Hyvä ihminen

 

Viime tingassa ehdin käydä katsomassa teatteriesityksen, jonka olin jo kauan sitten merkinnyt muistilistaani. Se on monologi F. M. Dostojevskin teoksesta Idiootti.  

Oikeastaan se ei ollut teatteria "normaalissa" merkityksessä. Esityspaikkakin oli poikkeuksellinen: Inkeri Anhavan taidegalleria, joka sijaitsee Sanomatalossa. Eikä Dostojevskin laaja teos ole aivan mutkattomasti muutettavissa monologiksi.  

Erikoisuuksista huolimatta esitys oli nautittava. Näyttelijä Kaija Pakarisen suoritus oli erinomainen. Esitystä säesti J. S. Bachin sävelin viululla Teemu Kupiainen.   

Teoksen päähenkilö on ruhtinas Myškin, joka palaa Venäjälle oltuaan Sveitsissä hoidossa. Hän sairastaa kaatumatautia. Ongelma on, ettei ruhtinas hallitse käytöstapoja niin kuin seurapiireissä kuuluisi. Syntyy kolmiodraama.  

Ruhtinaan persoonallisuus on jännittävällä tavalla outo. Hän on naiivi, kokematon, viaton, hänellä ei ole tarvetta miellyttää muita. Hän ei ole riippuvainen kenenkään arvostuksesta. Hän on liian rehellinen. Hän on täydellisen hyvä ihminen.  

Joillekin tällainen henkilö on hyödyllinen, toisille haitallinen. Siitä syntyy jännite, häntä kohdellaan julmasti ja nimitellään idiootiksi. Silti hän säilyttää valoisuutensa. Hänestä voisi käyttää nimitystä Jumalan hullu. Jonkinlainen kristillinen pohdinta on tekstin ytimessä. Ruhtinas ihmettelee, miten kukaan voi kulkea puun ohi tulematta onnelliseksi sen ihanuuden näkemisestä.  

Läpeensä hyviä ihmisiä, onko heitä muitakin kuin ruhtinas Myškin? Siinäpä kristillisyyden ydin ja samalla ongelma. Niin kauan kuin ihmiset eivät pidä itseään syntisinä, niin kauan kirkon opeilla ei ole mahdollisuutta menestyä.

Neiti B. ylösalaisin

 

Huomasin lehdestä ilahduttavan kirja-arvostelun. Monika Fagerholmilta on ilmestynyt uusi kirja. Täytyy pikimmiten käydä ostamassa. Fagerholmista on pikkuhiljaa tullut yksi suosikeistani.  

Uuden kirjan nimi on omintakeinen: "Lola uppochned" (suom. "Lola ylösalaisin" - käännös Liisa Ryömä). Onnistunut nimi on tärkeä. Joskus näin kirja-alan ammattilaisilta kerätyn listan onnistuneista kirjojen nimistä. Muistelen, että kärkipäässä olivat ainakin seuraavat: Saatana saapuu Moskovaan, Torstai on toivoa täynnä, Joutavuuksien jumala, Mennyttä miestä, Palkkapiian poika, Ruusuinen ristiinnaulitseminen, Yhden yön pysäkki, Kiveä kovempi, Ei sanonut sanaakaan. Huomiota kiinnitti, että nimessä oleva allitteraatio oli hyvin suosittu.  

Fagerholmin kirjan nimessä ei ole allitteraatiota, mutta silti pidän sitä onnistuneena. Se herätti minussa välittömästi hullunkurisen muistikuvan vuosien takaa.  

*   *   *    

Minulla oli uusi sihteeri, neiti B. Olimme kokousmatkalla Kööpenhaminassa. Neidille se oli ensimmäinen ulkomaanmatka uudessa työssään.   

Pitkän kokouspäivän päätteeksi poikkesimme iltapalalle johonkin pieneen ravintolaan. Illan pimeydessä kävelimme kohti hotelliamme. Matkan varrelle osui lasten leikkipuisto. Siinä neiti pysähtyi ja kysyi, haluanko nähdä yhden tempun.  

Neiti kiipesi aidan yli leikkipuiston puolelle, heitti takin ja kengät pois ja meni riippumaan rekkitangolle. Muutama edestakainen vauhtiheilahtelu, ja hän alkoi pyöriä kieppiä tangon ympäri (tälle tempulle olisi varmasti urheilukielinen nimi, mutta minä en tunne alaa, joten en osaa sitä mainita). Lopuksi hän tarttui polvitaipeillaan tankoon ja kieppui pää alaspäin, oikaisi sitten heilahduksen ääripisteessä kinttunsa jolloin hän irtosi tangosta ja kiepsahti jaloilleen maahan.  

Minä aidan takana katsoin hämmästyneenä säikähtäen. Se näytti melkein itsemurhameiningiltä, mutta neitiä nauratti. Kadulle palattuaan hän kiepsahti seisomaan käsillään ja käveli aikamoisen pätkän kohti hotellia ylösalaisessa asennossa. Hotellin ovella hän palasi normaalikävelyyn.  

Ihmettelin taitoa. Neiti kertoi käyvänsä sirkuskoulua ja osaavansa paljon hurjempaakin. Kysyin, miksi hän ei ollut maininnut tästä koulutuksesta työhakemuksessaan. Hän arveli, että siitä ei ehkä olisi ollut hyötyä - ehkä pikemminkin haittaa - vanhoillisen ja kunnianarvoisan Vuoronvarausviraston etsiessä sihteeriä ulkomaanosaston päällikölle. Muut ansiot tuntuivat tähdellisemmiltä mainita CV:ssä.  

Olisikohan ollut haittaa? Tiedä häntä. Mietin, eikö Virasto todellakaan ymmärrä arvostaa sellaista erikoisosaamista.   

Neiti lupasi opettaa minulle käsinkävelyä, jos haluan. Se tekisi hyvää kankeille hartioilleni. Rekkikieputusta hän ei suositellut - ainakaan heti alkuun.   

Toistaiseksi on jäänyt opettelematta käsinkävelyä. Ehkä sitten kun olen kokonaan eläkkeellä. Siitä voisi alkaa paluu nuoruuteen ja notkeuteen.  

*   *   *    

Näin ne assosiaatiot menevät, yksi kirjan nimi riittää.

 

Väärään suuntaan

 

Kuvassa oleva ovi on yksi Suomen sivistys- ja kulttuurihistorian tärkeimmistä ovista. Nyt ovi on sulkeutumassa sivistykseltä. Syyskauden avajaiset vanhassa muistorikkaassa talossa pidettiin muutama päivä sitten viimeistä kertaa haikeissa tunnelmissa.  

Tästä ovesta on vuosikymmenien varrella kannettu sisään valtava määrä täyteen kirjoitettuja papereita. Tästä ovesta on astunut sisään valtava määrä toiveikkaita ihmisiä kuulemaan, ollaanko siellä oven takana innostuneita siitä, mitä he ovat paperille kirjoittaneet. Tällaisia toiveikkaita kirjoittajia ovat olleet mm. F. E. Sillanpää, Väinö Linna ja Mika Waltari. Hyviksi havaittiin - tunnetuin seurauksin.  

Lista ovesta kulkeneista toiveikkaista kirjoittajista olisi pitkä, hyvin pitkä.  

Oven erikoisuus on, että se avautuu kadulta sisäänpäin. Se on Suomessa harvinaista, etelän maissa ei niinkään. Moni on ensikertalainen kolkutellut ja rymistellyt ovella päästäkseen sisään. Veikko Huovinen on kertonut siirtyneensä kadun yli vastapäiseen kirkkopuistoon tarkkailemaan, miten ovesta pääsee sisään. Konsti löytyi.  

Outoon avautumissuuntaan ei helposti totu. Ensin siinä portaalla ovea kiskoessaan häkeltyy, kunnes hoksaa, että ai niin, olisihan minun pitänyt...  Pikkuisen nolona sitten työntää oven auki, vilkaisee ympärilleen, että näkikö kukaan, ja päättää lopultakin painaa asian niin visusti muistiinsa, ettei ensi kerralla enää sählää.  

Vanha itsenäinen sukupolvien yli ulottuva kustannustalo joutui joitakin vuosia sitten suuren pörssiyhtiö Sanoma-konsernin kitaan. Sanomalle kulttuuritietoisuus ei tunnetusti ole keskeinen, pörssitietoisuus on. Niinpä Sanoma möi kustannustalon Ruotsiin.  

Talo, jossa on sisäänpäin avautuva ovi, jäi kaupassa Sanomalle. Pörssiyhtiö huomasi heti, että talolla voi rahastaa. Ostajaehdokkaaksi mainittiin muuan liikemies K.K. joka on tullut tunnetuksi vaalirahoja jakaneessa Kehittyvien Maakuntien Suomesta ja maanlaajuisesta kauppaketjustaan, jonka nimi on muunnelma Stockmann-tavaratalon nimestä. Alun konsonanttiyhtymä poikki, vierasperäinen kirjain keskeltä pois ja i loppuun - siinä imagon ja kulttuurikäsityksen ainekset.  Viereisen kerrostalon hän oli jo ostanut.  

Kirjaihmiset joutuvat siirtymään Korkeavuorenkadulle. Ei uusi kotitalokaan hullumman näköinen ole. Se on vanha graniittilinna, joka on vapautunut puhelinyhtiöltä. Vain kirjalliset perinteet puuttuvat.  

Mikä ovi siis on kyseessä? 

Osoite on Bulevardi 12. Kustannustalon nimi on Werner Söderström Osakeyhtiö (WSOY)