Lehdessä
oli pitkä kirjoitus Kalle Päätalosta. Kirjailijan parikymppinen tyttärentytär
on ruvennut lukemaan isoisänsä kirjoja ja kirjoittaa kokemuksistaan blogia.
Päätalo
on minulle itselleni hankala aihe. Olen kirjallisuustieteestä maisterinpaperit
nuorena hankkinut, joten olen kai jonkinlainen alan asiantuntija. Silti olen
lukenut Päätalon isosta tuotannosta vain yhden kirjan ja senkin vain
puoliväliin.
En
muista, minkä niminen kirja se oli, mutta ei se maittanut. Kesken jäi.
Toisaalta se ei ole merkki kirjan huonoudesta, sillä minulta jää kesken aika
moni kirja. Väsymys, kiire, muu edelle menevä kirja, matka, mieliala tai muu
sellainen seikka saattaa keskeyttää vetävänkin kirjan lukemisen. Joihinkin
palaan paremmalla ajalla, joihinkin en palaa. Päätaloon en ole palannut.
Hankalaksi
Päätalon tekee se, että Suomen kansa on ollut hänen kirjoistaan poikkeuksellisen
innostunut. Väinö Linna taitaa olla edellä, mutta ei juuri muita. Ja tiedän
monia fiksuksi tietämiäni henkilöitä, joiden mielestä Päätalo on suuri mestari.
Kai
siis minunkin pitäisi.
Tiedän,
että meikäläisiä epäillään urbaaneiksi snobeiksi, poispilatuiksi arroganteiksi,
elitisteiksi, jotka halveksivat maalaisproosaa. Ns. kirjallisuuden
asiantuntijat, kriitikot, eivät isommin innostuneet Päätalon tuotannosta,
muutamin poikkeuksin. Kirjallisuuden historiat ohittavat hänen tuotantonsa
vähäisin maininnoin. Ei Päätalo taiteiden hierarkiassa kovin korkealla ole.
Mutta painosluvut ovat huippuluokkaa. Kansa tykkää. Tyttärentytärkin on
kiinnostunut ja haluaa ymmärtää, miksi isoisä on tällaisessa asemassa.
Minä
olen välillä miettinyt, pitäisikö tehdä uusi yritys. Onko minuunkin tarttunut
elitismi, arroganssi, snobismi, kun olen ikäni ollut tekemisissä kirjallisuuden
ammattilaisten kanssa. Kannattaisi varmasti yrittää. Olenhan taustaltani
kuitenkin maalaispoika, pääsin lapsena näkemään hyvinkin läheltä köyhyyttä ja
kurjuutta, juuri samanlaista julmaa metsästä tukkitöillä niukan elantonsa
hankkivaa monilapsista metsätorpan elämää, josta Päätalokin kirjoittaa.
Muita
"korkeakulttuurin" vähälle arvostukselle jättämiä kirjailijoita ovat
mm. Arto Paasilinna ja Laila Hietamies (myöh. Hirvisaari). Minä olen lukenut
Paasilinnalta yhden kirjan (Jäniksen vuosi) ja jotain toista aloittanut, mutta
kesken sekin jäi. Hietamieheltä en ole lukenut mitään. Sen sijaan olen ostanut
aika monta Hietamiehen kirjaa, sillä äitini halusi niitä joululahjaksi. Kävin
aina pyytämässä kirjailijalta omistuskirjoituksenkin äidilleni. Mutta omalle
lukulistalleni yksikään niistä ei päässyt.
Näiden
todisteiden valossa minun on kai pakko myöntää, että lukutottumukseni noudattaa
aika johdonmukaisesti ns. kirjallisen eliitin arvostuksia. Olen siis osa
poispilattua urbaania elitistisnobismia. Vaikea on puolustautua.
Vähän
helpompi on puolustautua, kun puheena on uudempi action. Luin aikanaan muutaman
Ilkka Remeksen kirjan ja olen myös nähnyt pari Renny Harlinin elokuvaa.
Kokemukseni perusteella tiedän varmasti, että näihin en enää ikinä koske.
Moista yksioikoista ja taidotonta reuhaamista en halua enää koskaan kokea,
olivatpa kuinka suosittuja tahansa. Kansansuosio ei ole tae laadusta.
Mutta
se Päätalo täytyy pistää vakavaan harkintaan.
(Kuvassa
Kalle Päätalon muistomerkki Tampereella, Arja Renell 2014)