No joo

 

Olen ollut melkein kahdeksan kuukautta puolieläkkeellä. Hyvin olen pärjännyt. Ei ole ilmennyt ylitsepääsemättömiä vapaa-ajanvietto-ongelmia.  

Sopimuksesta on jäljellä vähän yli kaksi kuukautta. Toimin äitiyslomalla ja hoitovapaalla olevan vakituisen ulkomaanosaston osastopäällikön sijaisena vuoden loppuun. Se oli ennen minun vakituinen virkani, mutta halusin muutama vuosi sitten luopua siitä alituisten ulkomaanmatkojen vuoksi. Sijaiseksi kuitenkin suostuin, kun matkustamisen määrä näytti kohtuulliselta.  

Jo jonkin aikaa on ollut silmin havaittavissa, että uusi äitiysloma uhkaa lopullista eläköitymistäni. Niinpä olen saanut mietittäväkseni, suostunko jatkamaan sijaisuuttani.  

Suuri päällikköni muisti, että viimeksi venkoilin liian pitkään ennen kuin tein päätöksen. Kun hän silloin pyysi lopullista päätöstä, sanoin, että "Vastaukseni on EHKÄ, ja se on lopullinen".   

Nyt piti vastata yhdellä sanalla Kyllä tai Ei.  

Tarkasteltiin tulevan vuoden tehtävien sisältöä ja aikatauluja.  Työtehtäviini sisältyisi kymmenkunta projektia, suunnilleen yksi kuukaudessa. Suuri osa kirjoitus- ja valmistelutöistä olisi hoidettavissa etätyönä. Kaikki tarvitsemani sihteeripalvelut saisin edelleen neiti B:ltä. Ei pakkoa osallistua Vuoronvarausviraston viikkokokouksiin, ei kokousten puheenjohtajan tehtäviä, ei esimiestehtäviä - riittää kunhan raportoin tarvittaessa työvaliokunnalle, muutoin suoraan viraston päällikölle. Ulkomaanmatkoja tulisi neljä tai viisi. Kesäkuukausina vain yksi.   

Yhden illan mietin. Tarjous tuntui pikku puuhastelulta entisiin aikoihin verrattuna. Minulla on tarpeelliset kontaktit jo vanhastaan ja asiaosaaminen kunnossa.  

Silti pikkuisen venkoilin vastauksessani. En vastannut yhdellä sanalla Kyllä tai Ei. Vastasin kahdella sanalla, kuten otsikossa lukee, sillä en ollut ihan varma, onko tämä viisasta.

 

 

Viisitoista vuotta

 

Löydän yömyöhällä nettiin ilmestyneen iltapäivälehden lööpin, jossa kerrotaan, että Kapteeninkadun poliisimurhasta on tänään kulunut viisitoista vuotta.  Tanskalainen vankikarkuri Steen Christensen ampui öisellä kadulla kuoliaaksi kaksi poliisia. Tuli muistoja mieleen.  

Satuin kulkemaan murhaa seuranneena aamuna aivan siitä läheltä tietämättä tapahtuneesta mitään. Oli tapaaminen Pietarinkadulla sijaitsevassa firmassa. Heti tapaamisen aluksi menimme tuttavani kanssa tupakalle talon ullakolle, kun firman tiloissa tupakointi oli kiellettyä. Istuimme kaikessa rauhassa sauhuttelemassa, kun yhtäkkiä ovi repäistiin auki ja sisään ryntäsi poliiseja aseet esillä. Voisi kai sanoa, että raskaasti aseistettuina.  

Harvoin, tuskin koskaan, olen säikähtänyt niin pahasti. Meininki ja komennot olivat kuin amerikkalaisesta sarjafilmistä. Poliisit etsivät murhaajaa. Olimme poliisien näkökulmasta ikään kuin piileskelemässä talon ullakolla.   

Tilanne rauhoittui, kun henkilöllisyys tuli todetuksi. Meitä ei ammuttu, lyöty eikä pistetty käsirautoihin, vaikka siltä säikähdyksen hetkellä tuntui. Poliisit tutkivat ullakon pimeätkin nurkat ja sitten poistuivat. Me poltimme vapisevin käsin toiset tupakat, ehkä kolmannetkin ennen kuin olimme riittävästi rauhoittuneet palataksemme alas ja ryhtyäksemme työhön. Radiosta kuulimme, mistä oli kysymys.  

Vasta myöhemmin minulle selvisi, että toinen uhreista oli tuttava.   

Äkkiä menee 15 vuotta.  Kuvassa on rikoksen tapahtumapaikka, Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulma Helsingin Ullanlinnassa.

 

Mummonmarkat

 

Kun viimeksi vierailin yhdeksänkymppisen sukulaismummun luona, hän näytti minulle senkinlaatikossaan sijaitsevan aarteen. Sieltä löytyi purkillinen huolellisesti rullalle käärittyjä seteleitä, niitä vanhoja markkoja. Ei ihan vähäinen summa, arviolta tuhannen markan verran. Lisäksi oli toinen purkki, joka oli täynnä saman aikakauden kolikoita.  

Olen huomannut, että mummo kääntää kaikki vähänkin isommat summat mielessään markoiksi.  Euro, pari sujuu euroissa, mutta sitä suuremmat summat hän kysyy, mitä se tarkoittaa markoiksi muutettuna.   

Itsessäni olen huomannut saman piirteen siinä tapauksessa, että kyseessä on hyvin iso rahasumma. Kun äskettäin huomasin lehdessä ilmoituksen, jossa  omassa taloyhtiössä oli myynnissä samanlainen huoneisto kuin itselläni, en hahmottanut hintaa euroissa vaan se piti ajatuksissa muuntaa markoiksi. Taitaa olla sukupolvi-ilmiö, että silloin kun numerot menevät satoihin tuhansiin, se muuttuu euroissa mitäänsanomattomaksi. Markkoina sadattuhannet ja miljoonat tuntuvat havainnollisemmilta. Tavallaan kyllä nolottaa tällainen kyvyttömyys.  

Vanhainkodin mummeli on selvästi varautunut markan paluuseen. Minä en usko siihen. Pidän harhaisena käsitystä, että euro on eurokriisin syy. Olisin valmis väittämään, että kyllä pankit ja finanssiveijarit olisivat onnistuneet kriisin järjestämään, olipa valuutan nimi mikä tahansa. Kyllä kriisi on niille aina äärimmäisen tuottoisa ja toivottava asia.  

Kävelyretkilläni Helsingin syksyisillä kaduilla olen ilokseni törmännyt Aurora Karamzinin museon nykyajan kotkotuksista piittaamattomaan valuuttalinjaan. Tässä keitaassa, joka sijaitsee ahtaassa puistossa Finlandia-talon ja Musiikkitalon välissä, on kahvila, joka mainostaa katukyltissä tuotteitaan juuri niin kuin itsetuntoisen museon kuuluukin (suurenna kuva klikkaamalla ja lue, miten siinä hinnat ilmoitetaan).