Helsingin
Sanomien varsin tasokkaassa Lauantaiessee-sarjassa ilmestyi viimeksi
kulttuuritoimittaja Kaisa Viljasen kirjoitus "Taas itkettää". Pidin
lukemastani.
Taiteella
on tunnetusti mahdollisuus tuottaa vahvoja tunne-elämyksiä. Ne ovat hyvin
henkilökohtaisia kokemuksia. Katarsis-elämystä kuvataan jopa parantavaksi
voimaksi. Äärimmillään puhutaan ns. Stendhal-syndroomasta, jonka tämä
ranskalainen kirjailija koki Firenzen taideaarteiden äärellä. "Syndroomaa
poteva ihmispolo kokee taiteen niin vahvasti, että se aiheuttaa pahoinvointia
ja huimausta."
Näin
vahvaa taide-elämystä harva on kokenut - minä en ainakaan. Sen sijaan useimmat
meistä ovat kokeneet liikutuksen kokemuksia, sellaisia jossa itkettää.
Tavallisinta se lienee kunnon melodraamaa katsoessa, siis elokuvissa.
Tällaisista kokemuksista Viljasen essee puhuu. Hän mainitsee nimeltä useita
teoksia, joista hän itse on alkanut kyynelehtiä. Huomasin yllättyväni, sillä
hänen luettelossaan oli useita sellaisia, joissa minäkin olen ainakin yrittänyt
nieleskellä kyyneleitä. Meillä on siis samansuuntainen taidemaku. Tällaisen
toimittajan kirjoituksia täytyy siis ruveta seuraamaan entistäkin tarkemmin.
Olen taas
kesän mittaan kiertänyt monenlaisissa taidetilaisuuksissa pitkin Pirkanmaata.
Suurimman huomion sai taas kerran Mänttä, tuo merkillinen kuvataidekeskus
keskellä ei-mitään. Kävin peräti neljään kertaan katsomassa samat näyttelyt -
joka kerralla minulla oli kyydissä eri vieraat. Serlachius-museo Göstan uusi
paviljonki kiinnosti vieraitani. Se avattiin alkukesästä, ja sitä sanottiin
Helsingin Kiasma-museon ykköshaastajaksi.
Etukäteen
pelättiin, miten uusi, huomattavan isokokoinen lisärakennus soveltuu vanhan
hienon kartanomuseon puistoon. Kyllä se soveltui, herkkä miljöö ei mennyt
pilalle. Uusi osa oli täynnä nykytaidetta, vanha puoli jatkoi Suomen taiteen
kultakauden aarteilla.
Jos etsin
vahvoja elämyksiä, kyllä ne löytyivät edelleen vanhalta puolelta.
"Porilaisten marssi", Symposium" ja monet muut ovat ikiaikaisia
suorikkejani. Kartanossa on myös kaksi järisyttävän vaikuttavaa huonetilaa,
kirjasto kattomaalauksineen ja viinikellari kustavilaisine seinä- ja lasimaalauksineen.
Eläytyminen etenee sitä kautta, kun miettii, millaisia juhlia siinä holvissa
isoon tammipöydän ympärillä on vuosien mittaan pidetty. Kartanon vieraina on
ollut vaikka ketä, Mannerheimista ja Kekkosesta alkaen.
Uuden
paviljongin puolella vaikuttavin oli Eeva-Liisa Ahtilan pitkä filosofinen
videoteos Draaman ekologiasta. Siinä kuva tulee yhtä aikaa neljälle
ympäröivälle seinälle. Kati Outinen kulkee ympäri seiniä ja puhuu syvällisiä
mietteitä.
Salin
puolella on mm. Andy Warholia, kaikki Marilynit ja Maot ja Säilyketölkit.
Näillä oli 60-luvun lopulta alkaen valtava merkitys pop-taiteen
suunnannäyttäjänä, mutta en minä enää oikein jaksa innostua. Ei tule
katharsista.
Mäntän
toinen tärkeä näyttely on Pekilossa suomalaisen nykytaiteen katselmus,
kuraattorina tällä kerralla runoraadin Minna Joenniemi. Pekilo on entinen
tehdas, jonka kerroksissa viihtuu ja viipyy mielellään. Mutta kovasti vierastan
sitä, että tällaisesta näyttelystä käytetään samaa sanaa kuin niistä Firenzen
taideaarteista. Taide. Se on samaa sanaperhettä kuin taitava, taituruus.
Klassiseen taiteeseen tämä sana sopii hyvin, nykytaiteeseen ei. Ei siinä
taitavuus ole ollenkaan esillä.
Väärä
sana, väärä nimi. Tämä antaa kaikenlaisille pilkkakirveille ainekset irvailuun.
Tympeimmät poliitikot pääsevät huseeraamaan, kun nykytaiteesta ei löydy
taituruutta. Ei tule Stendhal-syndroomaa. Idea on ihan toisaalla. Mistä
löytyisi parempi nimi?
(Kuvat
Pekilosta 2014)