keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Kyllä maalla on mukavaa 3



 

[jatkuu]  

Yöihminen kun olen, en maallakaan osannut muuttaa luonnettani. Kun nettiä ei ollut, piti keksiä jotain muuta. Menin tähyilemään tähtiä.  

Yöt olivat kylmiä, joten toppatakki oli tarpeen. Ja villapipo päähän. Kesäkotini vieressä on laaja kumpuileva pelto, oikea niskavuorelainen maisema. Näin keväällä pellolle voi mennä kävelemään. Kesemmällä viljelijä suuttuisi kävelijälle, joka tallaa kasvavan kauran lakoon.  

Kirkkaana yönä seisoin pitkään pellon korkeimmalla kummulla. Pimeys oli täydellinen, vain tähdet kimmelsivät. Olen nuorena opiskellut itsekseni tähtiä ja oppinut aika hyvin tunnistamaan taivaan kuvioita. Oppi on kuitenkin päässyt rapistumaan - nimet ja systeemit vaatisivat jatkuvaa kertausta.  Siinä yön pimeydessä keskellä peltoa seisoessani  päätin, että tänä kesänä kertaan asiat. Näin tapahtukoon! Tosin saman päätöksen samalla pellolla seisoessani olen tainnut tehdä myös monena edellisenä kevätyönä. Mutta nyt olen tosissani.  

Kaksi viikkoa yksinäisyydessä tekee erakoksi.  Vain yhtenä iltana minulla oli vieraita, kun kutsuin kaksi äijää lähinaapureista saunaan. Tämä on muodostunut perinteeksi, joka on jatkunut kauan. Naapureilta saan monenlaista apua kesän mittaan. Tänäkin kesänä olisi tarkoitus toteuttaa eräs pitkään suunnitteilla ollut rakennusprojekti.  

Perinteeksi on myös muodostunut saunomisen jäähdyttelytauoilla käynnistyvä jalo kilpaurheilu, kuulantyöntö. Koska doping-testeistä ei ole pelkoa, nautiskelemme samalla kylmiä kuohuvia piristeitä.   

Heittolaji sopii hyvin saunomisen tauolle, juoksukilpailu tuntuisi liioittelulta. Hyppylajeihin meillä ei taitaisi olla taipumuksia. Joku seiväshyppy tai kolmiloikka altistaisi vammoille. Tosin on kuulantyönnössäkin vaaransa: tukijalka saattaa luiskahtaa, sillä kilpailemme saunan edustan nurmikolla.   

Kilpailukesän avaus ei tällä kerralla sujunut minulta kovin hyvin, sillä en sijoittunut tulosluettelossa aivan kärkipäähän. Työntöjäni häiritsi Längelmäveden selältä juuri minun heittovuorojeni kohdalla yltyvä vastatuuli.   

Kyllä kuulakilpailuja on järjestetty kesien mittaan muidenkin kanssa. Kesävieraani innostuvat aina lajista, tosin yleensä vain miehet. Naiset ovat jostakin syystä pidättyväisempiä ja tyytyvät katselemaan ja kannustamaan. Tosin sihteerini neiti B. on näyttänyt kykynsä, jotka eivät ole vähäiset. Harkinnassani on heittotekniikan vaihdos. Kaikki vieraani työntävät kuulaa pakittamalla, mutta minä suunnitellut siirtyväni pyörähdystekniikkaan. Sillä keinoin luulen, että tuloksenilähtevät roimaan nousuun.  

Kuvassa on kilpailuvälineemme. Se on talven jäljiltä vähän ruosteessa, mutta ei se haitannut. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.
 
[jatkuu]

tiistai 21. toukokuuta 2013

Kyllä maalla on mukavaa 2




[jatkoa eiliseltä]

Jotakin olennaista puuttuu, kun asuu kaupungissa.  Pidän suorastaan terapeuttisena kokemuksena, kun pitkän talven jälkeen pääsen maalle ja saan mennä kontalleen kasvimaalle ja työntää sormeni multaan. Ei sellaista Töölöntorilla pääse tekemään.  

Minä viljelen kesäkotini kasvimaalla mausteyrttejä ja salaatteja. Monivuotiset yrtit vaativat vanhan vuosikerran jäänteiden siivouksen, yksivuotiset pitää istuttaa tai kylvää. Nämä toimenpiteet tulivat nyt hoidetuksi tavallista aikaisemmin. Se lupaa aikaista satoa, jos ei tule pahoja pakkasöitä.  

Perustin myös uuden mansikkamaan. Vanha on käynyt huonoksi. Ostin uudet taimet ja katekankaan Oriveden Multasormesta. Paikan olin raivannut jo viime kesänä ja pitänyt sen rikkaruohottomana jättämällä sen pressun alle.  

Viinimarjapensaista leikkasin huonot oksat. Pensasmustikalle kaadoin vettä, johon oli sekoitettu vaaleanpunaista jauhetta. Se pitää maaperän happamuuden sopivana. Raparperille ei tarvitse tehdä mitään, se puskee esiin multakasasta joka kevät ihan itsekseen.  

Kukkien osalta yritän pitää perinnekasvit kunniassa. En huoli mitään sellaista, mikä ei kuulu vanhan torpan perinnemaisemaan.  Erityisiä suosikkejani ovat mäkimeirami, ukonhattu, jaloritarinkannus ja särkynyt sydän, jotka ovat myös hyviä houkuttelemaan perhosia ja kimalaisia. Se on minulle tärkeää.  

Suurin urakka oli kiertää lähialueen rannat ja ojat ja katkoa kaikkialta esiin puskevat
pajupöheiköt. Se pitäisi tehdä joka vuosi, mutta usein se jää. Helpointa on tehdä se nyt keväällä ennen kuin lehdet ovat kasvaneet. Minun rantatontillani tämä urakka on erityisen suuri, sillä pinta-alaa on paljon. Raahasin risut läjään liiterin taakse odottamaan, että myöhemmin kesällä käynnistän silppurin, joka pilkkoo ne pieniksi murusiksi, josta tulee hyvää katetta pensaiden alle ja kasvimaalle.  

Kuvissa työkalujani. Lapio on vanha, oksasakset ostin uudet, samaa hyväksi koettua merkkiä kuin entisetkin. Mainostamisen välttämiseksi käänsin ne kuitenkin kuvaan väärin päin, ettei merkki näy.  

[jatkuu]

maanantai 20. toukokuuta 2013

Kyllä maalla on mukavaa 1



 

Miehet ovat tunnetusti alttiita viekoituksille. Jopa minä. 

Viekoituksen, johon sorruin, järjesti tällä kerralla hehkeä kevätsää. Tarkoitus oli viipyä maalla Längelmäveden rannalla vain muutama päivä, korkeintaan viikko, mutta toisin kävi. Viivyin kaksi viikkoa, enkä olisi tullut pois vieläkään, ellei eräs työprojekti olisi ollut kaatumaisillaan niskaan. Lisäksi tuli kipeä varvas.  

Kahdessa viikossa ehtii erakoitua. Parta kasvoi, nahka ruskettui ja kunto koheni. Liiallista ruskettumista piti varoa, sillä puissa ei ole lehtiä enkä saanut aurinkotuolilleni kunnon varjoa terijoensalavan alla.  

Töitä tein. Vanhat rakennukset piti taas siivota perusteellisesti talven jäljiltä. Hiirien sotkut, hämähäkkien kudelmat, hirsiseinien rakojen sammaltäytteet, puruvintin varistukset ja muut sotkut veivät kolme päivää koko lailla aamusta iltaan. Kyllä nyt taas kelpaa vieraiden tulla.  

Rakensin viisi linnunpönttöä. Laudanpätkät olin kerännyt valmiiksi jo syksyllä. Ne olivat peräisin vanhasta puretusta ladosta. Harmaata, niin kuin asiaan kuuluu. Pönttöjen rakennuspiirustuksissa en kuitenkaan noudattanut sitä mallia,  jonka julkaisin tällä palstalla   joskus kauan sitten. Tyydyin yksinkertaisempaan malliin, näin laman vallitessa joutuvat linnutkin tyytymään pelkistettyyn muotokieleen.  

Maalla aina sattuu ja tapahtuu. Torstaiaamuna iski harmistus: herätessä huomasin, että oikean jalan isovarvas on kipeä. Sillä ei kärsinyt astua yhtään, piti klenkata kantapäällä. Se oli kummallista, en ollut satuttanut sitä mihinkään, mitään ei ollut pudonnut varpaalle. Mietin, onko joku elukka päässyt huomaamattani puremaan.  

Päätin lähteä Helsinkiin. Kenkää en saanut jalkaan. Kaasun painaminen vielä jotenkin luonnistui, mutta jarrun painamista piti varoa. Piti jarruttaa vasemmalla jalalla niin kuin automaattivaihteisissa autoissa. Sujui matkanteko niinkin.  

Kuvassa on verstaani, jossa rakensin niitä linnunpönttöjä. Siinä höyläpenkin oikeassa reunassa näkyy niitä harmaita laudanpätkiä. Seinällä näkyy kuva siitä hienostuneemmasta linnunpönttömallista, jota en tällä kerralla viitsinyt noudattaa. Kuvan saa suurennetuksi klikkaamalla.

[jatkuu]