Koukussa?

60-luvun lopulla nuorena poikana juutuin seuraamaan Peyton Place -sarjaa. Sitä katsoivat kaikki. Monta vuotta sitä jatkui, mutta viimeiset vaiheet jäivät minulta näkemättä, sillä muutin pois Jyväskylästä eikä minulla enää ollut televisiota.  

Yksi päähenkilöistä oli Allison MacKenzey (Mia Farrow), lukioikäinenh tyttö, jonka ominaisuuksiin kuului kulkea kaupungilla ison kirjanipun kera. Muistan tunteneeni jonkinlaista etäihastusta. Samansorttisia ihastuttavia runotyttöjä löytyi onneksi Jyväskylästäkin.  

Allisonin äiti oli sitten aivan toista maata, mutta sellaisia räpsysilmiä monet aikuiset naiset taisivat Jyväskylässäkin olla. Tyttärissä ja tytärten äideissä oli osaltaan aineksia sukupolvien ristiriitaan (kuvassa Allison ja äiti)  

Peyton Placen vaikutuksesta ymmärsin, että liiallista sitoutumista pitkiin sarjoihin on syytä välttää. Tässä olen melko hyvin onnistunutkin. Takaa-ajettu oli toinen, johon kiinnyin. Siinä lääkäri Richand Kimble jahtasi epätoivoisesti vaimonsa murhaajaa. Kahdelta muulta tohtorilta, Ben Caseylta ja Kildarelta sen sijaan vältyin.  

Taisi olla Hermann Hesse, joka ivasi matalakulttuurista taipumusta venyttää sarjaksi kaikki, mikä menestyy. Hän tarkoitti kirjallisuutta. On ilmiö sielläkin, mutta elokuva ja televisio ovat kyllä venyttämisen mestarit.  

Myöhempinä vuosina Metsolat taitaa olla ainoa pitkä TV-sarja, johon juutuin. Sitä yleisesti pilkattiin junttien jutuksi. Minusta se oli huomattavasti mainettaan parempi, onnistunut ja oivaltava ajankuva aikakautensa Suomesta. Erikoinen yksityiskohta oli, että Kainuun syrjäkylille sijoittunut sarja oli pääosin suomenruotsalaista tekoa (Carl Mesterton).  

Kauniit ja rohkeat jätin väliin. Sitäkin pilkattiin, minä muiden mukana. Kesäasuntoni naapurin isäntä antoi sonnilleen nimeksi Ridge (ääntäminen "Ritke"). Työpaikallani Vuoronvarausvirastossa sarja hahmottui "akkojen" jutuksi. Ainoa tietämäni mies, joka tunnusti katsovansa sarjaa, oli Johannes Virolainen. Luultavasti Kyllikin määräyksestä.  

Nyt minä olen vaarassa uuteen addiktoitumiseen.  

Monta viikkoa on lööpeissä kohkattu Salaiset elämät -sarjan dramaattisesta jaksosta pitkänäperjantaina. Pitihän se katsoa, vaikka sarjaan en ennen ole koskenut.  

Olihan se dramaattinen, itsemurha keskellä parasta lasten katsomisaikaa. Tosin vain jakkaran keikahdus näkyi, kun Seppo potkaisi tyhjää. Tarina jäi pahaan paikkaan. Lopussa Sepon tuttu mies ja Metsolan pankinjohtajanainen aavistivat pahaa ja lähtivät rynnistämään.  

Melkoista silppua ohjelma oli. Mainoksia tuli suunnilleen viiden minuutin välein. Saimme kaupallista informaatiota tekohampaiden kiinnitysliimasta sekä kanavista, joilla esitetään jääkiekkoa. Seassa oli katkelmia, joissa Vares uhkaili naista raha-asioissa.  

Mutta uteliaisuus jäi. Tänään piti katsoa jatko-osa. Näin se koukuttaminen menee. Mutta tähän lopetan. Kaksi kertaa ei vielä ole koukuttuminen. Kolmas kerta olisi.  

Kuinka sattuikaan. Tarinassa oli jotain tuttua: Seppo kuoli pitkänäperjantaina ja heräsi kolmantena päivänä.

Ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Harmillinen takatalvi muutti suunnitelmani. Pitkälle edistynyt kevät oli jo antanut luvan mieliharrastukseni aloittamiseen. Vaeltelen nimittäin mielelläni ympäri kaupunkia ja pysähdyn katselemaan taloja ja paikkoja. Jatkuvasti löytyy uutta kiinnostavaa. 

Nyt siihen tuli äkkiloppu. Jalkakäytävät ovat lumesta liukkaita. Sellaiseen ei tee mieli lähteä. Pitää odotella uutta kevään alkua ja tyytyä odotellessa lueskelemaan Helsingin historiaa. Työn alla on nyt divarista löytämäni "Näin Helsingin kasvavan" (Väinö Tanner 1947).  

Kotikaupunginosaani Töölöä olen aina tarkkaillut erityisen kiinnostuneena. Helsingin Sanomien uusimmassa kuukausiliitteessä oli Ilkka Malmbergin hupaisa artikkeli Töölöstä noin 700 vuotta sitten. Eipä ollut kummoinenkaan paikka tämä Töölöntorin seutu siihen aikaan. (Tässä linkki artikkeliin, vaatinee maksullisen kirjautumisen) 

Nykymuotoisen Töölön rakennushistoriaan ja arkkitehtuuriin sen sijaan löytyy netistä ihan ilmaiseksi hyvää aineistoa. Lisään tähän linkin löytämääni ansiokkaaseen opinnäytetyöhön  - ehkä joku lukijoista on kiinnostunut. Siinä kuvataan Töölön taloja ja kortteleita. Nyt Töölö on jo paljon kummoisempi paikka kuin Malmbergin kuvaama - minäkin olen viihtynyt Töölöntorin nurkalla jo reilusti yli neljännesvuosisadan. Siinä ajassa lähiympäristöni ei ole paljonkaan muuttunut. Liikennejärjestelyt ovat hieman uudistuneet ja torin laidalle ruotsinkielisen koulun yhteyteen on ilmestynyt uusi kulttuurikeskus, Sandels. Ei juuri muuta.  

Kävin asioimassa pääkirjastossa Pasilasa. Siellä pystytettiin näyttelyä, joka uhkasi, että kyllä kaupunki muuttuu, jos sen sallitaan muuttuvan. Ainakin Pasilaa aiotaan muuttaa. Jos muutos toteutuu, se näkynee Töölöntorillekin, sillä ei Pasila kovin kaukana ole, mitä nyt Töölönlahden pohjukan ohi mennään ja siinä se Pasila kohta onkin, kun käännytään vasemmalle. Oheisessa kuvassa läheinen sijainti näkyy - Töölöntori sijaitsee aika lähellä kuvassa näkyvän Stadionin tornin huippua. 

En tiedä, varmaankin olen monen mielestä muutosvastarintainen vanha pieru, joka ei suvaitse maailman muuttumista, mutta tässä kuvassa esitetty suunnitelma ei miellytä minua, ei alkuunkaan. Näitä pilvenpiirtäjiä suunnitellaan nyt joka puolelle Helsinkiä. Meren rannoille rakennettuina ne ovat mielestäni rikollisia suunnitelmia, muuta syvemmälläkään, kuten Pasilassa, ne eivät kuulu Helsingin luonteeseen, vaikka kuinka selitetään, että jokaiselta aikakaudelta kaupunkikuvaan on saatava uusia kerrostumia. Minusta tuollaisessa kerrostumassa haisee raaka bisnes ja arkkitehtuurin hybris. (Havainnekuva: Rakennussuunnitteluvirasto, klikkaamalla suuremmaksi!) 

Liikaa luvattu

Kommentaattori vihjaili äskettäin, että eläkkeellä ne kiireet vasta alkavatkin. Taisi osua oikeaan. Kyläilykutsuja on nyt tullut liian kanssa. Vanhat ja uudemmatkin kaverit ja tuttavat kutsuvat joutomiestä poikkeamaan. Pitää varoa, ettei tule luvatuksi liikoja. Olen enemmänkin kotona viihtyvää sorttia - kahdessa kodissa: Töölöntorilla ja Längelmävedellä. Kylässä nukun aina huonosti.  

Nyt olin kyläreissulla Karjalohjalla. Kuten aina, siellä saunottiin ja nautittiin virvokkeita.  

Saunanautinto on mielestäni täydellinen, kun kolme reunaehtoa täyttyy: kylmä kalja, vihta ja uinti. Ylikuumaa ja pitkää löylyä sen sijaan vierastan. Kohtuullinen riittää.  

Kalja oli kylmää ja sitä oli riittävästi. Uintimahdollisuus oli viereisessä järvessä ja nautin uinnista suuresti, tosin vain vartalonosilla, jotka sijaitsevat polvien alapuolella. Vihta sen sijaan puuttui, ymmärrettävistä syistä.  

Vihdan korvikkeeksi oli järjestetty esine, jonka olemassaolosta olen kauan ollut tietoinen mutta jota en koskaan ennen ole päässyt kokeilemaan (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).  

Täytyy sanoa, että hyvin on vehje tuotteistettu. Pakkauksen (ylempi kuva) kyljessä oleva nimi on nokkela. Sillä nimellä myisi vaikka heinäseipään pätkiä hyvään hintaan. Se tuo vihtomiseen entistäkin miellyttävämpiä mielikuvia. Kuvakin on mitä onnistunein. Kyllä ovat markkinamiehet taas kerran osanneet.  

Mutta se tuote siellä pakkauksen sisällä.  

Yritän ilmaista mielipiteeni hienotunteisesti, koska tämän lukijoina voi olla herkkäsieluisia ihmisiä. Sanon siis vain, että en hirveästi menisi alemmassa kuvassa näkyvää vihdan korviketta kehumaan.