Kaaosteoria

 

Kaaosteorian huomionarvoisin osa oli niin sanottu perhosefekti. Sen mukaan niinkin vähäpätöinen tapahtuma kuin yhden pienen perhosen siivenisku jossakin kaukana, vaikkapa Amazonilla, voi aiheuttaa valtavan ketjureaktion, vaikkapa hirmumyrskyn, jossakin maapallon toisella puolella.   

Teoria sisältää toki paljon muutakin kuin perhosefektin, mutta se on korkeampaa fysiikkaa, jota kaltaiseni humanistiretkun ei tarvitse ymmärtää.   

Perhosefekti palautui muistiini kesällä, kun tapasin kaverini "Laurin" (nimi muutettu, sillä hän ei ymmärrettävästä syystä välittäisi tulla tunnistetuksi). Hän kertoi tapauksen, joka vahvistaa perhosefektin paikkansapitävyyden.  

*   *   *   

Lauri oli 1970-luvun taitteessa ahkera ja kunnianhimoinen lukiolainen. Hän tähtäsi journalistin ammattiin. Hän näki siinä mahdollisuuden parantaa maailmaa, joka oli täynnä epäkohtia: riistoa, epäsolidaarisuutta, rotusortoa, keinottelua, korruptiota, epätasa-arvoa ja monenlaista muuta vääryyttä. Pahimpana kaikista Vietnamin sota.  Journalistin ammatissa Lauri uskoi pääsevänsä tutkimaan likaisia totuuksia ja julkisuuden avulla parantamaan maailmaa.  

Lauri halusi päästä opiskelemaan lehdistö- ja tiedotusoppia Tampereen yliopistoon. Hyvä lukion keskiarvo ratkaisi sisäänpääsyn. Erityisen tärkeä oli äidinkielen arvosana. Siihen Lauri satsasi.  

Niinpä hän oli valinnut kirjaesitelmänsä aiheeksi Bertolt Brechtin. Hän oli perehtynyt aiheeseen huolellisesti.  

Tuli esitelmäpäivä. Alkoi äidinkielen tunti. Lauri astui luokan eteen pitämään esitelmäänsä. Hän aloitti Brechtin lapsuudesta. Siitähän kaikki esitelmät alkavat.  

Mutta juuri siinä kohdassa ilkeä kaaosteoria puuttui pahaa aavistamattoman Laurin elämään ja sitä kautta maailman tulevaisuuteen.  

Kaaosteorian airueena ei toiminut perhonen vaan vaalea kaunotar nimeltä Kiksa.  

Kiksa istui etupulpetissa aivan Laurin edessä. Kiksalla oli minihame ja punaiset huulet ja kajalia silmissä ja kireä jumpperi. Lauri oli kovasti ihastunut Kiksaan ja oli hiljattain kotibileissä onnistunut yrityksessään tutustua läheisemmin Kiksaan, jopa sen kireän jumpperin peittämiin alueisiin.  

Ja nyt tämä ihanuus istuu etupulpetissa, tuijottaa Lauria ja räpyttää suuria silmiään ja lipsuttaa merkitsevästi kielellään ylähuulta.  

Lauri olisi tullut sellaisesta viestistä onnelliseksi missä tahansa muussa tilanteessa mutta ei seisoessaan siinä koko luokan edessä. Hän nimittäin tunsi kauhukseen, että hänellä alkaa jöpöttää.   

"Jöpöttää". Juuri tätä sanaa Lauri käytti kertoessaan muinaisesta kauhukokemuksestaan. Tätä deskriptiiviverbiä ei tunne Nykysuomen sanakirja eikä Suomen kielen perussanakirja. Netin  urbaani sanakirja tuntee. Sieltä voi katsoa, jos sana on outo. Täytyy joskus paremmalla ajalla katsoa, miten Google kääntää sen muille kielille.  

Jokainen, joka on joskus ollut nuori mies, tietää omakohtaisesti, kuinka kiusallinen ilmiö voi olla. Ne, jotka eivät ole koskaan olleet nuoria miehiä, saattavat muutoin olla tietoisia asiasta. Luokan edessä seisova Lauri tuli ongelmasta erittäin tietoiseksi. Hän joutui paniikkiin.  

Luokan edestä piti päästä äkkiä pois, ennen kuin kukaan huomaisi. Niinpä vanha kunnon Brecht oli hädin tuskin varttunut aikuiseksi kun hän jo kuoli, ja siihen esitelmä loppui ja Lauri pääsi livahtamaan istumaan pulpettinsa taakse piiloon katseilta.  

Opettaja ei peitellyt ärtymystään. Huonosti valmisteltu esitelmä. Olisi pitänyt puhua myös Brechtin kirjoista. Vähintään yksi teos olisi pitänyt esitellä tarkasti, vaikkapa Setsuanin hyvä ihminen.  

*   *   *   

Laurin äidinkielen arvosana putosi kahdeksikkoon. Lehdistö- ja tiedotusopin opiskelupaikka jäi yhden pisteen päähän. Ei tullut Laurista lehtimiestä. Suomi ja maailma jäi pistämättä kuntoon. Sen me kaikki nykyihmiset olemme harmiksemme huomanneet. Ei ole maailma kunnossa. Kaikki on entistäkin pahemmin levällään.  

Laurista tuli liikennesuunnittelija pieneen kaupunkiin. Tärkeää on toki sekin, viisaasti suunnitellut kiertoliittymät ja bussipysäkit parantavat elämämme laatua. Mutta kertoessaan tarinaansa Lauri myönsi, että vieläkin, vuosikymmeniä myöhemmin, häntä kismittää perhonen nimeltä Kiksa, jonka kielen lipsutus punaisilla huulilla aiheutti niin valtavan harmin, josta saa kärsiä koko ihmiskunta.  

(Laurin kuvaa en saa tähän liittää, Kiksan kuvaa minulla ei ole, joten ainoa mahdollisuus on liittää tähän tapahtumasarjan kolmannen syyllisen, Bertolt Brechtin kuva. Kummallisesti nuo patsaan kädet... Patsas sijaitsee Berliinissä Brechtin oman teatterin, Berliner Ensemblen edessä.)

 

Ei nuorisolle

Melkeinpä viime tingassa pääsin käymään Ateneumissa Helene Schjerfbeck -näyttelyssä. Se sulkeutuu tämän viikon sunnuntaina. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos tämä näyttely olisi jäänyt näkemättä. Iän karttuessa olen alkanut yhä enenevässä määrin arvostaa tätä taiteilijaa. Nuorena en häntä noteerannut.  

Kuten arvata saattaa, viimeisellä Schjerfbeck-viikolla Ateneum oli tupaten täynnä. Se aiheuttaa epäviihtyisän olon. Jokaisen taulun eteen pitää melkeinpä tunkeutua, eikä siihen päästyään kehtaa viipyä, sillä takana on jonoa. Näyttelyssä pitäisi saada katsella viipyillen, ilman paineita.  

Taitaa olla yleispätevä ilmiö, että Schjerfbeck puhuttelee varttuneempaa väkeä. Nuorisoa ei juuri näkynyt. Erityisen runsaasti oli invalideja, pyörätuoliväkeä. Heille ruuhka on tietysti erityisen haitallinen.  

Schjerfbeckistä kerrotaan, että hän inhosi Ateneumin pitkiä portaita. Hänellä oli vaikea jalkavamma, joka haittasi erityisesti portaita noustessa. Tämä tuli mieleeni, kun laskeuduin alaspäin niitä samoja portaita. Minulle kiipeäminen ylöspäin on ongelmatonta, mutta portaita alaspäin laskeutuminen jostakin omituisesta syystä aiheuttaa kipua toisessa polvessa.  

Hätkähdin aika lailla jonottaessani katsomaan läheltä taulua, joka löytyi ommeltuna piiloon toisen maalauksen alle (kuva). Edessäni jonotti kaksi naista, jotka tarkastelivat maalausta hyvin läheltä ja pitkään. Kun he lopulta kääntyivät, tuli tajunnan välähdys, että toinen heistä on jotenkin tuttu, hyvin tuttu. Mutta kuka?

Hämmennys ei kestänyt kuin sekunnin tai kaksi. Tuttu kyllä mutta ei henkilökohtaisesti tuttu. Minä tunnen hänet mutta hän ei tunne minua.

Tämän "tutun" konserttia olin ollut seuraamassa edellisenä iltana Finlandia-talossa. Hänen hienoa uraansa olen seurannut 80-luvulta asti. Ja siinä tämä ruotsalainen supertähti oli nyt seisonut kumppaninsa kanssa edessäni toppatakki lantiolle hihoista solmittuna, enkä minä ollut tunnistanut häntä ennen kuin hän kääntyi.  

Eva Dahlgrenin konsertti ei sekään erityisemmin vetänyt nuorisoa. Yleisö oli aika naisvaltaista, aivan kuten Schjerfbeckin yleisökin. Parhaimmalta anniltaan konsertti oli nostalgiamatka. Uudemmat kappaleet eivät vielä sytyttäneet yleisöä, vanhemmat sitäkin paremmin.  

Paras anti on syytä jättää loppuun. Näin tapahtui. "Kom och håll om mig " ja "Jag klär av mig naken" sytyttävät yleisön. "Ängeln i rummet" menee jo hurmion puolelle. Varttunut yleisö tuntee taiteilijansa ja antaa jyrisevät kiitokset.

 

 

Rumia miehiä

 

Päivän kohu-uutisesta muistui mieleen kohtaus muutama vuosi sitten vanhainkodin pihassa. Olin menossa tapaamaan iäkästä sukulaistani, mutta hän oli hieronnassa ja jouduin odottelemaan. Istuin pihapenkille lukemaan lehteä.  

Kohta siihen tassutteli tohveleissaan rollaattoriin nojaten pienikokoinen mummeli, selkä köyryssä, askeleet viisisenttisiä, villasukat sykkyrässä. Hän puhui itsekseen, katkeamatta. Olin havaitsevani puheessa kantahämäläistä murretta. Hän ei huomannut minua, vaikka ajoi rollaattorillaan aivan edestäni.  

Sitten hän ilmeisesti huomasi jalkani, jotka jouduin vetämään pois rollaattorin pyörän edestä. Hän pysähtyi, katsoi minua pitkään pää kallellaan. Puhe katkesi.  

Pitkään hän tarkasteli minua. Sitten hän jatkoi menoaan ja lausui arvionsa:  

- Kyä siin o ruma mies.

*   *   *   

Myöhemmin olen kuullut lohdullisemmankin arvion (tämän olen tainnut aiemminkin blogissani mainita, mutta tulkoon toistetuksi). Mainio sihteerini neiti B. arvioi kerran, että olen "kohtalaisen komea mies".   

Suomalaisen antama kehu ei koskaan ole varauksetonta, ei edes neiti B:n, vaikka hänessä on myös tanskalaista verenperintöä. Hän nimittäin jatkoi: "... ainakin nenästä ylöspäin".  

*    *    *   

Kahdesta arvioitsijasta on syytä luottaa enemmän jälkimmäiseen. Neiti B. on pätevä ja osaava miltei missä tahansa, miksei siis tässäkin.  Valokuvastani  sen voi todeta kuka tahansa, tosin siinä on kesäloman jäljiltä hieman enemmän hippimäisyyttä kuin normaalissa töölöläisessä kaupunkihabituksessani.   

Kai minun täytyy myöntää, että olen kerrankin samaa mieltä erään puoluejohtajan kanssa, jonka kanssa yleensä en ole samaa mieltä mistään. Hän sanoi, että Suomi on täynnä rumankomeita miehiä, jotka yleensä ovat luotettavia.  

Minkään puolueen vaaliehdokkaaksi en silti suostunut tälläkään kertaa, joten en päässyt mihinkään sosiaalisessa mediassa leviävään ryhmäkuvaan. Luulen, että oheisessa, löytämässäni kuvassa on niitä jotka suostuivat (piirtänyt Kimmo Taskinen HS-Teema 4-2009). Varma en ole, ja puoluetta en tietenkään tiedä.