Kunnon kansalainen

 

Olen oleskellut koko pitkän viikonlopun. 

Kunnon kansalaiset eivät varmaankaan tunne ilmaisun perimmäistä luonnetta. Se tarkoittaa, että en ole ryhtynyt mihinkään, en edes ruoanlaittoon. Ruokaa oli valmiina pakastimessa, kunhan lämmitin mikrossa. Salaattiaineksiakin oli jääkaapissa riittävästi. Muutaman elokuvan katselin. Sanomalehdet luin. Musiikkia kuuntelin. Soitin muutaman puhelun. Kävin hakemassa kellarikomerosta liukuesteet lenkkitossuihini ja kiinnitin ne paikalleen, mutta ulos en mennyt. 

 

En edes pukeutunut. Pyjamassa ja aamutakissa oleskelin. Mitäpä sitä enempää, kun kerran frakkini sai pysyä tänä vuonna pukupussissaan käyttämättömänä.

Hyvää tällainen tekee. Tämä on tietysti kelvotonta elämää. Presidenttimmekin, joka on riuskan oloinen mies, varoitteli taannoin "oleskeluyhteiskunnasta", jollaiseksi Suomi ei saisi muuttua.  

Vain pakolaisille oleskelu sallitaan, myönnetäänhän heille "oleskelulupa". Tai kenelle myönnetään, kenelle ei. Useimmille ei myönnetä edes sitä.

Kunnon kansalaisen ei pitäisi ottaa minusta mallia. Heidän pitää olla touhukkaita - tai ainakin touhukkaan näköisiä, jotta kukaan ei huomaa mitään. Tärkeintä on touhu, ei tulos.  

Minäkin aktivoidun, kunhan arki saapuu. Lähden työpaikalleni selaamaan vanhojen mappien papereita ja  soitan muutaman puhelun. Lähetän sähköpostia Tanskaan ja Brysseliin. Osallistun palaveriin.  

Sarjakuva kertoo olennaisen siitä, miltä kunnon kansalaisen pitää näyttää, jos vaikka joku sattuu ikkunasta kurkistamaan sillä aikaa, kun asukas poissa kotoa. Onneksi minä asun viidennessä kerroksessa, joten edes tonttu ei pääse kurkistamaan minun ikkunastani, kun oleskelen. Tosin kyllä minultakin löytyisi kaksi noista kolmesta sarjakuvassa näkyvästä kunnon kansalaisen tunnusmerkistä.  (lähde: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kustannus OY Jalava 1999 - Pauli Kallio & Sami Toivonen)

 

 

 

 

 

Pirteä vanhus

 

Nuori vieraani katseli mietteliään näköisenä hyllyjäni. Ilmeestä olin aavistavani vähän sellaista ajatusta, että "no joo, sitä sukupolvea, pitää yrittää suhtautua ymmärtäväisesti".  

Hyllyt ovat katosta lattiaan täynnä kirjoja. Yhdessä huoneessa on vielä metrikaupalla jäljellä LP-levyjä ja niitä varten isokokoinen soitin ja kaiuttimet. Metrikaupalla on myös CD-levyjä ja niitä varten toinen soitin. C-kasetit ja avokelanauhat olen sentään jo vuosia sitten siirtänyt kesäasuntoni aitan ullakolle.   

Toisessa huoneessa on satamäärin DVD-levyjä, niistä suuri osa omia TV-tallennuksiani. Niitä varten on kaksikin tallettavaa soitinta, kaksi digiboxia ja kaksi televisiota. Lisäksi on pöytämallinen tietokone oheislaitteineen ja läppäri. Ainoa, mistä vieraani oikeasti kiinnostui, oli älypuhelin:  - Jaa tällainenkin, Lumia... eikö lankapuhelinta?  

Aavistelin kysymyksessä pientä pilkkaa. Onneksi olin luopunut lankapuhelimesta, tosin vasta viime kevättalvella.  

Sain vieraaltani valistusta, miten minun kannattaisi siirtyä nykyaikaisempaan tapaan kirjojeni ja levyjeni kanssa. Voisin siirtyä e-kirjaan. Voisin siirtyä pilvipalveluun.  

E-kirjojen lukemista eri laitteilla olen kokeillut. Kyllä se ihan kelvolliselta tuntui, ainakin lehteä lukiessa. Mutta en voi kuvitellakaan, että luopuisin kirjoistani.   

Pilvipalvelua en ole kokeillut mutta olen lukenut. En osaa suhtautua. Kävisivätkö kaikki vuosikausien varrella tallentamani laatuelokuvat koteloissaan ja kansikuvineen tarpeettomiksi, jos kaiken voisi tilata ja tallentaa johonkin näkymättömään muotoon? Minulle on ollut tärkeää saada pitää esinettä kädessäni, katsella kansikuvaa ja sitten paneutua sisältöön.  

Ja miltä näyttäisi kotini, jos siellä olisi tyhjät hyllyt, tai siis ei hyllyjä ollenkaan?  

Olen aikeissa tässä pitkän viikonlopun aikana paneutua vähän tarkemmin näihin pilviasioihin, jotta tietäisin, jotta ymmärtäisin. Hyväksynkö vai hylkäänkö?  

Kuva on Jämsästä viime kesältä. Mielenkiintoinen näyteikkuna kiinnitti huomioni. En tullut tietämään, mitä näyteikkunan takana oli myynnissä. Tuskin huumeita sentään.

 

 

 

 

 

Fanitusta

 

Ensin neiti riisui paitansa. Sitten hän avasi rintaliiviään sen verran, että vasen rinta paljastui lähes kokonaan.  

Ei, ei! Blogin lukijan mielikuvitus harhautui nyt perusteellisesti. Dessu ei ole vieraillut millään strippariklubilla. Yllä kuvattu kohtaus tapahtui aivan säädyllisessä ympäristössä, työpaikkani kahvihuoneessa. Meitä oli koko joukko katsomassa. Työpaikan nuoret naiset melkein kaikki ja minun lisäkseni vielä toinenkin mies, tällainen yhtä varttuneessa iässä oleva.   

Tuli siinä kyllä vähän hämmennystä - onko sopivaa katsoa kohti vai pitäisikö katse kääntää nurkkiin vai pitäisikö olla niin ettei huomaa ollenkaan, vaikkapa sanomalehteä lukien. Mutta kaipa nuoret naiset ovat niin vapaamielisiä, etteivät noteeraa tällaisia vähän varttuneempia herroja ollenkaan. Sopi siis katsoa. Nätiltä näytti.  

Siinä melkein paljaassa rinnassa oli tunnetun rokkitähden omakätinen nimikirjoitus. Neiti vaikutti olevan siitä tosi ylpeä.  

*   *   *    

Olen minäkin kerännyt nimikirjoituksia, ja kerään edelleenkin. Lapsena keräsin urheilijoita - joukossa monta olympiavoittajaakin. Aikuisena olen kerännyt kirjailijoita - joukossa monta nobelistiakin. Mutta minä olen kerännyt ne paperille, vihkoon ja kirjan nimiösivulle. Paitaa en ole avannut.  

Tuli vaan mieleen, että varmaankin myös nuoret miehet keräävät tyttörokkaritähtien nimikirjoituksia. Mihinkähän ne kirjoitetaan?  

Kuvasta käy ilmi, millä tavalla tähtien nimikirjoitukset aikaisemmin on hoidettu. Se on vuodelta 1966. Kotimaisten tähtien lisäksi siinä on Renegades-yhtyeen jäseniä. Muistattehan hitin "Cadillac"?   

Ohjeessa käyttökohteiksi mainitaan mm. kirjat ja vihot ja äänilevyt. Ei kai mikään silloinkaan estänyt siirtämästä nimikirjoitusta vaikkapa neidin paljaaseen rintaan. Minä en kuitenkaan sellaista muista nähneeni, siis nimikirjoitusta.