Kohtalaisen komea mies

Söin jouluna suklaata. Ei olisi pitänyt. Siitä saa finnejä.

Heti pyhien jälkeen ilmestyi finni poskeen. Oikein pulska ja punainen. Sitten ilmestyi kaksi finniä lisää, onneksi molemmat parran sekaan, josta ne eivät näy, vain tuntuvat. Sitten kasvoi yksi niskaan.

Mitä tämä tällainen on? Olenko palannut murrosikään?

Onhan minulla tietysti muutenkin teinin tavat, täytyy myöntää. Yökaudet räplään tietokonetta, aamulla nukun pitkään ja päivät olen enemmän tai vähemmän torkuksissa ja oikutteleva. 

Olenkohan edes koskaan tullut kunnolla aikuiseksi, sillä minulla on vielä kaksi viisaudenhammastakin puhkeamatta.
Toisaalta voin lohduttautua sillä, että optikko suositteli minulle viime kesänä silmälaseja, joista hän käytti nimitystä ”aikuisnäkölasit”. Ei siis mitkään teininäkölasit.

Mutta tämä finnitauti ei tunnu menevän ohi. Kuinka kauan suklaan vaikutus voi kestää? Koko loppuelämänkö? Tänään ilmestyi uusi lihava finni, entistä pahempaan paikkaan, keskelle otsaa.

Pisteliäs ja nuori sihteerini neiti B. sanoi kerran minun olevan ”kohtalaisen komea mies, ainakin nenästä ylöspäin”. En ole varma, mitä hän sillä tarkoitti. Ehkä sitä, että minulla on tukkaa tallella.

Mutta silloin kun hän kehuvan lausuntonsa antoi, minulla ei ollut finniä keskellä otsaa.

Nyt ryhdyn tutkimaan, löytyykö finnitautisille kuusikymppisille terapiaa tai vertaistukiryhmää.

Paha kieli

On kiusallista kun joutuu huomauttamaan toiselle ihmiselle hänen tekemästään virheestä.

Juuri niin olen kuitenkin joutunut tänään tekemään. Vieläpä varsin arvovaltaisille englantilaiselle kollegalleni, joka on kirjoittamassa virka-alaamme liittyvää artikkelia. Siihen on tulossa myös viittauksia Suomeen ja siinä yhteydessä mainitaan kolme suomalaista henkilöä nimeltä.

Tänään sain tekstiluonnoksen lausuntoa varten luettavakseni. Huomasin, että yksikään kolmesta suomalaisnimestä ei ollut oikein kirjoitettu. Kyse ei edes ollut mistään ä:n ja ö:n yläpilkkujen puuttumisesta vaan oikein kunnolla sekaisin menneestä kirjainjonosta. Ja minä kun olin taatusti lähettänyt hänelle huolellisesti oikein kirjoitetun mallin juuri tätä käyttöä varten.

Tässäpä nyt sitten jouduin huomauttelemaan, että et tainnut olla aivan huolellinen. Pohdittavaksi jäi, onnistuinko olemaan riittävän hienotunteinen ja kätkemään kiusallisen yksityiskohdan monien kehujen sekaan johonkin loppupuolen sivulauseeseen.

Kaikkiahan me toki tiedämme, että kielemme on vaikea ja omituisen kuuloinen ja näköinen. Mutta kuinka vaikea? Sanat ovat pitkiä, niissä on omituisia kaksoisvokaaleita ja - konsonantteja. Niin näissä väärin kirjoitetuissa nimissäkin.

Parhaan tuntemani todisteen Suomen kielen mahdottomuudesta antoi aikanaan amerikkalainen rikoskirjailija Raymond Chandler. Siteeraan tässä hänen kirjettään kustantajalle vuodelta 1954. (Tekstin suomentajaa en valitettavasti ole tullut merkinneeksi muistiin.) 

Parahin Roger:
Ennen kuin ryhdyn vastaamaan lukuisiin asioihin mainiossa kirjeessäsi, pari kolme asiaa jotka pelkään muuten unohtavani. 


1. Säästä Herran tähden väeltäsi se vaiva että lähettäisivät minulle 8 kappaletta suomennettua kirjaa. Neljä riittää mainiosti. Vaimoni haluaa yhden (hän säilyttää yhden kappaleen kaikista töistäni jotka koskaan on julkaistu, jopa roskalehdissä painetuista jutuista), itselläni pidän yhden ns. arkistokappaleen ja ainahan voi sattua, että tässä maailmassa tapaa jonkun, joka haluaisi kirjan suomeksi. 


Suomalaiset tekevät hyvää jälkeä, mutta Jeesus mikä kieli! Siinä on kaikki väärinpäin. Aikoinaan kuvittelin tulevani vertailevaksi kielitieteilijäksi (epäilemättä pelkkää nuoruuden haihattelua) ja tutustuin pintapuolisesti sellaisiin kieliin kuten nykykreikkaan (siinä vasta rappeutunut kieli - se vain muistuttaa kreikkaa, mutta rikkaus ja monimuotoisuus on kadonnut, kaikki sävyt, koko kielen viehätys), armeniaan, unkariin, puhumattakaan itsestäänselvistä kuten romaanisista kielistä tai germaanisesta kieliryhmästä. Minulla oli jopa vuoteeni vieressä seinällä taulu jossa oli mandariinin- kiinan 214 keskeistä ideogrammia kun asuin Pension Naijolletissa, 27 Boulevard St. Michel, au einquieme. 


Mutta suomi. Helvetti, sehän on pahempaa kuin mikään muu kieli.

Kirjoituksesta kaikuu syvällinen perehtyneisyys.

Viereinen kuva on amerikkalaisen Oscar-palkitun elokuvan ”Farmarin tytär” (The Farmer´s Daughter, ohj. H. C. Potter 1947) alkuteksteistä. Se liittyy kirjoitukseni aiheeseen sillä tavalla, että elokuva perustuu Hella Wuolijoen näytelmään / elokuvaan nimeltä ”Juurakon Hulda”. Wuolijoki julkaisi sen usein käyttämällään pseudonyymillä, joka oli Juhani Tervapää.

Katsokaapa, kuinka amerikkalainen tekstinkirjoittaja kirjoitti tämän suomenkielisen nimen elokuvan alkuun. Ei sielläkään oltu aivan huolellisia. Kuvan saa klicsauttamalla suuremmaksi.

Helsinkiläinen käyttäytymiskoodi

Jacques Tatin elokuvat aiheuttavat minussa aina suurta mielihyvää. Niitä on tullut YLE-Teeman sunnuntaiklassikoissa ja tulee vielä lisääkin.

Tatin päähenkilö monsieur Hulot lomaili tänään rannikolla. Hulot pyrkii olemaan tavallinen huomaamaton jokamies. Hän kumartelee kohteliaasti joka puolelle, yrittää olla huomaavainen herrasmies. Kuitenkin hän saa aikaan häslinkiä, ei osaa toimia oikein, kompuroi, tunaroi ja kiinnittää itseensä kiusallista huomiota. Siis aika lailla tuttu hahmo kaikille meille, jotka olemme joskus joutuneet kiusallisen huomion kohteeksi. Harva kai on sellaiselta välttynyt.

Hulot´n hahmo on tuttu. Miehellä on takki ja hattu, liian lyhyet housunlahkeet, piippu suussa, sateenvarjo kädessä. Hän koikkelehtii pitkillä kintuillaan, nostelee hattuaan, kompastelee. Hän häkeltyy helposti ja sählää yrittäessään olla avulias. Hänessä on jotakin hyvin melankolista.

* * * 
Herra Hulot tuli mieleeni viikolla katsellessani bussissa erästä kohtausta. Bussi 43 lähti Elielinaukiolta, se oli melkein täysi ja siihen nousi kuusikymppinen mies. Helsinkiläinen bussimentaliteetti oli hänelle selvästikin vierasta.
Mies tervehti sisään astuessaan kuuluvasti. Ei sellainen täällä kuulu tapoihin. Hän kyseli kuljettajalta bussin reittiä ja maksoi isolla setelillä. Bussin nytkähtässä liikkeelle hän oli kaatua, matkalaukku toisessa kädessä ja pitkä sateenvarjo kainalossa tönäisi yhtä matkustajaa. Bussin perällä oli aina vapaa istuin, aivan minun edessäni, joten kuulin puheet tarkasti.

Hän tuli ainoan vapaan paikan kohdalle, tutki matkalippuaan ja kysyi ikkunan puolella istuvalta naiselta, onko paikka vapaa, sopiiko siihen istua. Tässä vaiheessa ympärillä istuva nuoriso alkoi jo tirskua. Tuli vaikutelma, että mies huomasi sen ja häkeltyi ja yritti olla mahdollisimman tavallinen.

Istuttuaan hän otti lakin päästään, ojensi kätensä vieressä istuvalle naiselle ja esitteli itsensä. Sellainen on jo ennenkuulumatonta helsinkiläisessä bussissa. Me ympäröivät ihmiset seurasimme tapahtumaa intensiivisesti. Mielenkiintoa lisäsi se, että oudosti käyttäytyvä ei selvästikään ollut päihtynyt eikä muutenkaan mikään sekopää. Savon suunnan murre hänen puheessaan oli havaittavissa. - Terveisiä Iisalamesta!

Ympäröivä uteliaisuus hieman laantui, kun vieressä istuva nainen osasi tulla makaan keskusteluun. Yleinen käytöskoodihan on, että liikennevälineessä kontaktia yrittävän höpinöitä ei olla kuulevinaan, tuijotetaan vaan ulos ikkunasta. Tämä nainen kuitenkin vastasi, esitteli nimensä, kiitteli terveisistä ja vastaili kysymyksiin. - Mistäs työ ootta kotosin? - Mihinkäs työ ootta menossa? - Ossaattekos työ neuvvoo - - 

Minä jäin Prisman kohdalla pois bussista. Edessäni istuvat jatkoivat matkaa ja keskustelu oli vilkasta. Hyvin epähelsinkiläistä! 

* * * 
Jotenkin vaan bussikokemuksesta juolahti Herra Hulot mieleen, vaikka analogia ei olekaan kovin hyvä. 

Suosittelen seuraavaa Hulot- elokuvaa erityisesti niille, jotka eivät Tatia tunne. Elokuvassa ”Enoni on toista maata” Hulot joutuu kohtaamaan nykyajan kotkotuksia. Sunnuntaina klo 18 YLE-Teemalta. Eurooppalaista komediaa parhaimmillaan.