Epätarkkaa

Yli-Työsteistölän Tarmo, mainio naapurini alakerrasta, joutui vuosi sitten hankalan tilanteeseen. Hänestä tuli neljännesvuosisadan tauon jälkeen taas sinkku.

Paluu poikamieheksi otti koville. Erityisen hankala asia oli henkilökohtainen ruokahuolto, sillä Tarmolla oli päässyt syntymään ns. osaamisvaje keittiötaidoissa. Elämä meinasi mennä makkaranpaistolinjalle. Matkoihinsa lähtenyt vaimo oli aavistanut ongelman ja ostanut Tarmolle erolahjaksi Yksineläjän keittokirjan.

Keittokirjasta ei kuitenkaan ollut merkittävää hyötyä. Ohjeet olivat Tarmon mielestä vaikeita ja epätarkkoja. Erityisesti hän valitti kirjan mittayksiköistä. Siellä oli asiallisten mittojen seassa sellaisia sanoja kuin nokare, tilkka, hyppysellinen, kourallinen, kukkurallinen, loraus, muutama, vajaa, ripaus... Mitä nyt tuollaiset ohjeet ovat insinöörimiehelle? Erityisen ärsyttävä oli "kahvikupillinen". Tarmolle jäi erossa kaappiin monenlaisia kahvikuppeja, kaikki eri kokoisia.

Minä yritin ohjeistaa vanhaa kaveria ottamaan ohjeet humanistin tai taiteilijan suurpiirteisyydellä, mutta minkäpä insinööri luonteelleen ja tarkkuusvaa´alleen voi.

Niinpä kun divarikierroksellani satuin löytämään vanhan leipomisohjekirjan, jossa ohjeet näyttivät olevan poikkeuksellisen tarkat, ostin sen heti ja vein Tarmolle lahjaksi. Liitän tähän näytteen kirjasta. Katsokaapa kuinka gramman tarkkuudella reseptit annetaan. Vähän kuin kemian laboratoriotöiden ohjeistuksia. Jos grammankin menee vikaan, heti on kaakku pilalla. Sellaista insinööri varmaankin arvostaa. Nyt on Tarmon vaa`alle käyttöä, ainakin jos hän leipomaan ryhtyy.

 Kirjan nimi on "100 ohjetta leipomiseen Kahvikekkereitä varten / Otto Andersinin kirjapaino 1929 Pori / Suomennos, Kirjoittanut E. L.) Kirjan ainoa epätarkka kohta on tuo kirjoittajan nimi, kaikki muu on jämptiä.

Minä itse olen vahvoilla ruoanlaittoasioissa. Olen saanut koulutustakin, pärjään vaikka missä. Eikä minulla ole tarkkuusvaakaa. Rajansa kuitenkin kaikella. Oli tulossa vieraita ja piti suunnitella tarjottavaa. Ajattelin karjalanpiirakoita, mutta luovuin leipomisesta, sillä en luultavasti osaa rypyttää. Joskus olen kyllä kokeillut, mutta ei sujunut kovin hyvin. Menin kauppaan ja ostin pakastettuja sulhasenpiirakoita. Munavoin päätin valmistaa itse. Ohjeet munien ja voin sekoitussuhteesta etsin netistä. Ensimmäiseksi löytynyt ohje määräsi 45 munaa. Se epäilytti, sillä vieraita oli tulossa kolme. Hetken hakemisella löytyi onnistuneempi ohje. Hyvää tuli, ja riittävästi. Jälkiruoaksi leivoin ja kuorrutin porkkanakakun, se on bravuurini. Minulla on resepti kynällä kirjoitettuna mapissa. Siinä on epätarkkoja mittayksiköitä, mutta ei haittaa.

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 5

Kävelen melkein joka päivä Mannerheimintietä Töölöstä kohti keskustaa. Yleensä ylitän kadun Kansallismuseon ja Hakasalmen huvilan kohdalla liikennevaloissa. Olen siinä kohdassa jo usean kuukauden ajan tehnyt saman päätöksen: huomenna tai viimeistään ylihuomenna menen Hakasalmen huvilaan (tunnetaan myös nimellä Aurora Karamzinin huvila) katsomaan uuden näyttelyn, jonka nimi on "Rasvaletti".

Vasta nyt käynti toteutui. Kannatti mennä, ja luulen että menen vielä toisenkin kerran. Siellä oli katsottavaa yllättävän paljon. Kaikkea ei oikein kerralla ehtinyt.

Talo itsessään on hieno. Sen sijainti on aika vaikea, sillä se on jäänyt puristuksiin Finlandia-talon ja Musiikkitalon väliin, ja sen pientä puutarhaa on louhittu entistäkin pienemmäksi. Talo on rakennettu 1840-luvulla.

Rasvaletti-näyttely sen sijaan kertoo valokuvin Helsingin 1950-luvusta. Nimi viittaa nuorison tukkamuotiin, joka saatiin aikaan Brylcreem-rasvalla. Kuvissa kerrotaan sen ajan muoti-ilmiöistä - nahkatakeista, rock-musiikista, viihteestä, Armi Kuuselasta, olympialaisista, autoista. Ja ennen kaikkea kerrotaan Helsingin kaduista, rakennuksista, kaupoista, huvipaikoista, näköaloista. Todella hienoja kuvia.

Minä en ollut 1950-luvulla helsinkiläinen vaan jyväskyläläinen. Muutin Helsinkiin vasta 1970-luvun alussa. En myöskään ollut rasvaletti, sillä olin siihen aikaan vielä aivan lapsi enkä ymmärtänyt mitään muoti-ilmiöistä. Minun puberteettikapinani alkoi vasta Beatlesien myötä 1964, eikä siinä kapinassa todellakaan pantu rasvaa tukkaan.

On hämmentävää katsoa vanhoista valokuvista, kuinka paljon Helsinki on muuttunut. Liitän tähän yhden kuvan näyttelyn nettisivuilta  (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Constantin Grünberg 1957)

Vanhat helsinkiläiset varmasti tunnistavat maiseman, mutta minun kaltaiseni 70-luvulla Helsinkiin muuttanut joutuu hetken hakemaan kiintopisteitä, ennen kuin tunnistaa paikan, vaikka se sijaitsee aivan ydinkeskustassa. Nuoremmille vieraspaikkakuntalaisille yritys ei ehkä onnistu ollenkaan. Tällä paikalla ei oikein mikään ole ennallaan. Siksi annan vähän vinkkiä:

Oikeassa laidassa matala vaalea rakennus on vanha linja-auto-asema. Sen takana on Hankkijan talo. Keskellä kaukana savupiippujen välissä näkyy viipale Eduskuntatalon ylintä kerrosta. Vasemmassa laidassa on Eläinmuseo ja sen viereinen kortteli oikealle on Sibelius-Akatemia.

Mikään muu ei enää ole ennallaan. Kuva on otettu Simonkadulta, suunnilleen Koiton talon kohdalta. Edessä olevalla parkkipaikalla sijaitsee nykyisin hotelli. Linja-autojen parkkipaikalla sijaitsee nykyisin Narinkka-aukio ja sen vasemmassa reunassa valtava matka- ja ostoshelvetti nimeltä Kampin keskus.

Matkan vanhaan Helsinkiin voi tehdä valokuvistakin. Suosittelen näyttelyä. Se jatkuu marraskuun loppuun. Museon sivurakennuksessa on viehättävä kahvila, jossa kahvin ja pulla maksaa 6 markkaa. Jos markkoja ei satu olemaan matkassa, eurotkin kelpaavat.

(Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi)

Pienestä kiinni

Siivosin kirjoituspöydän laatikoita. Ne olivat täynnä. Kaikenlaista on kertynyt, kun olen tällainen hamsteri, joka ei heitä mitään pois. Nyt heitin.

Jostakin laatikon perältä löytyi pelikorttipaketti, tällaista kuvassa näkyvää kirjallis-elokuvallista mallia. Olin unohtanut, että tällaisenkin olen joskus ostanut. Avaamaton pakkaus.

Pitihän niitä kortteja kokeilla. Pelasin erän pasianssia. Ei mennyt läpi. Pelasin toisen, kolmannen ja enemmänkin. Varmaankin kymmenen erää. Ei mennyt läpi. Sellaisesta ei tule kuin pahalle päälle.

Vielä kerran, viimeinen yritys.

Se alkoi lupaavasti, mutta lopussa alkoi kangerrella. Fuskasin vähän, aivan pikkiriikkisen verran, aivan loppuvaiheessa. Heti onnistui. Heti tuli parempi mieli. Lopetin siihen.

Meitä on monenlaista kortinpelaajaa, kaupustelijaa, rahanvaihtajaa ja muuta tuomiopäivän keinottelijaa, joilla taitaa olla häntä sydämen paikalla. Pääasia, että tulee hyvä mieli.