Huvinsa kullakin

Raitiovaunussa kuuntelin edessä istuvien nuorten kohkaamista. He olivat innostuneita jostakin uudesta, jota pitää pian päästä kokeilemaan. Kurkistin olkapään yli nähdäkseni. Kurkistelu on tietysti epäkohteliasta.

Näin, että heillä oli iltapäivälehti ja siinä kuvia.

Poikkesin lounaalle ravintola Virgin Oiliin tietoisena, että siellä on asiakkaiden käyttöön varattuja iltapäivälehtiä. Selasin lehteä ja löysin etsimäni. Se kertoi Linnanmäen uudesta vehkeestä.

On rakennettu torni, joka on korkeampi kuin Stadionin torni. Ihmiset ostavat pääsylipun ja pääsevät kyytiin, joka nostaa heidät tornin huipulle ja sitten pudottaa alas. Vapaata pudotusta! Pudotusvauhti on hirmuinen.

Jonkinlainen magneetti jarruttaa, vaikka sähköt sammuisivat koko kaupungista. Palokunta on harjoitellut pelastamista, vaikka heidän tikapuunsa eivät aivan huipulle ylläkään. Turvallista väitettiin putoamisen olevan, mutta niinhän väitetään ydinvoimalassakin.  Ainahan voi jotakin arvaamatonta sattua, myönsi huvipuiston turvallisuuspäällikkö.

Huvinsa kullakin. Minä en missään oloissa suostuisi tuollaiseen laitteeseen menemään. Kammottava ajatuskin.

Minulla on korkeanpaikan kammo. Lentokoneessakin tunnen pelkoa. Kerran olen huvipuiston vehkeessä käynyt. Se oli vuonna 1970 Tukholman Gröna Lundin vuoristorata. En pystynyt vastustamaan, kun eräs kaunis Sandra otti kädestä kiinni ja vei. Se oli kamalaa. Lemmentunnelissa joutsenen selässä hitaasti virtaa pitkin lipuen oli paljon mukavampaa.

Kävelymatkallani kiersin Hesperianpuiston kallion kautta tähyilemässä Töölönlahden yli, millaisen tornin ne ovat sinne Linnanmäelle pystyttäneet. Kuvaa suurentamalla asiasta saa käsityksen. Pahalta näyttää. Vastarannalla näkyvät vanhat Linnunlaulun huvilat, mm. kirjailijatalo Kivi, ovat minulle paljon houkuttelevampia kohteita.

Katajanokan reunaan aivan presidentinlinnan läheisyyteen on rakenteilla maailmanpyörä. Kävin sitäkin katsomassa ja kuvaamassa. Tuskin siihenkään suostun menemään, sillä se on korkea. Täytyy kuitenkin käydä tarkkailemassa, mikä on pyörimisen vauhti. Nousevatko g-voimat liian suuriksi?

Kesän oireita

Sattui tyypillinen vuodenaikavirhe: en uskonut, että ulkona voisi olla niin lämmintä.

Lähdin päiväkävelylle, ajattelin mennä Ullanlinnaan ja Kaivopuistoon. Pukeuduin niin kuin tapana on tähän vuodenaikaan. En ymmärtänyt, että on +20 astetta ja silloin päällystakki on liikaa. Lyhythihainen paita olisi riittänyt. Tuli hiki, kävely muuttui epämukavaksi.

Mustat farkutkin olivat liikaa, ruskeat samettihousut olisi ollut vilpoisempi valinta. Mutta sihteerini on moittinut niitä - eivät ole kuulemma muotia enää. Hänen mielestään minun pitäisi lisäksi käyttää farkkujen kanssa buutseja, mutta ne ovat epämukavat pitkällä kävelyllä. Lisäksi tunnen niissä itseni vähän liikaa rokkikukoksi.

Sortsit olisivat riittäneet, mutta sellaisia minulla ei ole kaupungissa. Maalla on. En oikein voi sallia itselleni sortsikoodia kaupunkioloissa. Toisaalta pukeutumiskoodit näyttävät menevän heti sekaisin kun tulee lämmintä. Tänäänkin jo nuoret naiset olivat laajalti siirtyneet avonaisiin toppeihin ja mikropöksyihin. Ihan hyvä niin.

Jäät ovat lähteneet, kävelin eilen rannoilla varmistumassa asiasta. Itse asiassa jäitä ei ole juuri ollutkaan. Alkaisi olla aika lähteä ensikäynnille kesäkotiini Pohjoisella Pirkanmaalla. Soitin ja kysyin kesäasuntoni naapurilta, joko Längelmävesi on vapaa. Vapaa on, ainakin suurimmalta osalta.

Mutta mikä siinä on, että Suomen keskeisimmällä paikalla sijaitseva nähtävyys ei vielä ole vapaa talviturkistaan?

Kävelyni etenee Töölöstä Hesperianpuistoa pitkin Finlandia-talon viertä pitkin. Siinä on Urho Kekkosen muistomerkki. Sen vesiallas on vieläkin kannen anna (kuva). Ei hyvä, sillä kaupungissa kiertää jo turisteja. On se kummallista, että Längelmävesikin avautuu kesäkuntoon aikaisemmin kuin Suomen paraatipaikalla sijaitseva allas.

Kekkosen muistomerkki ei ole oikein toiminut niin kuin pitäisi. Vesiallas on välillä tukossa puiden lehdistä ja muusta roskasta. Välillä se on täynnä sorsia, kun Töölön mummot käyvät heittelemässä niille pullanpaloja. Ja talvet se on kannen alla.

Välillä se kyllä toimii myös hyvin - niin kuin Rooman Fontana di Trevi. Olen ilokseni sattunut joskus lämpimänä kesäyönä todistamaan, kun paikalliset kaunottaret käyttävät sitä samalla tavalla kuin Anita Ekberg Fellinin klassikkoelokuvassa La dolce vita.

Tukalan kävelyn tulos: en jaksanut talvisissa varusteissani Ullanlinnaan tai Kaivopuistoon. Keskeytin matkantekoni. Menin lounaalle Sanomatalon kiinalaiseen ravintolaan. Siellä on asiallinen noutopöytälounas. Tuttuja ei onneksi sattunut paikalle, vaikka siellä niitä usein on. Sain rauhassa haaveilla siirtymisestä kesälaitumille.

Ihan vielä se ei käy. On keskeneräinen työprojekti. On maksettu pääsylippu kahteenkin tilaisuuteen. On sovittuja tapaamisia. Aikaisintaan vappuna pääsen liikkeelle.

Muistikuva vuosien takaa

Väitetään, että ihminen tulee iän karttuessa huumorintajuisemmaksi. Nuorena hän on jotenkin kireämpi.

Lieneekö totta? Olisiko päinvastoin? Vähän tuntuu, että ainakin minun kohdallani olisi päinvastoin. Lapsena ja nuorena nauratti moni sellainen asia, joka nyt varttuneessa iässä ei enää erityisemmin.

Lapsena hupia tuottivat lehdessä julkaistut vitsit ja radion Kankkulan kaivo. Riemu suorastaan repesi, kun radiossa alkoi joskus 50-luvun lopulla Ruljanssiriihi. Sitä piti Spede. Ohjelman huipentuma oli Papukaija G. Pula-aho. Myöhemmin Spede siirtyi televisioon ja elokuvaan, ja aluksi nekin tuntuivat hauskoilta.

Joskus 60-luvun lopussa kuitenkin ryhdyin tosikoksi.

Spede tuli muistoista esiin, kun Helsingin Sanomat julkaisi pitkänäperjantaina kuvia autonäyttelystä. Siinä oli kuvia Speden Mustangista, tulipunaisesta avoautosta (kuva HS 19.4.14 Sami Kilpiö). Muistin kätköistä nousi esiin, että tuon auton minäkin olen kohdannut.

Oli kesä -65 tai -66. Olin viettämässä kesää maalla läntisessä Keski-Suomessa. Paikallislehdestä luin, että Spede on tulossa esiintymään naapuripitäjään johonkin kesäjuhlaan. Sinne piti päästä.

Jostakin - ehkä Suosikissa - oli ollut kirjoitus, että Spedellä on uusi punainen avomallinen urheiluauto, jolla pääsee ties kuinka lujaa. Silloin sellainen aiheutti suurta ihailua. Lähdin kaverin kanssa naapuripitäjään linja-autolla. Halusimme nähdä sekä miehen että auton. Lisäksi tavoitteena oli saada nimikirjoitus. Siksi mukaan tarvittiin vihko ja kynä.

Odottelimme juhlapaikan - urheilukentän - laidalla. Pitkän odotuksen jälkeen tunnelma sähköistyi, sillä tien päässä näkyi sellainen auto, jollaisia maalaispitäjässä ei voi kenelläkään olla. Spede saapui.

Nimikirjoitusvihko esiin. Spede nousi autosta ja sytytti tupakan. Hänellä oli pitkälippainen lakki sillä tavalla erikoisesti, että se oli edessä melkein nenällä ja vastaavasti takaa melkein päälaella. Jotenkin muodikasta - tuo pitää muistaa!

Kun ryntäsimme vihkoinemme Speden kimppuun, tuntui että hän ärsyyntyi. Oli siinä ja siinä että hän suostui kirjoittamaan. Spedellä oli tupakka suussa ja laukku kädessä, joten kirjoittamiselle ei oikein riittänyt käsiä. No, laukun hän laski kädestään, tupakan piti hampaissaan, otti vihon ja kynän ja alkoi kirjoittaa juuri tuon Mustangin kuskinpuoleista etupeltiä vasten. Ja sitten vielä kynä petti. Se oli punainen kuulakärkikynä, mutta siitä ei tullut kunnolla jälkeä. Hän joutui hinkkaamaan kynän kärkeä. Tuli vain himmeä jälki, ja hän korjaili huonosti näkyviä kohtia. Huomasin, että käsi hieman vapisi. Kuvassa lopputulos.

Ei vaikuttanut Spede ollenkaan niin hauskalta mieheltä kuin televisiossa. Jäi jotenkin vaisu tunnelma, jota ei edes nimikirjoituksen lopussa oleva huutomerkki kohentanut.