Ihanasti rempallaan

 

Blogini vakituinen lukija saattaa muistaa, että keväällä kirjoitin kunnianhimoisesta suunnitelmastani rakentaa kesäkotiini uusi puucee (tunnetaan myös nimillä käymälä, huussi, pikkula, nurkantakainen, puoluetoimisto...). Vanhalle nimittäin kävi vähän köpelösti. Talvimyrsky kaatoi puun sillä tavalla, että oksat tönäisivät kevyen rakennuksen pois  nurkkakiviltään, ja se jäi vinoon.   

Tuntui epäilyttävältä mennä asioimaan taaksepäin vinoon rakennukseen. Jos nojaisin istuessani liikaa takaseinään, koko koju saattaisi kaatua selälleen.  

Nyt on aika raportoida lukijoille, kuinka rakennusprojektini on edennyt. 

Edistyminen on sujunut maltillista vauhtia. Olen kaatanut risukkoa suunnitellulta sijaintipaikalta. Olen hankkinut läjän tuppeen sahattuja lautoja ja kantanut ne rakennuspaikan läheisyyteen ja peittänyt ne pressulla. Olen ostanut rautakaupasta rullan kattohuopaa ja askillisen nauloja. Vasara minulla on entuudestaan. Olen ottanut mitat vanhasta puuceestä: ulkoseinien pituuden, leveyden, korkeuden, istuimen, askelmien ja  oviaukon korkeuden ja leveyden, ikkunan sijainnin. Olen kirjoittanut mitat lapulle ja tallettanut lapun nastalla liiterin seinään. 

Ensi kesänä tästä on hyvä jatkaa. 

Mökkielämän laatu on elämäntapakysymys, sitä tulee lähestyä eksistenssifilosofian näkökulmasta. Koska vanha puucee ei käytössä kaatunutkaan, kiire poistui. Käymälän vinous osoittautui sympaattiseksi ilmiöksi, siinä ilmenee ripaus arktista eksotiikkaa, joten hysteria pois.  

Aion piirtää vielä kuvia tulevan rakennusprojektin tavoitteesta ja väritänkin kuvan. Tulee hieno. Ehkä sellainen monen istuttava malli. 

Kun kaksi italialaista kollegaa kävi vierailulla, he kiinnittivät huomiota käymäläni vinouteen. Selitin asian heille siten, että olen ottanut käymäläni arkkitehtuurissa vaikutteita heidän oman maansa arkkitehtuurin yksityiskohdista. Erityisesti Toscanassa Arno-joen rannalla sijaitsevassa Pisan kaupungissa on ollut malli minulle. Siellä on Piazza dei Miracol -nimisen aukion laidalla kellotorni, jossa on yksi täsmälleen sama ominaisuus kuin minun puuceessäni.  Vaikka rakennusten kokoero ja muutkin erot ovat huomattavia, yksi ominaisuus täsmää. 

Kasvimaani on samantapainen projekti. Kasvatan raparperia, lipstikkaa, oreganoa, monenlaisia salaatteja ja sipuleita, rucolaa,  basilicaa, kesäkurpitsaa ja muutamia muitakin. 

Laiskuus vaan vaivaa, en oikein viitsi. Rikkaruohot pitäisi nyppiä, mutta loppukesästä ne olivat taas valloillaan, kuten aina. Hyttyset piinaavat nyppimispuuhassa. Tämä oli oikein hyvä hyttyskesä, suorastaan erinomainen.

Asenteeni tällaisiin vinouteen, rikkaruohoihin ja muihin pikkuseikkoihin on kuin vanhassa Kauko Käyhkön laulussa "Kaikki oli ihanasti rempallaan". "Portti piti pystyssä harmaata aitaa" jne. Niin sen pitää olla, erityisesti kesällä.

Kuvassa ei ole käymäläni vaan se italialainen rakennus, josta olen saanut vaikutteita.

Kiitän runsaista tervehdyksistä, joita blogini uusi aloitus on tuottanut.

 

Kesän nautintoja ja kauhuja

 

Kesä meni ja Dessu muutti Längelmävedeltä takaisin Töölöön. Väsyttää. 

Tuleekohan vielä joskus uusia kesiä? Vaikuttaa epätodennäköiseltä. Niitä saisi olla useammin. 

Minulla on aina ollut kaksi erilaista elämää. Toinen on Töölöntorin elämä talvisin. Toinen on Längelmäveden elämä kesäisin. Näillä kahdella ei ole mitään yhteistä. Kaikki on siellä toisin kuin täällä. 

Nyt sattui sellainen erikoisuus, että olin kymmenen viimeistä päivää yksin. Kaikki väki oli mennyt, vieraat loppuivat. Sellainen elämänmuoto on kuulkaa mielenkiintoista! Sitä voi kai luonnehtia regressioksi. Partaa ei ajeta eikä housuja prässätä. 

Elokuun yö on pimeä, se tulee jo kymmeneltä. Kaupungin asukas ei tiedä sellaisesta pimeydestä. Minulla ei ole myrskylyhtyä kummoisempaa pihavalaistusta. Sen valossa ei suju edes liiterityö. 

Saunan lämmittäminen ja kylpeminen sujuu, keskiyölläkin. 

Löylytauolla järvessä jäähdytellessä pimeyden aistiminen on vahvimmillaan kun kääntyy selälleen, kellumaan. Makaa vaan vesielementin sisällä kädet levällään, ei heilu ollenkaan, korkeintaan liplattaa vähän sormilla ja jalkaterillä. Hidas syvä hengitys riittää pitämään pinnalla. Veden pinnalla ovat näkyvissä vain nenä ja varpaat - no, ehkä jotakin muutakin pientä. Tai siis olisi näkyvissä, jos joku olisi katsomassa ja mustassa yössä jotakin näkisi. Mutta ketään ei ole. Siinä levitoin kädet levällään järvenselällä silmien edessä täysi mustuus. Ei eroa, ovatko silmät auki vai kiinni. Vesi on siedettävän lämmintä, makaan siinä pitkään.  

Tällainen on hiljaisuuden sakraali kokemus, sellaisena kuin minä sen ymmärrän. Tätä toistan joka yö. 

Ajatukset on kuitenkin pidettävä kurissa. Ei saa päästää mieleen uhkakuvia. Silti niitä tulee. Alla on pelottavan syvää. Entä jos iskee suonenveto? Längelmäveden asukkaisiin eivät tiettävästi kuulu hait eivätkä piraijat. Mutta haukia siellä on, ja niillä on ikävän näköiset hampaat. Entä jos sellainen tulee ja iskee hampaat mun peffaan, niin kuin Juice unessa Marilynin. 

Sade lisää entisestäänkin nautintoa, sillä kasvotkin pääsevät kokemaan vesielementin. Mutta olisikohan minun pitänyt lopettaa kelluminen ukkosella? Jyrinä ei juuri kuulu, sillä korvat ovat veden alla, mutta silmät aistivat välähdykset. Pitääpä kysyä Vuoronvarausviraston teknisen osaston pojilta, voiko salama osua järvessä kellujaan. Tai jos he eivät tiedä, kysyn sunnuntai-Hesarin Torstilta. Torsti tietää. 

Laiturille jätetty lyhty näyttää mihin suuntaan lähden, kun lopetan kellumisen ja haluan takaisin saunan lämpöön. Jos lyhty olisi sammunut, voisin pimeässä lähteä uimaan väärään suuntaan, kauemmaksi järvenselälle. Kelluessa suuntavaisto katoaa. 

Saunan jälkeen on mentävä sisälle tupaan. Ei saa jäädä ulos saunaiholla! Sisällä minulla on sellainenkin vekotin kuin televisio. Olen tallentanut boxiin elokuvia. Valitsen "Kierreportaat" (The Spiral Staircase  - Robert Siodmak 1945), joka tuli Yle-Teemalta äskettäin. 

Valintani on uhkarohkea. Kierreportaat on kauhuelokuvan klassikko, tunnen sen hyvin. Mykkä tyttö pelkää aavemaisessa talossa hiipivää murhaajaa. Kauhu tarttuu, entä jos minunkin taloni pimeissä loukoissa joku kyttää. Siinä mennään alkukantaisen tunteiden alueelle, siinä yhdistyvät pelko ja nautinto. Se kai on genren tarkoituskin. Siitä selviää hengissä. En tarvitse kenenkään neuvoja. 

Kuvassa on peloistani pahin lapsuusvuosilta. Hirmuinen peikko vaanii sillan alla kolmea pikku pukkia. Pukitkin selvisivät hengissä.

 

 

 

Rukkaset naulasta

Lähestyvä kesä sekoittaa ajatuksia. Eilen kirjoittelin uutta tarinaa blogiin. Aiheena oli äskeinen käyntini Tukholmassa. Olin hääjuhlassa, kävin museoissa, vaeltelin kaupungilla. Kirjoituksesta tuli kuitenkin sen verran sekava sepustus, että en kehdannut sitä lähettää. Ajatukset karkailivat, en osannut keskittyä.  

Lähestyvä kesä tarjoaa mahdollisuuden muuttaa elämäntyyliä. Olen vuosikymmenet viettänyt suuren osan kesästä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Muutos kaupunkielämään on valtava. On hiljaisuutta, on rauhaa. Toisaalta on myös paljon vieraita - sekä kotimaasta että ulkomailta, tänä kesänä ainakin Ruotsista, Belgiasta, Saksasta, Italiasta ja Espanjasta.   

Suurin muutos on kuitenkin tavallisen arkipäivän sisällössä. Töölöntorilla minulla ei ole mahdollisuutta fyysiseen työhön. Längelmävedellä on. Minulla on puutarha, kasvimaa, kukkapenkkejä, yrttipenkki,  rantapajukkoa, metsääkin. Niissä on käyttöä lapiolle, rautakangelle, sahalle, moottorisahalle, raivaussahalle, trimmerille, silppurille, kirveelle, ruohonleikkurille, puhumattakaan rakentamisessa tarvittavista työkaluista. Minullahan on suunnitteilla uusi käymälä, kuten aiemmin kerroin.   

Viihde-elektroniikkaa välttelen, vaikka on sitäkin mukana. Tietokoneeseen minulla syntyy talven mittaan jonkinasteinen addiktio. Siitä yritän rimpuilla kesällä irti. Läppäri on kyllä mukana, sillä joudun tekemään alkukesästä erään työhön liittyvän tekstin, etätyönä. Mutta nettiin en helposti pääse, yhteys on huono. Pitää ajaa lähemmäksi lähikaupunkia, jos aikoo saada yhteyden sujuvaksi. Siihen en ihan joka päivä viitsi ryhtyä. 

Kesäperinteisiini kuuluu kierrellä lähialueen tapahtumissa. Tampereen näyttelyt ja museot, Vanhan kirjallisuuden päivät, lähipitäjien kesäteatterit ja konsertit, Mäntän taidenäyttelyt, Oriveden opiston yleisötilaisuudet ja monet muut, kaikki tällaiset kuuluvat kesäohjelmaani. 

Suurin ilo on kuitenkin lukeminen. Se jakautuu kahteen osaan. Toisaalta ovat kirjat, joita luen nojatuolissa suuren ulkona puun varjossa. Minulla on jo hankittuna pino kirjoja ja lisäksi pitkä vihjelista. Paikallinen kirjasto pääsee taas keskeiseen asemaan, kuten joka kesä. Toisaalta minulla on mökin ullakolla ja aitassa melkoinen määrä vanhoja lehtiä menneiltä vuosikymmeniltä, aina 1920-luvulta saakka. Ne ovat uskomattoman kiinnostavaa luettavaa. Olen aikeissa ottaa skannerin mukaan voisakseni ottaa talteen kiinnostavia juttuja. Sellaisista on kertynyt jonkin verran näytteitä tämän blogin menneissä postauksissa. Sivun vasemmasta reunasta löytyy tunnistetyyppi "Vanhoista lehdistä löytynyttä".  

Päättyneen talvikauden illat ja pitkälle yöhön olen yleensä istunut sormet tietokoneen näppäimistöllä. Nyt on aika katkaista tämä riippuvuus ja vetää rukkaset käteen. (Harmikseni en löytänyt kuvavarastostani kuvaa kunnon rukkasista. Pitää tyytyä näppylähanskoihin.)  

Katko tekee hyvää, suosittelen. Kirjoittamisen sijaan vietän myöhäisillat kuljeskelemalla pitkin rantoja, istuskelemalla laiturilla, soutelemalla, saunomalla, kuuntelemalla kesäyön ääniä. Puolieläkeläisenä olen ensimmäistä kertaa puolijoutilas alkukesän ajan. Ainoastaan yksi virkamatka on tiedossa: Berliini kesäkuun puolivälissä. Loppukesästä ei ole mitään. Helsingissä tuskin käyn muutoin kuin vieraita hakemassa / viemässä satamissa ja lentokentällä.  

Kiitän lukijoitani ja toivotan hyvää kesää. Erityisesti kiitän Teitä, jotka olette vilkkaasti kommentoineet juttujani. Kiitos myös Teille, jotka olette kommentoineet sähköpostitse. Lähipäivinä katoan maisemista. Jos kesästä hengissä selviän, palaan tänne syksyllä hyvissä ajoin ennen joulumarkkinoiden avautumista.