Liberaali vai konservatiivi?

[eilinen sipulijuttu jatkuu]

Eilen kirjoitin poliittisesta ”eriseuralaisuudesta” joka leppyi yhteisen herkun ansiosta. Se herkku on sipuli, jota sain kesäkotini naapurilta ison kassillisen tuliaisiksi. Vänkäämisessä kohtasivat liberaali ja konservatiivi. Sama asetelma taitaa olla juuri nyt ajankohtainen muuallakin.

* * * 

Lapsuudenmuistoni on, että äitini inhosi sipulia, vaikka maalaistyttö olikin. Sipulia ei sopinut laittaa mihinkään ruokaan, ei murustakaan. Isälleni sipuli olisi kyllä kelvannut, mutta vaimo perheessä päättää. Niinpä minäkin jäin lapsena vaille kokemusta sipulin mausta. En osannut kaivata.

Ensitutustumiseni tuli joskus 16-vuotiaana. Oli maisteltu poikien kanssa kaljaa. Kiersimme yöllä nakkikioskin kautta kotiin. Kaverit tiesivät, että sipuli peittää hengityksen hajun. Kotiin saapuminen henki tuoksahtaen sisälsi katastrofin mahdollisuuden. Lihapiirakan väliin pyydettiin iso annos sipulisilppua. 

Tämäkin ekakerta jäi mieleeni elämyksenä, jota en ikinä unohda. Siitä hetkestä ymmärsin, että sipuli on herkkua. Minusta tuli Jyväskylän Kirkkopuiston laidalla sijaitsevan nakkikioskin viikonloppujen vakioasiakas.

Ensimmäinen tutustumiseni pizzaan tapahtui joskus 70-luvun alussa Tukholmassa. Lähelle Odenplania oli perustettu ravintola, joka erikoistui tähän eksoottiseen ruokaan. Sinne oli ainainen tungos.

Siinä ravintolassa sain kokea seuraavan ekakerran. En muista, minkä niminen pizza se ensimmäinen oli, mutta sen muistan, että siinä oli runsaasti valkosipulia. Siitä hetkestä ymmärsin, että valkosipuli se vasta herkkua onkin. 

Opiskeluvuosina minusta tuli melkein kasvissyöjä. Se ei ollut ideologia vaan käytännöllinen ratkaisu. Asuin opiskelijakommuunissa Kruununhaassa, ja yksi asukkaista oli kokkiopiskelija, joka johti ruokataloutta. Kasvisravinto osoittautui ammattilaisen tekemänä erinomaiseksi. Se sopi myös opiskelijan laihalle kukkarolle. Ehdottomia emme olleet - välillä teimme kokeiluja liharuokien puolelle, mutta ne jäivät vähiin.

Tältä kokilta opin paljon ruoanlaittotaitoja, ja eri sipulilajit olivat siinä kunnia-asemassa. Sitä olen jatkanut vuosikymmenet. 

En tiedä, onko sipulinhimoni peräisin sen puutteesta 16-vuotiaaksi asti. Ehkä on. Himo ei ole hellittänyt vuosien myötä. Lisään sipulia kaikkeen mihin voin. Valitsen usein ravintolassa ruokalajin tällä perusteella. 

Nyt kuitenkin vaara uhkaa. Olen ymmärtänyt, että sipulinkasvatuksen tulevaisuus suuntautuu geenimanipulaation suuntaan, jos amerikkalaiset aikeet toteutuvat. Uuden ajan sipuli tulee ennakkotietojen mukaan olemaan sellainen, että sen kuoriminen ja pilkkominen ei enää aiheuta kuorijalle kyyneleitä.

Sen verran konservatiivi minä olen, että tällaista uudistusta vastustan jyrkästi. Oikean sipulin tulee itkettää.

* * *  

Minulla on toinenkin samanlainen himon kohde. Se on ruisleipä. Sitäkin on ”uudistettu” huonoon suuntaan, tosin ei geenimanipulaation keinoin. Elanto teki aikoinaan parasta, mutta sitä ei enää ole. 

Kuvassa emme ole minä ja kesänaapurini, mutta vaikuttaa siltä, että samankaltaista poliittissävyistä näkemyseroa kuvan henkilöilläkin on. Ehkä tässä ovat 1960-luvun vastineet Haaviston ja Niinistön kannattajille? - (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)

Epäilyttävä helsinkiläinen vouhottaja

Kesänaapuri poikkesi Helsingin-reissullaan tervehtimässä. Hän on oikein mukava mies vaikka irvaileekin aina meitä helsinkiläisiä kummallisista vouhotuksista. Nytkin hän piti itsestään selvänä, että minä olen yksi niistä kelvottomista, jotka äänestivät Haaviston jatkoon. Hän kun tuntee minut ja omituiset kotkotukseni ja melkein 40 vuoden takaa. Osui kyllä oikeaan. Itse hän oli Väyrysen miehiä.

Tuliaisiksi hän toi ison kassillisen Längelmäveden rannalla kasvattamiaan sipuleita. Niiden maun suhteen mielipiteemme ja intohimomme osuvat paremmin yhteen. Sipuli-intonikin hän tuntee vuosikymmenien ajalta, joten hän on kohtuullisen vakuuttunut, että jopa helsinkiläiset vouhottajat ymmärtävät hyvän maun päälle.

Tuliaisten tuottama mielihyvä lievensi poliittista kiistaamme. Minä lepytin häntä vakuuttamalla, että voisinhan minä toki Väyrystäkin äänestää, ainakin sellaisessa tapauksessa, että toisella kierroksella olisivat olleet vastakkain Väyrynen ja Soini. Hän taas lepytti minua vakuuttamalla, että voisi toki Haavistoa äänestää, ainakin sellaisessa tapauksessa, että toisella kierroksella olisivat olleet vastakkain Haavisto ja se Essaja tai se Pidee.

Leppymisen rohkaisemana hän pyysi minua kuskiksi, kun hän itse on tottumaton ajamaan Helsingissä. Autonsa hän oli jättänyt olympiastadionin parkkipaikalle ja kävellyt siitä ylämäkeen Töölöntorille. Tavoite oli päästä autolla Jätkäsaaren satamaan ottamaan vastaan Tallinnan-reissulta palaavia sukulaisia.

Näin tapahtui. Ajoin Länsisatamaan ja takaisin ja vein matkalaiset vielä Hämeenlinnan moottoritien alkuun, josta heidän oli helppo lähteä jatkamaan matkaa kohti Pirkanmaata. Minä palasin Töölöön bussilla.

Sain Tallinnan-tuliaisiksi vielä ison suklaalevyn. En kehdannut kieltäytyä, mutta sitä en syö. Annan sen vaikka eteenpäin jollekin. Syy jyrkkään asenteeseeni ei ole mikään helsinkiläinen kotkotus eikä edes presidentinvaali. Lukija ymmärtää kielteisen asenteeni, jos viitsii kelata blogiani taaksepäin kaksi pykälää ja lukea sieltä postauksen nimeltä ”Kohtalaisen komea mies”. Sieelä on koko surkea totuus.

[sipulitarina jatkuu]

Kuolemansynti numero 5

Tein harkitsemattoman teon. Yleensä olen pidättyväinen, mutta mikä lie voima sai minut ahnehtimaan. 

Jo Danten Jumalainen näytelmä (La divina commedia) varoittelee ahneudesta. Seitsemän kuolemansynnin luettelossa se on numero 5. Ahnehtijoita odottaa Danten mukaan kamala tulevaisuus helvetin syövereissä.

Kohtuuteen vetoaminen on keskeinen osa yhteiskunnallista moraalia. Näyttää siltä, että sellaista moraalia ei ole. Ahneus on mm. kaatanut niskaamme finanssikriisin. Kaikki nämä laajaa huomiota herättäneet optioskandaalit, jättieläkkeet ja muut ylenpalttiset palkitsemiset ja räikeät saneerausohjelmat ja muut kahmitut edut näyttäytyvät ahneuden ilmenemismuotoina.

Auttaako ahneudentorjunnassa mikään? Johtava presidenttiehdokkaamme on vedonnut ahnehtijoiden omaantuntoon. Lakeja ja sanktioita sen sijaan ei ole luvassa.

Miksi kohtuuteen vetoaminen toimisi nyt, kun se ei ole koskaan ennenkään toiminut. Se on täyttä toiveajattelua. Tällaisesta ei selvitä sormea heristämällä. En usko, että ainakaan eräillä finanssialan suurmestareilla alkaisi omatunto kolkuttaa - varsinkaan kun eräät heistä näyttävät olevan johtavan presidenttiehdokkaan suurrahoittajia.

* * * 
Katselin tänään kaksi elokuvaa, molemmat komedioita, jota pidän äärimmäisen vaikeana lajina. Huippuonnistujia on vähän: mestariluokkaan kelpuutan vain Chaplinin, Jacques Tatin ja Buster Keatonin. Tatin ”Enoni on toista maata” tuli taas Yle-Teemalta. Se liittyy tämän kirjoituksen teemaan siltä osin, että siinä esitetään satiirinen näkemys rahakkaan nousukasmaisuuden ja vanhan hyvän ajan elämäntyylien yhteentörmäyksestä. 

Toinen elokuva oli monimutkaisempi mutta aiheeseeni silti aineksia antava. Joel ja Ethan Coen ovat tarkkailulistallani vahvasti tyrkyllä komedian mestariohjaajien joukkoon, eivät vielä perillä mutta nousussa. ”Fargo” kuvaa mustan komedian keinoin tunaroivaa autokauppiasta, joka ajautuu liemeen. Sotkujen syynä on vähäväkisen ihmisen suuri rahanhimo. Siitä syntyy draama, jota voi kuvata sanoilla ”jokamiehen Shakespearea”. Huippuhyvä ironia syntyy siitä, että suupaltti naispoliisi, joka on viimeisillään raskaana, hoitaa pienin keinoin tilanteen, jossa amerikkalaisilta miespuolisilta kollegoilta olisi kulunut suuri määrä luoteja. 

* * * 

Minun ahneuteni oli tällä kerralla aika pientä. Tulin Sokoksen alakerroksen ruokakaupasta. Käytävällä on pitkä rivi pelikoneita. Minulla oli kassalta kourassa yksi euro. Pistin sen ohi kulkiessani vapaana olevan pelikoneen nieluun ja painelin nappuloita. Kone lähti pyörimään ja eikös tullut voitto. Viisi euroa.

Jos olisin ollut viisas, olisin lopettanut siihen. Mutta ahneus iski. Pelasin ne viisi euroa. Ei voittoja. Kaivoin harmissani lompakosta kourallisen kolikoita, ehkä kympin verran. Kaikki meni. Onkohan niille pelikoneille osuvaa suomenkielistä nimeä? Ruotsissa sellaisilla oli erinomaisen kuvaava nimi: ”enarmade banditer”.

Kyllä siinä menossa ahneus oli pontimena.