Ei nuorisolle

Melkeinpä viime tingassa pääsin käymään Ateneumissa Helene Schjerfbeck -näyttelyssä. Se sulkeutuu tämän viikon sunnuntaina. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos tämä näyttely olisi jäänyt näkemättä. Iän karttuessa olen alkanut yhä enenevässä määrin arvostaa tätä taiteilijaa. Nuorena en häntä noteerannut.  

Kuten arvata saattaa, viimeisellä Schjerfbeck-viikolla Ateneum oli tupaten täynnä. Se aiheuttaa epäviihtyisän olon. Jokaisen taulun eteen pitää melkeinpä tunkeutua, eikä siihen päästyään kehtaa viipyä, sillä takana on jonoa. Näyttelyssä pitäisi saada katsella viipyillen, ilman paineita.  

Taitaa olla yleispätevä ilmiö, että Schjerfbeck puhuttelee varttuneempaa väkeä. Nuorisoa ei juuri näkynyt. Erityisen runsaasti oli invalideja, pyörätuoliväkeä. Heille ruuhka on tietysti erityisen haitallinen.  

Schjerfbeckistä kerrotaan, että hän inhosi Ateneumin pitkiä portaita. Hänellä oli vaikea jalkavamma, joka haittasi erityisesti portaita noustessa. Tämä tuli mieleeni, kun laskeuduin alaspäin niitä samoja portaita. Minulle kiipeäminen ylöspäin on ongelmatonta, mutta portaita alaspäin laskeutuminen jostakin omituisesta syystä aiheuttaa kipua toisessa polvessa.  

Hätkähdin aika lailla jonottaessani katsomaan läheltä taulua, joka löytyi ommeltuna piiloon toisen maalauksen alle (kuva). Edessäni jonotti kaksi naista, jotka tarkastelivat maalausta hyvin läheltä ja pitkään. Kun he lopulta kääntyivät, tuli tajunnan välähdys, että toinen heistä on jotenkin tuttu, hyvin tuttu. Mutta kuka?

Hämmennys ei kestänyt kuin sekunnin tai kaksi. Tuttu kyllä mutta ei henkilökohtaisesti tuttu. Minä tunnen hänet mutta hän ei tunne minua.

Tämän "tutun" konserttia olin ollut seuraamassa edellisenä iltana Finlandia-talossa. Hänen hienoa uraansa olen seurannut 80-luvulta asti. Ja siinä tämä ruotsalainen supertähti oli nyt seisonut kumppaninsa kanssa edessäni toppatakki lantiolle hihoista solmittuna, enkä minä ollut tunnistanut häntä ennen kuin hän kääntyi.  

Eva Dahlgrenin konsertti ei sekään erityisemmin vetänyt nuorisoa. Yleisö oli aika naisvaltaista, aivan kuten Schjerfbeckin yleisökin. Parhaimmalta anniltaan konsertti oli nostalgiamatka. Uudemmat kappaleet eivät vielä sytyttäneet yleisöä, vanhemmat sitäkin paremmin.  

Paras anti on syytä jättää loppuun. Näin tapahtui. "Kom och håll om mig " ja "Jag klär av mig naken" sytyttävät yleisön. "Ängeln i rummet" menee jo hurmion puolelle. Varttunut yleisö tuntee taiteilijansa ja antaa jyrisevät kiitokset.

 

 

Rumia miehiä

 

Päivän kohu-uutisesta muistui mieleen kohtaus muutama vuosi sitten vanhainkodin pihassa. Olin menossa tapaamaan iäkästä sukulaistani, mutta hän oli hieronnassa ja jouduin odottelemaan. Istuin pihapenkille lukemaan lehteä.  

Kohta siihen tassutteli tohveleissaan rollaattoriin nojaten pienikokoinen mummeli, selkä köyryssä, askeleet viisisenttisiä, villasukat sykkyrässä. Hän puhui itsekseen, katkeamatta. Olin havaitsevani puheessa kantahämäläistä murretta. Hän ei huomannut minua, vaikka ajoi rollaattorillaan aivan edestäni.  

Sitten hän ilmeisesti huomasi jalkani, jotka jouduin vetämään pois rollaattorin pyörän edestä. Hän pysähtyi, katsoi minua pitkään pää kallellaan. Puhe katkesi.  

Pitkään hän tarkasteli minua. Sitten hän jatkoi menoaan ja lausui arvionsa:  

- Kyä siin o ruma mies.

*   *   *   

Myöhemmin olen kuullut lohdullisemmankin arvion (tämän olen tainnut aiemminkin blogissani mainita, mutta tulkoon toistetuksi). Mainio sihteerini neiti B. arvioi kerran, että olen "kohtalaisen komea mies".   

Suomalaisen antama kehu ei koskaan ole varauksetonta, ei edes neiti B:n, vaikka hänessä on myös tanskalaista verenperintöä. Hän nimittäin jatkoi: "... ainakin nenästä ylöspäin".  

*    *    *   

Kahdesta arvioitsijasta on syytä luottaa enemmän jälkimmäiseen. Neiti B. on pätevä ja osaava miltei missä tahansa, miksei siis tässäkin.  Valokuvastani  sen voi todeta kuka tahansa, tosin siinä on kesäloman jäljiltä hieman enemmän hippimäisyyttä kuin normaalissa töölöläisessä kaupunkihabituksessani.   

Kai minun täytyy myöntää, että olen kerrankin samaa mieltä erään puoluejohtajan kanssa, jonka kanssa yleensä en ole samaa mieltä mistään. Hän sanoi, että Suomi on täynnä rumankomeita miehiä, jotka yleensä ovat luotettavia.  

Minkään puolueen vaaliehdokkaaksi en silti suostunut tälläkään kertaa, joten en päässyt mihinkään sosiaalisessa mediassa leviävään ryhmäkuvaan. Luulen, että oheisessa, löytämässäni kuvassa on niitä jotka suostuivat (piirtänyt Kimmo Taskinen HS-Teema 4-2009). Varma en ole, ja puoluetta en tietenkään tiedä.

 

 

 

Rienausta?

 

Flunssapotilaan paraneminen on hieman edistynyt. Tärkeimpänä terapiana on ollut musiikki. Eikä mikään cd-levyiltä kuunneltu vaan aidoilta vanhoilta LP-levyiltä kuunneltu Beatles, Cream, Moody Blues, Jethro Tull ja Procol Harum.

Aivan erityisen tarkasti olen kuunnellut Beatlesin Valkoisen tuplan kappaletta Revolution 9. Syy kiinnostukseen on Helsingin Sanomissa lauantaina (6.10.) julkaistu Vesa Sirenin essee Pitkä tie Bésame muchosta Sibeliukseen.  Siinä kerrotaan, että John Lennon "lainasi" kappaleeseen Sibeliusta: " pa­ri tah­din­puo­li­kas­ta, jois­sa or­kes­te­ri su­kel­taa c-sä­ve­leen ja viu­lut ryh­ty­vät soit­ta­maan kor­keal­ta h-sä­vel­tä. Len­non tois­taa tä­män suu­ren sep­ti­min luu­pis­sa yhä uu­del­leen juu­ri en­nen sin­fo­nian vii­meis­tä tah­din­puo­li­kas­ta, jos­sa Si­be­lius päät­tää mes­ta­ri­teok­sen­sa C-duu­ri­kol­mi­soin­tuun."

Minun on tunnustettava, että musiikin teoria ei kuulu sivistykseeni eikä minulla näin ollen ole hajuakaan näistä suurista septimeistä ja muista. Mutta esseen kirjoittaja on ottanut huomioon meidät musiikki-idiootit ja johdattaa meidät käsi sekuntikellosta kiinni pitäen oikeaan paikkaan. Sibeliukset löytyvät 2 minuuttia 20 sekuntia ja 5 minuuttia 50 sekuntia kappaleen alusta. Sitten minun täytyi tietysti vielä kuunnella Sibeliuksen Seitsemäs sinfonia ja yrittää löytää lainan antaja sieltä. Vaikeaa oli.  

Tuli vaan mieleen, miten tällaiseen lainakäyttöön on suhtauduttu klassisen musiikin piirissä. Sibelius joutuu ikään kuin väärään ympäristöön. Rienaustako?  

Musiikkia kuunnellessani tarkastelen kirjahyllyjäni. Taas olen sen tosiasian edessä, että hyllyni ovat täynnä ja pitäisi raivata tilaa uusille kirjoille. Löytyisikö jotain divariin vietävää? Aloitan A:sta.  

Yhdestäkään en halua luopua. Sama koskee seuraavia aakkosia. F:n kohdalla pysähdyn. Otan esille Jalmari Finnen Kiljusen perhe -sarjan.  Niihin en ole vuosikymmeniin koskenut. Ei, en niistäkään voi luopua, ne ovat vanhoja ja arvokkaita.  

Selailen Kiljusia. Esiin tulee sivu, jossa on piirretty kuva Mannerheimista.  

Mannerheim on tunnetusti aina ajankohtainen. Olen lievän huvittuneena seurannut, millaisen pöhinän musta Mannerheim sai aikaan. Iltapäivälehtien lööpeistä olen tullut tietämään, että "kansa raivostui".  

Pikkuisen minulla oli hajua, mistä oikeasti oli kysymys. Tahallisesta provokaatiosta, tuomitsemisvietin herättelystä. Siinä onnistuttiin. Olisi kyllä ollut eduksi, että kelpo ideaan olisi saatu riittävä rahoitus, jotta olisi saatu tehdyksi laadukasta työtä.  

Onkohan Kiljusten Mannerheim aikoinaan aiheuttanut tuomitsemista? En tiedä, en löydä tietoa. Ainekset kyllä olisivat valmiina. Ei taida olla Mannerheimin arvovallalle eduksi, että hän myöntää vapaudenristin Kiljusen Plätälle ja ripustaa kunnianauhan Pulla-koiran kaulaan.  

Tekiköhän Lennon Sibeliukselle vähän saman kuin Finne Mannerheimille: sijoitti sankarit epätyypilliseen kontekstiin.

 

Tekisikö joku Kiljusista elokuvan? Saisivat iltapäivälehdet myynninlisäystä.  

Lähdeteos: Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki partiolaisina - 1919. Kuvissa Mannerheimiin liittyvä teksti ja R. Rindellin piirtämä kuva. Ne saa klikkaamalla suuremmiksi.