Naiset keskuudessamme

Päivän koskettavin uutinen: tuttavapariskunta eroaa.

Jos nyt ihan rehellinen olen, ei se minulle mikään uutinen ollut. Suunta on ollut näkyvissä jo kauan. Harjoittelivatkin eroa jo pariin kertaan, mutta parin viikon katkon jälkeen tekivät välirauhan. Nyt ei enää harjoitella. Viidennesvuosisadan se kesti.

Välillä oli kiusallisiakin hetkiä. Kerran marraskuun myrryksessä pariskunnan miespuolinen jäsen tuli pyytämään minulta lupaa käyttää salaisena pakopaikkana minun kesäasuntoani pohjoisella Pirkanmaalla. En oikein osannut kieltäytyäkään, vaikka mieli teki. Tiesin, että ei hän sinne yksin pakene. Kun rouva sitten tuli minulta kysymään, tiedänkö missä mies menee, jouduin valehtelemaan. Luulen että hän näki valheeni.

En ole asiassa puolueeton, sillä olen tietoinen vain toisen osapuolen syytöksistä kumppaniaan kohtaan. Syytös on se ikivanha mutta aina uus: "Sietämätön nalkuttaja."

Äskettäin tuli Yle-Teemalta hieno vanha klassikkoelokuva Sumujen laituiri (Le Quai des brumes, ohj. Marcel Carné 1938). Nappasin siitä muistiin Jean Gabinin repliikin: "Ei mies ja nainen voi ymmärtää toisiaan. Ei ole yhteistä kieltä."

En ymmärrä tuota, en halua uskoa tuota. Olenkohan poikkeava?

Minun kokemukseni mukaan nimenomaan miehellä ja naisella on yhteinen kieli, ja korostan, että en viittaa tällä mihinkään seksuaaliseen. Tai siihenkin, joissakin tilanteissa, mutta en pelkästään siihen. Minun kokemukseni mukaan miehellä ja naisella on yhteinen kieli siinä kaikkein olennaisimmassa keskustelussa, jossa yhdistyvät  teesi, antiteesi ja synteesi. Voiko hyvältä yhteisymmärrykseltä enempää toivoa?

Miesten keskustelussa on vain synteesi. Antiteesi tulee vain öisellä nakkikioskilla, ja sen toinen nimi on tappelu.

Kävin kirkossa

Kävin kirkossa.

Sitä ei ole kovin usein tapahtunut, sillä en ole jäsen. Olen kyllä kasvanut perinteisessä kristillisessä ympäristössä, saanut koulussa uskonnon opetusta ja käynyt rippikoulun. Mutta täysi-ikäiseksi tultuani erosin kirkosta. Tuli ylitsepääsemättömiä ristiriitoja.

Mutta joskus harvakseltaan tulee eteen tilanteita, joissa on asiaa kirkkoon. Nyt ajoin kauas maaseudulle juhlapuku päällä. Lähisukuun oli syntynyt vauva, jonka ristiäisiä vietettiin.

Juhla oli kaunis, umpirakastunut nuori pari säteili onnea, sukulaisia ja ystäviä oli paljon koolla juhlistamassa tilaisuutta. Juhlan päähenkilö nukkui suurimman osan ajasta. Hän virkistyi vain hetkeksi kastetoimituksen ydinhetkellä. Ongelmia ei ollut.

Ongelmia ei ollut muilla, paitsi kirkolla.

Nuorella rakastuneella parilla oli nimittäin vaikeuksia saada kirkko ja pappi myötämieliseksi tälle juhlalle. Ei meinannut löytyä pappia, joka suostuisi toimittamaan kasteseremonian.

Siinä oli nimittäin sellainen monelle papille sietämätön yksityiskohta, että tuo nuori rakastunut pari koostui kahdesta naisesta.

-   -   -

Mikä kumma siinä on, että kirkko ei saa näitä asioita sisällään järjestykseen? Yhteiskunta on muutenkin kylmä ja kyyninen, mutta kristillisellä kirkolla olisi jo lähtökohdassaan ainutlaatuinen opillinen vastalääke - rakkaus -  ihmisten keskinäiseen armottomuuteen. Mutta vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen se tuhlaa voimavarojaan taisteluun kaikenlaisten kuppikuntien, lahkojen ja yksittäisen pikkupäälliköiden kanssa.  Ja ratkaisuksi tarjotaan lopultakin pelastusta tuonpuoleisessa. Ihmisten seksuaaliset taipumukset ovat tässä näkyvin ongelma, toinen on yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus.

Olen hyvin selvillä, että kirkko on kehittynyt hyvään suuntaan ja siellä on vaikuttavissa asemissa henkilöitä, jotka ovat syvällisesti ymmärtäneet ongelman. Suuresti arvostamani Helsingin nykyinen piispa Irja Askola on yksi heistä. Kehityksestä on todisteena sekin, että tämä kastejuhla saatiin toimitetuksi.  Muutama vuosi aikaisemmin ei olisi tullut mitään.

Mutta vielä kestää. Kai siellä laskelmoidaan jäsenmäärillä ja verotuloilla. Rakkauden ja oikeudenmukaisuuden oppi saa väistyä ilottomuuden ja taivaspaikan ansaitsemisen tieltä. 

Kuten Joe Hill lauloi jo viime vuosisadan alussa:

"Work and pray, live on hay

You´ll get pie in the sky when you die..."

Automaattista

Kävin bensa-asemalla tankkaamassa. Se on aina hieman stressaavaa puuhaa, sillä siinä pitäisi olla sujuva. Perässä jonottaa seuraava auto kärsimättömänä. Ja minä kun en ole koneiden kanssa kovin rentoutunut.

Maksuautomaatin näppäilyn suurin ongelma on se, että näppäimet ovat kovin pienet ja kiiltävät, joten numeroita on vaikea nähdä. Pitää laskea näppäinten järjestyksestä, että tuon täytyy olla seiska, tuon viitonen. Asiaa helpottaisi, jos olisin muistanut ottaa lukulasit mukaan, mutta en koskaan muista.

Sitten on se bensapistooli. Vaikka minulla on vuosikymmenien kokemus, edelleenkin tahtoo tulla  häiriöitä. Pistoolin piippu kai osuu jotenkin vinoon, sillä suihku pätkii vähän väliä. Bensaa tulee desi tai pari, ja sitten poikki, ja sama uudestaan, loputtomasti, kun kolmekymmentä litraa olisi saatava. Ei auta vaikka kuinka väännän ja vemputan piippua parempaan asentoon.

Kyllä ennen oli tämäkin asia paremmin. Muistan lapsuudestani, kun olin isän kanssa IFAlla reissussa ja pysähdyimme Soinisen Heikin Gulf-asemalle ja Heikki tuli puolijuoksua ja täytti tankin ja sitten pesi ikkunat.

Selviydyn onnellisesti tankin täyttämisestä. Muistan lopuksi hemputtaa piippua tankin sisälle, ettei taas tulisi bensaroiskeita housunlahkeille. Menen sisälle, sillä tarvitsen kahvit palkitakseni itseni onnistuneesta suorituksesta.

Taas edessäni on automaatti. Taistelen aikani jauhavan ja maitovaahtoa ruiskivan koneen äärellä ilmeisesti väärän kokoisen kupin kanssa. Etenen kassalle puoliksi tyhjän kupin kanssa. Kassalla pärjään maksuautomaatin kanssa, sillä täsmälleen samannäköinen on lähikaupassani Töölöntorilla, joten olen tottunut.

Maitoa ja sokeria löytyisi kassan jälkeen, lautasliinoja ei. Ilmeisesti sellainen olisi pitänyt huomata kerätä jostakin aikaisemmasta kohdasta. Kahvilusikan otan, vaikka heti hoksaan sen tarpeettomaksi, kun ei ole mitään sekoitettavaa. Yksinäinen kahvikuppi isolla tarjottimella näyttää vähän orvolta. Tai onhan sillä kaverina lompakko, sillä en ehtinyt sitä kassan tohinassa taskuun työntää.

Löydän vapaan pöydän, hörpin kahvin ja palvelen ravintolaa kantamalla kahvikuppini tarjottimella kärryyn. Lompakko on jo taskussa, se ei unohtunut. Jostakin juolahti mieleen BBC:n epookkisarja, jossa hienostuneet hovimestarit huolehtivat asiakkaiden tarpeista kahvilassa. Mutta ei se taida liittyä tähän?

Jostakin ovat ilmestyneet ja ottaneet määräysvallan nämä itsepalvelut ja palvelumaksut. Ja itsepalvelumaksut.