Ruotsinkieliset

 

Lähdin sakeassa lumisateessa Kruununhaasta kotiin päin. Esplanadilla mieskuoro (Akademiska sångföreningen)  lauloi Runebergin patsaalla. Tuli mieleen, että pitää käydä kahvilassa - on SE juhlapäivä. 

Runeberg on ollut minulle kaksijakoinen runoilija. Koulussa luettiin Vänrikki Stool. Suomenkielistä koulua kun kävin, teos luettiin suomeksi - Otto Mannisen käännös. Se jätti vastenmielisyyden.  

Paljon myöhemmin luin kirjan ruotsiksi. Siitä jäi toisenlainen vaikutelma. Enää ei maistunutkaan yletön vanhakantaisuus, ei ollut loppuheittoisuutta, ei rytmin kummallisuuksia,  ei omituisia sanajärjestyksiä. Se oli kepeää.  

Varhaiset fennomaanit olivat vaatineet eurooppalaisten runomittojen siirtämistä suomeen. Tätä Manninen ja Cajander käännöksissään tiukasti toteuttivat. Yksi sellainen oli nouseva runomitta, jambi, jota Runeberg käytti runsaasti. Käännösten ongelma oli se, että jambi ei aina ole kovin luonteva suomenkielisessä runossa. Tulee rytmiongelma, sillä suomenkielessä pääpaino on ensimmäisellä tavulla.  

Mannisen ja Cajanderin käännökset kuitenkin vakiintuivat ja kivettyivät ja hallitsivat pitkät vuosikymmenet. Notkeaa nykykieltä ne eivät olleet. Niissä maistui eräänlainen sotilaallinen uho, siksi ne saivat turhankin hurmahenkistä sävyä.  

Mutta alkuperäinen ruotsinkielinen runo ei vanhentunut lainkaan, paitsi joissakin oikeinkirjoituksen yksityiskohdissa. Suomenkielinen lukija harhautui luulemaan sellaistakin, mitä alkuperäisissä runoissa ei ollut. Laskeva runomitta, varsinkin trokee, olisi ollut suomen kielelle ominaisempi.  

Esimerkki:

(1. Runebergin alkuperäinen "Molnets broder)   2. Mannisen käännös 1909   3. Juhani Lindholmin käännös 2007)  

• 1.  Ej kom den vän, som kunde få / hans sista avskedsord, / ej var den jord, han blödde på, / en älskad fosterjord. / Hans hembydg Volgas bölja skar; / en hatad främling här han var.  
• 2. Ei ystävä hält´ yksikään / jäähyväissanaa saa, / Maa jota kastoi verellään, / ei ollut synnyinmaa; / kotonsa Volgan äärell´ on, / tääll´ on hän vieras suomaton.  
• 3.  Ystävä ei kuulla saisi  / viime sanojansa; / hän ei verin kostuttaisi / maata rakkaintansa. / Synnyinmaataan Volga halkoi, / täältä vihan rannat alkoi.  

Kokeilkaapa käännösten rytmiä vaikkapa sormella pöytää naputtaen. Mannisella iskukohta osuu sanassa monta kertaa ikään kuin vääriin kohtiin, Lindholmilla ei. Ero on siinä, että Lindholm on hylännyt jambin ja ottanut tilalle trokeen.   

Häviääkö runosta jotain olennaista? Väärentääkö Lindholm taideteoksen? Siinäpä aihe kiisteltäväksi. Minä olisin valmis väittämään, että Runeberg nykysuomeksi antaisi koulukäytössä myönteisempiä lukukokemuksia kuin vanha.  

*   *   *    

Patsaalta kävelin Esplanadin puistoa toiseen päähän ja poikkesin Akateemiseen kirjakauppaan. Selailin pitkään Jörn Donnerin vasta ilmestynyttä muistelmateosta Mammuten (suomeksi Mammutti). Olin aamulla lukenut arvostelun sekä Helsingin Sanomista että Hufvudstadsbladetista. Molemmat olivat hieman pidättyviä kehuissaan.   

Teos on varsinainen järkäle - sivuja pitkälti toista tuhatta. Hintakin melkoinen. Pohdiskelin, ostaisinko. Olen lukenut Donnerin tuotantoa aika paljon, en kuitenkaan kaikkea. Uusi järkäle ei mahtuisi kirjahyllyyni. Ainakin kolme kirjaa pitäisi poistaa antamaan tilaa.  

Lueskelin keskivaiheilta muutaman sivun. Aika ilkeästi - etten sanoisi hävyttömästi - Donner siinä käsittelee erästä tuttua henkilöä. Ilkeys on kritiikin mukaan koko teokselle ominainen sävy. Kaikkein armottomimmin hän kuvaa omaa itseään. Mietin ostamista vielä.  

Televisiosta tulee torstaisin Donnerin elokuvien sarja. Aikanaan moni niistä oli skandaalinkäryinen. Enää ei. Eivät ne mitään mestariteoksia ole mutta katsomisen arvoisia hyvinkin. Suomalaista uutta aaltoa.  

Kirjakaupasta kävelin lumisateessa Bulevardia pitkin Ekbergin kahvilaan ja ostin kahvin ja runebergintortun. Perinnettä kunnioittaen. Oikeammin fredrikan, sen kosteamman. Hyvää oli.  

Kuvassa on Donnerin talo Pohjoisrannassa. Siellä on se kuuluisa kirjasto, josta olemme nähneet kuvia vaikka missä, varsinkin kirjakerhon mainoksissa. Siellä kirjahyllyjen edessä on otettu myös viimeisimmän Suomen kuvalehden kuvat. Niissä ikuinen itsensäpaljastaja-Jörn on taas kerran ilkosillaan, aivan kuin nuorempana omissa elokuvissaan. Jotenkin sympaattisempaa kahdeksankymppiseltä.

 

"Tietä suoraa harva vaeltaa"

 

Katsoin Yle-Teemalta aloitusjakson uudesta Iskelmä-Suomi-sarjasta. Oli koskettava. Tätä sarjaa pitää ruveta seuraamaan.   

Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että olen päässyt näkemään ja kuulemaan livenä jokaista tässä jaksossa esiteltyä laulajatähteä: Tapio Rautavaara, Olavi Virta, Irwin, Badding, Topi Sorsakoski, Kari Tapio ja Laila Kinnunen. Sama kokemus taitaa olla aika monella ikäpolveni suomalaisella. Kollektiivista suomalaismentaliteettia, yhtenäiskulttuurin viimeisiä ilmiöitä.  

Oikeastaan on outoa, että olen kaikki nämä artistit käynyt kuuntelemassa, sillä olin nuorena rokkimiehiä. Muistan harmituksen, kun 60-luvun lopulla Suosikin Top-100-listalla kaikkien Beatles-levyjen seassa aivan kärjen tuntumassa oli Tapio Rautavaaran Häävalssi ja Tuopin jäljet. Se tuntui takapajuiselta. Sittemmin mielipiteeni on muuttunut.  

Ohjelmasarjan ykkösjakson teemana oli artistien surullinen kohtalo. Selkosuomella sen nimi on viina. Sekin on suomalaisen mentaliteetin perustarina. Kirjoitukseni nimi tulee Laila Kinnusen koskettavasta laulusta, joka kertoi hienon artistin kohtalon jo etukäteen.  

Parhaiten näistä seitsemästä artistista tulin tuntemaan Baddingin ja Sorsakosken, sillä heidän esiintymisiään pääsin seuraamaan useita kertoja. Molemmat olivat poikkeuksellisen ristiriitaisia ilmiöitä. Ulkoinen hahmo ja laulu olivat ristiriidassa. Ääni tuli vääränlaisesta hahmosta. Ikään kuin olisi tapahtunut jonkinlainen virhekytkentä.  

Hahmo oli luuserin hahmo - kaljakapakan pummin ulkomuoto. Mutta jumalainen ääni. Kaiken tangon ja humpan yllä kuului kuitenkin häivähdys rock-vivahteita. Laulujen sanat olivat kuin meidän kaikkien kollektiivisesta tajunnasta, sieluun ja sydämeen kolahtavaa melankoliaa. Mukana oli myös epämääräinen aavistus parodiaa. - Täyttä paradoksia.  

*  *  *    

Paljon samaa oli näyttelijä Matti Peltsi Pellonpäässä, Kaurismäen luottonäyttelijässä, vaikka hän ei kummoinen laulaja ollutkaan. Karismaattinen näyttelijä jolla oli karismaattiseksi näyttelijäksi poikkeuksellisen epätodennäköinen ulkonäkö. Hänestä ei katsettaan saanut käännetyksi eikä puheelta voinut korviaan sulkea. Ei pelkästään pummin ulkonäkö vaan pummi oikeastikin. Hänellä oli tapana istua ravintola Elitessä, joka sijaitsee aivan Töölöntorin lähellä. Siellä on hänellä kantapöytä, sama kuin Tauno Palolla. Toivottavasti näille hienoille mutta heikoille iskelmäartisteille pystytetään johonkin kapakan tai kuppilan nurkkaan myös muistolaatta. Näköispatsaiksi heistä ei ole. - Kuvassa Peltsi saapuu Eliteen takki liehuen.  

 

Kamala käsiala

 

Kansakoulussa ja vielä keskikoulun alaluokillakin oli kaunokirjoitustunteja. Niistä ei moni poika pitänyt, ne olivat kovin vaivalloisia. Piti työskennellä hiljaa ja huolellisesti. Kaunokirjoitusta pidettiin tyttöjen touhuna.  

Mustekynällä kirjoitettiin. Pulpetin kannessa oli kolo ja kolossa mustepullo. Sinne kynän terä kastettiin. Mustetta tippui terästä helposti, ja se teki tahran vihkoon, ja silloin sai opettajalta moitteet. Varustuksiin kuului myös imupaperi, mutta tahroihin se ei auttanut. Sillä kuivattiin kirjoitus heti tuoreeltaan.  

Tällainen on vierasta nykykoulussa. Minusta se on vahinko. Olen sitä mieltä, että ihmisen olemukseen kuuluu myös  taito tehdä käsillään tarkkaa työtä. Se on arvo sinänsä, eikä sitä korvaa mikään tehokkuus tai näppäryys, jolla perustellaan siirtymistä tietokoneella kirjoittamiseen. Käden taitoa ei tule, jos sitä ei lapsena opi.  

Minä pidin kaunokirjoituksesta ja sain työstäni kehuja opettajalta. En vielä kansakoulussa, josta näytekuva on, vaan oppikoulun puolella. Myöhemmin aikuisena kävin kaksikin kurssia, joilla opiskeltiin kalligrafiaa. Taidolle on ollut käyttöä. 

Koulun tunneilta jäi muistiin merkillinen yksityiskohta. Kaverini Jouko P. oli varsinainen sähläri mustekynänsä kanssa eikä koskaan saanut käsialaansa kuntoon. Opettaja torui. Hän sanoi, että Joukon käsialasta ei saisi selvää edes apteekkari.  

Apteekkari? Ihmetys jäi kytemään. Miten apteekkari liittyy epäselvän käsialan lukemiseen?  

Jossain vaiheessa opettaja selitti asian. Hän kertoi, että lääkäreillä on sekainen käsiala, kun he kovassa kiireessä kirjoittavat reseptejä ja lähetteitä. Niitä apteekkari joutuu tulkitsemaan, ja siinä taidossa he ovat kokemuksen myötä kehittyneet eteviksi.  

[Blogiani lukevat lääkärit älkööt nyt pahastuko - tiedän että heitä on yksi varmasti ja hänen bloginsa   välityksellä mitä ilmeisimmin useita. En herjaa, en pilkkaa, en panettele ammattikuntaa. Kerron vain muistikuvan kaukaa menneisyydestä. Käsialaongelma ei liene voimassa nykyaikana]  

Vähäpätöiseltä maistuva yksityiskohta jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Muistikuva aktivoitui viime kesänä, kun pengoin kesäasuntoni aitanvintillä olevaa laatikkoa, jonka sisällä on suuri määrä vanhempieni paperijäämistöä. Sieltä löytyi oheinen lähete - lääkärin vuonna 1952 kirjoittama. Kaunokirjoituksen opettaja oli ainakin tämän lääkärin kohdalla oikeassa. 

Osaisiko muka joku apteekkari (tai joku muu) lukea näytteenä olevaa lähetettä?  En tiedä, onko blogini lukijoissa yhtään apteekkaria. Jos on, pyytäisin ystävällisesti pistämään sähköpostiosoitteeseeni tiedon sisällöstä (osoite löytyy tästä vierestä). Asia on minulle kiinnostava osa perheeni historiaa.  

Voi olla, että tällaisen näytteen laittaminen nettiin näkyville rikkoo intimiteettisuojaa. Sitä varten manipuloin kuvasta piiloon tunnistetiedot:  osan järjestysnumerosta ja päivämäärästä. Kyseinen henkilö on ollut jo yli puoli vuosisataa haudan levossa.   

*   *   *    

Kuvassa oleva koululaisen vihkokirjoitus kertoo mielenkiintoisella tavalla, kuinka uskonnon opetus läpäisi silloin ennen kansakoulussa kaikki oppiaineet, kaunokirjoituksenkin. Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla.