikka nuori

Kirjoitin kirjeen. Pistin siihen hymiön, sellaisen vilkkusilmäisen hymysuun.

Ei ole kuulunut tapoihin pistää hymiöitä kirjoituksiini, ei irviöitä myöskään. Taidan olla sillä tavalla vanhan liiton kirjoittaja, että vierastan sellaisia tehokeinoja. Tunnen, että minun pitää osata ilmaista sävyt ja tunnetilat ilmankin. Ellen onnistu, olen kirjoittanut huonosti.

Olen vierastanut muitakin tehokeinoja. En suostu ihan helposti käyttämään huutomerkkiä. Sen välimerkin varaan teinitytöille. He tarvitsevat sitä esim. koulun ainekirjoituksessa, välillä pitkän rivin huutomerkkejä, jotta opettaja varmasti kuulee.

Mutta nyt - varmaankin uuden vuoden aiheuttamassa elämäntapojen uudistamispaineessa - muutin asennettani ja pistin kirjeeseen sen vilkkusilmäisen hymysuun.

Heti  tuli moderni ja nuorekas olo. Olenpa minä aika veitikka.

Tällaisen terapeuttisen kokemuksen jälkeen saattaa monenlaisia hymiöitä ilmestyä näihin blogikirjoituksiinkin. Huutomerkeistä en vielä menisi takuuseen.

Kuva: Hbl 04.01.2015

Tonttujoukko varpahillaan

Toisin kuin toivoin, aika on rientänyt kiihtyvällä nopeudella. Toisin kuin toivoin, Helsinki on saanut lumipeitteen. Päiväkin alkaa pidentyä. Lehdestä luin, että kaamosmasennus on tavattoman yleistä. Minuun se ei ole iskenyt. Hämärä ja pimeys on mielivuodenaikani. Ei tarvitse olla pirteä, se ei sovi minulle. En käytä kirkasvalolamppuja enkä vitamiinipillereitä.

Varustautuminen jouluun on silti sujunut suotuisasti. Kävin tänään hakemassa savukalkkunan, jonka muistin tällä kerralla tilata ajoissa, joten en jäänyt ilman. Samalla ostin myös porkkana- ja lanttulaatikon ja joululimpun. Lipeäkalan jätin ostamatta. Jälkiruoaksi käpykakku. Huomenna jouluaattona pitää vielä muistaa käydä kaupassa, sillä kynttilä voisi olla hyvä. Ehkä Alepasta löytyy.

Joulukortteja tuli 36. Yksi niistä tuli kansanedustajalta, puolitutulta. Se vähän ärsytti. Luuleeko hän kerran neljässä vuodessa tulevan kortin innostavan äänestämään häntä? Ei innosta. Huono puolue, väärä sukupuoli.

Iäkkään sukulaistädin kortit jäivät tänä vuonna ensimmäistä kertaa kirjoittamatta. Blogin vakituiset lukijat muistanevat vuosittain joulun alla kertomani käynnit tädin luona kirjoittamassa kortteja ihmisille, joiden elossa olemisesta ei ole vuosikymmeniin ollut havaintoja. Nyt tädin itsensä kiinnostus maailman menosta on sammunut.

Lähden joulutauolle. Blogi hiljenee muutamaksi viikoksi. Kiitän lukijoita kiinnostuksesta sekä kirjeistä ja kommenteista. On ollut ilo tulla huomatuksi. Toivotan lukijoille hyvää joulua ja uutta vuotta.

Ensimmäisen kuvan vanha postikortti näyttää, että Esplanadin suunnalla on ennenkin ollut tonttuja. Valtakunnan toisella virallisella kielellä haluan myös toivottaa jouluiloa.