Enimmäkseen laiskotellen

Jos tällainen lomaviikko olisi sattunut silloin kun vielä elin stressielämää, tuntisin nyt syyllisyyttä. Onneksi olen ymmärtänyt korjata pahat tapani.

Olin reilun viikon yksinäisyydessä kesäkodissani Längelmäveden rannalla enkä saanut aikaan oikeastaan mitään. Kunhan olla möllötin ja mietiskelin. Voisin tietysti syyttää hellettä jaksamattomuudesta, mutta se ei ole koko totuus. Enemmän se oli laiskuutta. Hällä väliä -asenne oli vahvoilla.

Sain sentään siivotuksi huoneet - yhden päivässä. Pihan siivoaminen syksyn lehdistä ei onnistunut. Tarkoitus oli imuroida ja silputa ne ruohonleikkurilla, mutta siinä oli jotakin vikaa, se ei pysynyt käynnissä. En osaa korjata koneita.  Korjaustaitoinen naapurini saapuu matkalta vasta kesäkuussa. Siihen jäivät lehdet pihanurmikolle. Niitä on paljon.

Oli liian kuuma istua lepotuolissa puun alla lukemassa. Puun lehdet eivät vielä suojanneet auringolta. Ainoa viileä paikka oli vanhan hirsitorpan tupa. Oli taas kerran jännittävä havaita, kuinka hyvä eriste hirsi ja paksu puruvintti on. Ei merkkiäkään helteestä, kun ymmärsin pitää ikkunat kiinni. Tuvassa makasin vanhassa puusohvassa lukemassa. Hyvin sujui.

Illat ja yöt sen sijaan olin ulkona. Vaeltelin rannoilla ja kuuntelin lintujen laulua. Se oli vallan vimmattua. Saunaa ei tullut mieleen lämmittää, saunakalja riitti luomaan tunnelman, kun istuin yöllä laiturilla kuuntelemassa ja katselemassa luontoa.

Tekniikkaa ei ollut häiritsemässä tunnelmaa. Ei televisiota, ei tietokonetta. Älypuhelin oli, mutta en ottanut sitä käyttöön. Ruokaa en ruvennut laittamaan, sillä vanhasta kokemuksesta tiedän, että se menisi yksin ollessa makkara tikun nokassa -linjalle. Ajoin päivittäin lähikylien - Orivesi, Länkipohja ja Kangasala - ravintoloihin syömään. Lööpeistä näin, että maailmalla pelattiin jääkiekkoa. Ei koskenut minua.

Istutin yrtit ja kesäkukat. Tässä vaiheessa vuotta ne häviävät maiseman runsaille luonnonkukille. Ei kauniimpaa ole kuin kunnon voikukkaniitty. Sellainen avautuu talon takana. Katselin kukissa lentäviä pörriäisiä. Niistä en montakaan tunne nimeltä.

Vieraita oli taas talven mittaan käynyt huoneissa, vaikka ei niihin mitään kiinnostavaa pitänyt jäädä. Jotain kuitenkin oli jäänyt. Aitan hyllylle oli jäänyt Sisu-aski. Kuva näyttää, mitä vieras oli sille tehnyt. Epäilen hiirtä. Tyhjäksi oli aski syöty. Jäin vain miettimään, miltä Xylitol-Sisu hiiren suussa on maistunut. Onkohan hymyillyt vai nyrpistellyt?

Shortsit ja olkihattu

Löysin antikvariaatista upean kirjan Marc Chagallin taiteesta. Ostopäätös ei ollut vaikea, vaikka hyllyni ovat täynnä ilmankin.

Chagall oli suosikkini nuoruudessa, mutta vähitellen suhde on hiipunut. Ei ole sattunut eteen näyttelyitä, ja on löytynyt uusiakin suosikkeja. Nyt on aika kokeilla, syttyisikö vanha suhde uudestaan.

Tämä on kaupungissa asumisen hyviä puolia. Aina voi poiketa milloin mihinkin katsomaan, selailemaan, antamaan sattumalle sijaa. Vaihtoehtoja löytyy. Usein tärppää. Eteen osuu milloin mitäkin, koskaan ei voi ennalta arvata. Oheinen Chagallin kuva kuvaa hienosti kaupunkia, ei tosin Helsinkiä eikä varsinkaan Töölöä. Tuo torni ei ole Stadionin torni.

Tällaisesta miljööstä olen nyt kuitenkin lähdössä pois. Olen menossa avaamaan laidunkautta. Säätiedotus lupaa suotuisaa, joten toinen Chagallin kuva osuu varmaankin kohdalleen siitä, mitä tuleman pitää. Suuri puu - terijoensalava - on minunkin kesäkotini pihassa, ja sen alla minulla on tapana lojua reporankana lukemassa tai torkkumassa.

 Lähtö on huomenna, lauantaina. Kirja tulee mukaan. Viivyn viikon verran, ehkä enemmänkin jos hyvää säätä riittää. Joudun kuitenkin vielä palaamaan Helsinkiin, joten en vielä heitä kesähyvästejä blogin lukijoille. Palaan tähän vielä.

Hyvää Helleaaltoa! Minä vietän sen kuvan osoittamalla tavalla Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla. Pukukoodi: shortsit ja olkihattu.

V-tyyli

Mestariohjaaja Orson Welles teki 1973 elokuvan V niin kuin väärennös. Odotukset olivat suuret, olihan Wellesillä mainetta. Hänen ansiolistallaan oli Citzen Kane (1941), maailman kaikkien aikojen parhaaksi valittu elokuva, ja lisäksi sellaisia mestariteoksia kuin Pahan kosketus ja Mahtavat Ambersonit.

V-elokuvasta tuli aivan toisenlainen kuin oli odotettu. Se oli dokumentin ja fiktion rajamailla ja etenee satunnaisten mielleyhtymien virtana. Se kertoi taiteen valheista, petkutuksista ja huijauksista. Tarinan kertoo aivan oikea taiteen mestariväärentäjä. Elokuvasta ei tullut menestystä.

-   -   -

Wellesin huijauselokuvan aikoihin urheilu oli vielä ihanteellista, puhdasta ja kaunista - tai ainakin se näytti sellaiselta. Mäkihypyssäkin - se oli suosikkilajini - lennettiin kauniisti sukset yhdessä. Korostan sanaa "kauniisti". Tuntui kovin rumalta, kun 80-luvulla yhtäkkiä ilmestyi mäkihyppääjä, joka lensi jalat levällään.

Kaiken lisäksi ruotsalainen hyppääjä. Ruotsalaisethan olivat perinteisesti huonoja hyppääjiä. Oli vaikea hyväksyä, että niin rumalla tyylillä tuli menestystä. Mutta niin vaan kävi - ruma tyyli mutta pitkät hypyt. Kohta kaikki hyppäsivät jalat levällään. Pakko oli katsojan sopeutua ja hyväksyä. Äkkiä silmä tottuikin.

-   -  - 

Puheessa ja kirjoituksessa v-sana on aina tuntunut minusta vastenmieliseltä. En ole käyttänyt. Se on rankasti alatyylinen, sivistymätön, moukkamainen. Sen käyttö on kuitenkin lisääntynyt valtavasti. On ihmisiä, varsinkin nuoria, joiden puheessa se toistuu taajaan, ikään kuin jonkinlainen semanttinen hikka.

Sittemmin sana on tullut hyväksytymmäksi. Arvovaltainen lehtikään ei kokonaan kaihda sitä. Eilen se ilmestyi pitkän pohdinnan jälkeen jopa minun blogikirjoitukseeni, yhdyssanan osana.

Heti tuli ihmettelevä kommentti, aivan syystä.

Silmä tai pikemminkin kielikorva on alkanut tottua niin kuin mäkihypyn rumaan tyyliin tai Wellesin omituiseen elokuvaan. Jouduin taannoin muussa yhteydessä keskustelemaan tämän sanan käytöstä ja mahdollisuuksista korvata se muilla ilmauksilla. Keskustelujen tulos oli, että perusmuodossaan sana on asiatekstissä tyylitön ja vältettävä. Se pysyköön nuorison katukielenä. Haistatteluja ei kaivata.

Sen sijaan johdokset voivat olla vaikeasti korvattavissa, varsinkin verbijohdokset. Miettikääpä, miten korvattaisiin "Katsastusmies hylkäsi autoni ihan vaan vittuillakseen". Ei ihan helposti ole korvattavissa niin että ilmaisun merkitysvivahteet säilyvät. Tämän keskustelukokemuksen perusteella olen hyväksynyt sanan omaankin käyttööni, tosin hyvin säännöstellysti, kuten eilen ilmaisemaan kansallista tunnetilaa, kun Ruotsi voittaa euroviisut ja jääkiekon maailmanmestaruuden.