Tyyliä ja tyylin puutetta

Flunssan alkuoireita tarkkaillessani jouduin valinnan eteen: katselenko talviurheilua vai elokuvia? Valinta oli tuskallinen. Valitsin elokuvat.

Päivän yllätys tuli kaupalliselta kanavalta, Neloselta. En ollut ennen nähnyt Martin Scorsesen elokuvaa "Hugo". Olin kyllä tietoinen, että se oli voittanut merkittäviä palkintoja, mutta jotenkin olin epäilevä, sillä se ei ollut alkuunkaan Scorseselle tyypillistä lajityyppiä.

Vaikutuin kovasti. Hugo oli yhdellä tasolla kuin romanttinen ja surumielinen satu,  Dickensin ja Victor Hugon hengessä. Köyhä orpopoika asustelee Pariisin Montparnassen rautatieaseman kellotornissa mekaanisten kellonrattaiden ja muiden vehkeiden seassa ja tutkii niiden toimintaa. Hän kohtaa monenlaista vainoa.

Toisella tasolla elokuva on tyylitajuinen melodraama, kolmannella tasolla sentimentaalinen rakkaudentunnustus elokuvahistorian alkuvaiheiden mestariteoksille, vanhanaikaisesta filmiprojektorista alkaen. Neljännellä tasolla se on jännittävä mysteeriseikkailu, jossa arkipäiväinen elämänmeno saa vanhanaikaisia fantasiamaisia elementtejä.

Tämä elokuva on tehty suurella sydämellä, tyylitajuisesti, lämminhenkisesti, tunteikkaasti. Onneksi ymmärsin käynnistää alusta asti tallennuksen. Tämä täytyy katsoa uudestaan.

Vähän aikaisemmin Teema-kanavalta tuli Stanley Donenin "Peukalokyydilla vihille". Romanttinen komedia on hyvin tyylitajuinen sekin, erityisesti päätähden 60-lukulaisesti muodikkaan pukeutumisen vuoksi. Nuoripari autoilee Euroopassa ja kokee kaikenlaista kummallista. Jostain olen lukenut, että Amerikassa tätä elokuvaa käytetään parisuhdeterapiassa virikkeenä pariskunnille, joiden suhde on ajautunut kriisiin. Tässä sellaista kriisiä hoidetaan aika sympaattisin keinoin. Aikansa eläneeltä tämä elokuva kuitenkin minusta maistui, vaikkakin Audrey Hepburnia kyllä katsoo ilokseen.

Lauantain Teema-illassa tuli dokumentti ja elokuva, josta tyylitaju oli poikkeuksellisen kaukana, aivan tarkoituksella. Beatnikkien sukupolvea käsittelevää ohjelmakokonaisuutta katsoin kiinnostuneena, sillä aihepiiri hipaisi minuakin joskus näppyläisimmässä nuoruudessa. Ohjelmien jälkeen kaivoin vielä kirjahyllystäni Allen Ginsbergin teoksen "Kuolema van goghin korvalle" ja selailin sitä katsoakseni, onko tästä enää mihinkään.

Nuori sukupolvikin - ainakin nuoret miehet -  taitaa vielä tuntea  Jack Kerouacin kirjan "Matkalla" tai siitä tehdyn elokuvan. Sillä on aikamoinen kulttiasema. Olen itsekin sitä tarkkaan lukenut joskus alle kaksikymppisenä ja haaveillut vapaudesta.

Siitä vapaudesta ei mitään tullut. Sen keskeisiä aineksia olivat loputon liikkeellä olo, erilaiset päihteet ja huumeet, villi seksi ja kaikin puolin epäsovinnainen elämäntapa. Kai se on luonnonlaki, että nuori mies sellaisesta kiinnostuu. Nuoret miehet lukevat näitä nykyisinkin, ainakin mikäli on luottamista kollegaani, jolla on juuri siinä iässä oleva jälkeläinen.

Beat-sukupolven kirjat ovat tämän elämänmuodon eläytyvää kuvausta. Kuolemattoman maineen ne saivat viimeistään siitä, että Yhdysvalloissa - samoin Suomessa - käynnistettiin käräjöintiä moista siveettömyyttä vastaan. Suomessa erityisen melun nosti Ginsbergin "Huuto". Siinä nähtiin "rienaamista" ja eduskunnassa aloitettiin prosessi Yleisradiota vastaan ohjelman esittämisestä.

Jopa pienessä kotikaupungissani Jyväskylässä noteerattiin maailmalta kuuluva rienaus ja siihen liittyvä boheemi elämänmeno. Minäkin luin mitä käsiini sain ja huomasin ympäristössäni ilmiöitä. Jyväskylässäkin oli boheemeja runoilijoita.

Aiheeseen väljästi liittyvän jyväskyläläisen runokirjan tiesin olevan tallessa hyllyssäni. Ei mikään mestariteos, mutta tarkkaan se tuli aikoinaan luetuksi. Viime yönä en lukenut enää tarkkaan, mutta selailin.  Liitän sen kuvan tähän.

Missä miehet?

Olen käyttänyt viime päivinä aikaa ja voimaa laiminlyöntieni korjailuihin. En ymmärrä, miten minusta on päässyt tulemaan sellainen, joka vasta viime hetkillä ehtii hoitaa asiat, joihin olisi kyllä ollut mahdollisuus kuukausikaupalla.

Tarkoitan kiinnostavia näyttelykäyntejä. Minulla on työhuoneeni seinällä korkkipohjainen ilmoitustaulu. Kiinnitän siihen nastalla keltaisia tarralappuja, joihin kirjoitan tiedot kaupungissa tarjolla olevista kiinnostavista näyttelyistä ja tapahtumista ja  niiden päivämääristä. Siitä voin helposti vilkaista, mihin voisin mennä. Helsinkiläisenä olen todellakin lihapatojen ääressä.

Aivan äskettäin tuli kaksi kertaa kiire. Lappuni kertoivat, että näyttely oli loppumassa. Ensin loppui Päivälehti-museon näyttely Saima Harmajan ja Aino Kallaksen päiväkirjoista. Erityisesti Harmaja on minulle kiinnostava aihe opiskeluajoista lähtien. Kirjoitin jonkin harjoitustyön hänen runoistaan.

Toinen lappu kertoi, että Ateneumin Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä esittelevä "Järven lumo" -näyttely on  loppumassa. Sekin oli oikein miellyttävä näyttely, pieneen keskittyvä, jotenkin intiimi. Oli maalauksia yhteisön päivittäisestä elämästä, kuten lapsista, puutarhasta ja pihan ja rannan maisemista.

Rantatien kuvien lisäksi tarjolla oli kokoelma Rafael Wardin kiinnostavimpia maalauksia. Tämä näyttely jatkuu vielä maaliskuun alkuun asti, joten sitä voin suositella lukijoille. Rantatien näyttely loppuu ylihuomenna, sunnuntaina.

Näyttelyissä tulee aina katsotuksi kuvien lisäksi myös yleisöä. Niin nytkin. Ja kun yleisöä tarkkailen, alan tuntea vuosi vuodelta itseni yhä omituisemmaksi. Että minun ei oikeastaan kuuluisi olla täällä.

Näyttelyvieraat ovat naisia. Yksin kulkevia, pareittain kulkevia, ryhmissä kulkevia, varsinkin varttuneessa iässä olevia naisia mutta jonkin verran myös nuoria naisia. Muutama harva pariskunta, iäkkäitä.

Missä ovat miehet? Minun lisäkseni kaksi tai kolme yksin kulkevaa miestä satojen naisten seassa.  Jos ulkonäöstä voi mitään päätellä, ne pari kolme miestä taitavat olla paikalla ammatillisen kiinnostuksen vuoksi. Ulkonäössä on havaittavissa sitä kuuluisaa taiteilijan boheemisuutta. Niin kai minussakin.

Missä ovat miehet?

(Kuva elokuvasta Jag är nyfiken gul - Vilgot Sjöman)

Parpaarimaista

- Sinä se aina jaksan natkuttaa. Näin minulle sanoi hyvä ystäväni ja kollegani, kun kahvihuoneessa kerroin kuulleeni radiosta, kun kuuluttaja juonsi alkavan musiikkinumeron. Se oli "Karl Maikl Belmänin" tuotantoa.

Ystäväni sanoi kommenttinsa kaikessa lempeydessä. Hänen mielestään ei ole mitenkään kummallista, että ihmiset ääntävät vierasperäisiä nimiä ja sanoja miten sattuu. Ei joutavasta kannata nipottaa, jos ääntäminen on sen verran kohdallaan, että asia tulee ymmärretyksi.

Niinpä. Kai asian voi niinkin nähdä. Ehkä minä olen nipottaja. Ja hyvähän minun on sivusta huudella, mun en itse joudu ääntämiseni vuoksi enää kriittisen arvioinnin kohteeksi. Joskus kun aikoinaan jouduin, minun erityinen heikko kohtani oli ranskan kieli. Kun tekstissäni oli ranskankielisiä nimiä, hankin ajoissa kieltä osaavan henkilön ääntämistä opastamaan.

Mutta tuollainen toisen kotimaisen kielen kääntyminen englantilaiseksi - tai pikemminkin amerikkalaiseksi - ääntämykseksi  ärsyttää, varsinkin jos se tapahtuu niin julkisella foorumilla kuin radiossa. Ei kai ruotsin kielen osaaminen vielä voi niin heikoissa kantimissa olla? Toisaalta huonoja merkkejä on näkyvissä. Jopa YLEn uutisissa on joskus käynyt niin, että toimittaja on haastatellut ruotsalaista henkilöä englanniksi. Minusta se on noloa.

Suomalaisten ääntäminen on sinänsä jännittävä juttu, kun vastaan tulee sanoja, joissa on g, b tai d. Soinnillisten ja soinnittomien konsonanttien erillään pitäminen on suomalaiselle vaikeaa. Kenen suusta tahansa voi aivan luontevasti tulla näitä pelkialaisia parpaareita kolkatalla. Se on osa suomalaisuutta. Nuo soinnilliset vaan sattuvat olemaan vieraampia kuin vastaavat soinnittomat. D:kin, joka on astetta tutumpi, on alkuperältään kirjakielessä aikamoinen erehdys. Muistattehan Agricolan soinnillisen dentaalispirantin alkuperäisen tavoitteen?

Taitaa tätä soinnillisen ja soinnittoman ongelmaa olla kyllä joskus ulkomaillakin. Kuva on muistaakseni Roomasta, vuosien takaa. Mihin me pojat olimmekaan menossa?

Toinen ääntämisongelma suomalaiselle on vokaalisointu, tai pikemminkin sen puute. Miten olenkaan ollut huomaavinani, että sattuneesta syystä vokaalisoinnussa on viime aikoina esiintynyt tiedotusvälineissä erästä hyvin tuttua häiriötä. En ryhdy kuvailemaan sitä tässä, sillä olen esitellyt sen aikaisemmin, aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Vanha postaukseni löytyy  täältä . Vanha mutta hyvin säilynyt teksti. Klassikko.