Me taiteilijat

Muistan ajan, jolloin Yhdysvalloissa oli presidenttinä Ronald Reagan. Muistelen hämärästi, että en ollut erityisen riemastunut hänen toiminnastaan. Elokuvanäyttelijänä hän oli parempi.  

Nyt paljon myöhemmin on tullut esiin uutta tietoa Reaganista. Uusi informaatio on peräisin Britannian pääministeriltä Margaret Thatcherilta, joka istui lukemattomia kertoja samoissa kokouksissa ja neuvotteluissa Reaganin kanssa. Pääministeri huomasi, että presidentillä oli tapana piirustella naamankuvia paperilapuille istuessaan kokouksissa. Reaganin piirustustaidot tekivät niin voimakkaan vaikutuksen pääministeriin, että hän nappasi lappuja haltuunsa kokousten lopussa.  

Nyt näitä Thatcherin arkistoimia lappuja on tullut julkisuuteen. Oheinen näyte on Reaganin muistiinpanoista kokouksessa heinäkuussa 1981. Kokous pidettiin Ottawassa Kanadassa. Koolla olivat teollisuusmaiden G7 johtajat. Tärkeitä päätöksiä varmaankin tehtiin, ja Ronnie piirsi.  

Piirrosten tekijänoikeuksista minulla ei valitettavasti ole tietoa. Silläkin riskillä pistän näytteen tähän. Tietoa ei myöskään ole siitä, keitä piirrokset esittävät. Arvata voi, että ne ovat kokouksen osanottajia.  

Piirrosten ansiosta huomaan tuntevani hitusen sympatiaa tätä republikaanipresidenttiä kohtaan. Meillähän on yhteinen tapa. Minäkin piirtelen naamoja kokouksissa.  

Näyte pitää antaa. Seuraava kuva ei siis ole Reaganin vaan minun, Dessun. Se esittää erään Vuoronvarausvirastossa pidetyn kokouksen läsnäolijoita. Tarkka lukija varmaankin huomaa, että olen hieman manipuloinut kuvaa. Alun perin siinä oli enemmän henkilöitä, mutta olen poistanut siitä erään ehkä tunnistettavan, jolta en tietenkään ole rohjennut pyytänyt julkaisulupaa.  

Reaganin piirroksia tutkinut Lancasterin yliopiston psykologian professori tulkitsi näkevänsä, että presidentti on ollut kokouksessa pitkästynyt. Omasta kuvastani en tietenkään voi väittää samaa.

Kielletyt ja sallitut

Pieni uutinen 50 vuotta vanhassa sanomalehdessä (10. huhtikuuta 1962)  kiinnitti huomion. Otsikkona oli "Neidonlähde kielletty lopullisesti". Mitä hemmettiä! Neidonlähde ei voi tarkoittaa muuta kuin Ingmar Bergmanin elokuvaa (Jungfrukällan 1960). Kielletty lopullisesti? Tätä elokuvaahan pidetään yhtenä eurooppalaisen elokuvan mestariteoksista. Se sai jopa Amerikassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon.  

Uutisen mukaan Suomen Lääkintöhallitus on määritellyt, että "elokuvan ääniefektit ovat pornografisia". Lausunnon perusteella Korkein oikeus on päättänyt sensuroida koko elokuvan. Lieventävänä asianhaarana todetaan, että "Neidonlähdettä ei visuaalisessa mielessä voitane pitää pornografisena". Mutta se ei riitä, sillä "elokuvaan on saatu sitä vastaava selvä piirre kuuloefektin avulla".  

Pitipä kaivaa Neidonlähde esille DVD-hyllystä ja tarkistaa itse sekä kuvat että ääniefektit. Bergmania kun minulla hyllyssä riittää.  

Onhan elokuva rankka. Se perustuu 1200-luvulta peräisin olevaan balladiin, jossa nuori neito raiskataan ja surmataan. Aivan oikein, kuvassa ei näy mitään erityisen pahaa, ainoastaan tapahtumien äänet elävät.   

Mutta että pornografiaa? Kyllä pitää ihmetellä. Lääkintöhallitus ja Korkein oikeus ovat katsoneet Neidonlähteen oudolla asenteella. Elokuvan teema on syyllisyys ja kosto. Se on moraliteetti, jossa on vahvoja uskonnollisia painotuksia. Se on vakava taide-elokuva mitä suurimmassa määrin.  

*   *   *  

Vähemmän vakavasti - jotain vinoa tuli Dessulle itselleen mieleen, kun hän pääsiäispyhinä katseli sukulaispoikien kanssa elokuvia. Pojat (8- ja 10-vuotiaita) reagoivat tirskuen, kun näkivät kohtauksen, josta oheinen kuva on kaapattu (jos haluaa, sen saa suuremmaksikin, pitää vain klikata!).  

Kuva ei ole mistään pornografisesta eikä edes aikuisille tarkoitetusta elokuvasta. Se on elokuvasta nimeltä Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957). Siis yksiselitteisesti lapsille suunnatusta elokuvasta. Menisiköhän nykyaikana läpi Pikku-Kakkosessa tai muussa vastaavassa? Epäilen.

Pääsiäispuuhaa

Pääsiäisenä tuli kaksi lasta yökylään, kahdeksi yöksi. Alakouluikäisiä poikia. Poikien vanhemmat olivat lähdössä laivaristeilylle. Piti keksiä puuhaa.  

Totta kai halusin näyttää pedagogiset taitoni käytännön työssä. Siispä menimme keittiöön ja ryhdyimme leipomaan kakkua. Se on bravuurini, jonka opin jo 1970-luvulla. Otin tietysti huomioon kasvatuksellisen näkökohdan. Lasten vanhemmat pitävät arvossa terveellisiä ravintotottumuksia, joten sen mukaisesti mentiin. Valmistimme terveellisen porkkanakakun, emme mitään epäterveellistä sokerikakkua.  

Tulipa menestys, en olisi arvannutkaan. Kakku teki kauppansa. Se syötiin kerralla loppuun. Enemmänkin olisi mennyt.  

Toinen bravuurini on taikatemput. Niitä opettelin jo koulupoikana. Mestaritaikuri Solmu Mäkelällä oli kerran viikossa taikatemppupalsta Helsingin Sanomissa. Niistä opettelin parhaat.  

Paras temppuni on sellainen, että pojat saivat ottaa takastani hiilen ja piirtää sillä mustan täplän keskelle vasemman käteni kämmentä. Sitten panin oikean käteni pöydän alle ja iskin täpläkädelläni lujasti pöydän kanteen. Kun otin pöydän alla olleen käteni pois pöydän alta, siihenkin oli ilmestynyt musta täplä keskelle kämmentä.  

Toinen temppu on sellainen, että pojat näyttävät minulle korttipakasta yhden kortin kerrallaan ja pistävät sen sitten alassuin pöydälle. Lopuksi pöydällä on väärinpäin koko korttipakka hujan hajan, ja minun tehtäväni on muistaa korttien sijainteja. Ja minähän muistan.  

Taitotemppuni on sellainen, että reilun metrin mittainen kapea solmio ripustetaan keskeltä kiikkumaan oikean käteni ranteelle. Sitten heiluttelen ja huiskin solmiota sinne tänne ja sitten yhtäkkiä siinä keskellä on solmu.  

Näitä ja muutamia muita temppuja ratkaistessa ja harjoitellessa meni tuntikausia intensiivistä aikaa. Seuraavaa yökyläilyä varten minun pitää opetella uusia temppuja, sillä tässä olivat suunnilleen kaikki osaamani. Harmittavasti Hesarissa esitellään nykyisin pelkästään finanssiveijareiden tekemiä silmänkääntötemppuja, ei Solmu Mäkelän.   

Kerran päivässä katsoimme elokuvan. Olin viisaasti ottanut talteen televisiosta tulleen Pekka & Pätkä -sarjan. Hyvin maittoivat pojille nämä vanhat lastenklassikot, ne samat, joilla minä itsekin 1950-luvulla oman katsojaurani aloitin. Yllättävän hyviltä ne maistuivat taas minulle itsellenikin.  

Pyssyleikit kuulemma perinteisesti kuuluvat poikien systeemeihin, mutta niitä ei meillä ollut. Enhän minä sellaisia, vanha sivari. Ihan kokonaan emme kuitenkaan pyssyiltä välttyneet. Vein nimittäin pojat muutaman korttelin päähän Kansallismuseon portaille ja näytin ovessa olevan luodinreiän. Sepä kiinnosti. Selitin reiän syntyhistoriaa. Se liittyy vuoden 1918 taisteluihin. Laukaus ammuttiin sen aikaiselta Turun kasarmilta, nykyiseltä vanhalta linja-autoasemalta, ja se osui oveen. Kävimme tähystelemässä ja arvailemassa paikkaa, josta luoti oli ehkä ammuttu. Vaikeaa arvailu oli, sillä ampumispaikan ja museon välimaastoon on kasvanut puita ja rakennettu taloja, mm. Eduskuntatalo.  

Sen jälkeen menimme takaisin kotiin Töölöntorin laidalle ja leivoimme uuden porkkanakakun.  

Kuvassa Kansallismuseon ovi. Reikä on alhaaltapäin laskettuna kolmannessa ruudussa aivan ovenkahvan vieressä oikealla puolella. Toisessa kuvassa reikä läheltä. (Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).