Vanhan viehätys

On asioita, joissa en ole ollenkaan pysynyt ajan tasalla. Yksi sellainen on rock-musiikki.

Minun kultakauteni oli 1960-luku. 1970-luvulla oli vielä paljon hyvää, mutta sen jälkeen otteeni ja kiinnostukseni alan kehitykseen pikkuhiljaa hiipui. Viimeistään 1990-luvulla kiinnostus loppui kokonaan. Ei löytynyt mitään seuraamisen arvoista.

Kultakauden bändit ovat edelleen hyvässä muistissa ja levyt hyllyssä. Ylivoimainen ykkönen oli Beatles, mutta sen vanavedessä oli monta hienoa yhtyettä ja levyä. Palaan edelleen niiden kuunteluun sopivissa tilanteissa. Tiedän paljon ikäisiäni ihmisiä, joilla on samankaltainen kokemus. Se oli sukupolvikokemus, joka ei katoa sielusta.

Yllättävän monta kultakauden bändiä on edelleen toiminnassa. Minä olen pyrkinyt käymään niiden konserteissa, kun niitä on Suomeen tai Ruotsiin saapunut.

Tiedän, että monen mielestä on jotenkin säälittävää, kun ikämiehet yrittävät vielä rahastaa vuosikymmenten takaisella rock-maineella. Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta käytännössä olen havainnut, että moni bändi on aivan huippuvireessä. En ole nähnyt sellaista, minkä voisin tuomita rahastukseksi tai millään tavalla säälittäväksi. Alkuperäinen miehitys on kyllä kaikissa jonkin verran muuttunut mutta vanhaa kaartiakin on kaikissa jäljellä.

Olen parin viime vuoden aikana käynyt Procol Harumin, Rolling Stonesin, Jethro Tullin ja Yardbirdsin konsertissa. Stonesien näyttämöllisestä rock-kukkoilusta en hirveästi innostu, vaikka hyvin jaksavat sedät heilua. Yardbirds oli vaisuhko, mutta kaksi muuta olivat mielestäni aivan huippuja.

Lista sai keskiviikkona jatkoa. The Hollies esiintyi Finlandia-talossa. 60-lukulaiset muistavat Holliesin tarttuvat melodiat ja heleän kolmiäänisen laulusoundin. Maailmanluokan hittejä olivat mm. I´m alive, Bus Stop, I can´t let go, Carrie Ann, Stop, stop, stop ja Sorry Suzanne.

Alkuperäisistä jäsenistä oli vain kaksi jäljellä mutta soundi oli entinen. Laulu oli pääasia, ei show. En ryhdy musiikkikriitikoksi, sillä siihen minulla ei ole edellytyksiä, mutta vaikutelmani oli erittäin myönteinen. Esitys oli kunnianhimoinen ja käsittääkseni erittäin vaativa, ei lainkaan mikään teini-pop-tyyppinen, jollaiseksi alkuaikojen Hollies joskus leimattiin. Salillinen varttuneessa iässä olevaa yleisöä riemastui esityksestä oikein kunnolla, minä mukana. Klikkaamalla kuvan suuremmaksi näkee tarkemmin, millaista ikäluokkaa nykyinen rock-yleisö on.

Liitän tähän linkiksi YouTubesta löytyneen kappaleen  He Ain´t Heavy, He is My Brother . Se oli minulle yksi varhaisimmista pop-elämyksistä, jonka sanoitus aiheutti ihan oikeasti liikutuksen tunteita ja johdatteli ymmärtämään maailman asioita uudesta näkökulmasta.

http://www.youtube.com/watch?v=EYzfTdIZoP0 

Melkein turhaa

Joskus sitä saa kunniaa ja arvostusta aivan yllättävistä asioista. Niin kuin minä viime kesänä maalla.

Kesäkotini naapurilta kuoli äiti, melkein satavuotias vanhaemäntä, joka viimeiseen asti jaksoi hoitaa talouttaan yksin eikä suostunut lähtemään palvelutaloon. Loppu tuli sitten yöllä nukkuessa, ilman ennakkovaroitusta.

Piti laatia kuolinilmoitus paikallislehteen, ja siihen tarvittiin runonpätkä, niin kuin tapa vaatii. Virsikirjasta niitä olisi löytynyt, mutta sen paremmin vainaja kuin jälkeläisetkään eivät olleet uskonnollisuuteen erityisemmin taipuvaisia, etsittiin jotain muuta.

Runokirjoja ei kuitenkaan insinööriperheen kirjahyllystä löytynyt. Isäntä tiesi, että minulla oli huone täynnä kirjoja ja kysyi iltaa istuttaessa, sattuisiko olemaan mitään juhlallisia runoja. Rouva muisteli jotain hienoa värssyä, jossa äidit näkevät jumalan.

Totta hitossa minä sen runon tiesin. Ei siihen kirjaa tarvittu vaan sanelin runon ulkomuistista. Runoilijan nimenkin osasin mainita.

Varmaankin taas maine kasvoi. On se outo tyyppi se rantatorpan maisteri: on opetellut runoja ulkoa mutta mitään hyödyllistä se ei osaa. Tarvitsi apua ruohonleikkurinsa käynnistämiseen, kun sytytystulpan johto oli irti. Eikä osannut vaihtaa polkupyörän rengasta.

-  -  - 

Ei siitä kovin kauaa ole, kun Suomessakin ihan vakavasti uskottiin, että menestyvän ihmisen tulee tuntea taiteitakin. Nykyään ajatus taitaa monen mielestä olla aika koominen. Turhaa humanistien haihattelua. Korkeakoulumaailmassa taideopiskelijat taitavat olla jo naurun aihe, joiden opiskelujen sisällöistä kaupan ja tekniikan opiskelijat kertovat hupaisia anekdootteja. 

Mutta kerran elämässä saattaa osua kohdalle sellainenkin tilanne, jossa jopa runojen ulkoa osaamisesta on oikeasti hyötyä.

Lauri Viita: Alfhild

Onko hauskaa?

Runoilija Juhani Siljo (1888 - 1918) kirjoitti, että huumori ja uskonnollisuus ovat samasta juuresta lähteviä kaksosia, samasta jumallahjasta lähteviä eri vivahduksia. Olen joskus miettinyt Siljon ajatusta mutta en ole sitä tavoittanut. Minusta uskonnollisuus on kovin totista touhua, eikä Siljoa voi pitää minkään sortin rienaajana, joka olisi ironian keinoin asiansa ilmaissut.

Sen sijaan ymmärrän ja hyväksyn Siljon kirjoituksen jatkon, jonka mukaan huumori elävöittää silmää ja tekee älyllisen terävyyden joustavaksi.

Katselin juuri televisiosta Ruotsin valtiopäivävaalien tuloslaskentaa. Kovin totista touhua sekin, ei mitenkään poikennut suomalaisesta vaalistudiosta. No, mehän pidämme ruotsalaisia yleisesti aika tylsänä väkenä kaikessa muodollisuudessaan ja asiallisuudessaan.

Mitenkähän lienee? Siinä missä reippaat ja itsevarmat ruotsalaiset menestyvät maailmalla popmusiikissa ja  joukkueurheilussa, me suomalaiset satsaamme mykkään elämäntuskaan, syvälliseen luontosuhteeseen ja totiseen tangoon.

Ja eukonkantoon.

Minun kesänaapurini lähti katsomaan eukonkannon maailmanmestaruuskisoja ja pyysi minua mukaan. En lähtenyt. Oli muka muita kiireitä.

Eukonkanto on savolaistyyppistä hauskanpitoa, maalaishuumoria, nuorekasta rehvakkuutta, jossa ei ole hitustakaan ilkeyttä tai ivaa. Junttihuumoriksikin sitä voi sanoa. Onnistuisikohan Siljo näkemään sen uskonnollisuuden kaksoissisaruksena? Entä muurahaispesässä paljaalla pyllyllä istumisen? Vai olisikohan ollut niin, että Siljo tarkoitti arkkityyppistä kertomusta ´jumalan hullusta`?

Kirjailija Merete Mazzarella kirjoittaa, että "alakulo on keski-ikäisen voimaa". Lisäisin tähän, että näin on keski-ikäisyydestä alkaen. Alakuloisuus on mielestäni huumorin laji. Siinä on vain arkipäiväistetty nuorempana eletty mellastavampi elämänkokemus.

En lähtisi katsomaan eukonkantoa, saati sitten kantamaan. Pyllyni ei kestäisi muurahaispesässä istumista. Silti luulen että osaan välillä hymyillä, ehkä vähän vinosti. Kuvassa on postimerkkejä suomalaisesta huumorista. On se aika omintakeista.