"... että joku sinutkin huomaisi"

Työstä kotiin Töölöntorille kävellessäni poikkean silloin tällöin Salomonkadulla sijaitsevaan luomukauppaan. Niin perjantainakin. Ostelin kaikenlaista, enimmäkseen ruokatavaraa. Erityisen herkullinen uusi löytö on ollut piparjuurisinappi, jota ostin taas useamman purkin, omaan käyttöön ja tuliaisiksi. 

Kassaa lähestyessäni myyjätyttö vinkkasi: ”Miten olisi tällainen vielä sulle. . . että joku huomaisi sinutkin!”

Huomaisi minutkin? Onko tytöllä tarjolla ihmevempula, jolla saavutan ystäviä? Kuuluisuutta? Vaikutusvaltaa?

Mieleeni välähti heti Vuoronvarausviraston tupakkakellarissa äskettäin kuulemani keskustelu siitä, miten tullaan kuuluisaksi ja miltä kuuluisana olo tuntuisi. Tupakkaporukkamme ainoa tosikuuluisa selitti kokemuksiaan, eivätkä ne olleet kadehdittavia. Ikävää julkisuusmyllyä. Päädyimme liikuttavaan yksimielisyyteen, että kuuluisaksi tuloa kannattaa välttää, jos voi. Korkeintaan kannattaa pyrkiä lottoarvonnan viralliseksi valvojaksi, joka ei voi pahasti mokata, riittää kun käy puku päällä lauantai-iltaisin tv-studiossa sanomassa ”hyvää iltaa” ja heti perään toinenkin sanoo ”hyvää iltaa”.

Kaupan tyttö näytti pientä helyä, josta en heti ymmärtänyt, mikä se on. Näytti lastenlelulta. Mitä tyttö tarkoitti?

Tyttö selitti, että se on heijastin, oikein muodikasta mallia. Bambin kuva. Suuressa suosiossa, ostettu paljon. Olisi kovasti tarpeellinen, sillä tummassa takissani ei näy minkäänlaista heijastinta. Kukaan ei huomaa minua pimeässä.

No peijakas! Bambin minä tietysti tarvitsen. Ostin saman tien kaksi, molempiin hihoihin.

Savuna ilmaan

Olen viime aikoina katsellut pahalla silmällä työhuoneeni kirjahyllyjä. Vähitellen pahantahtoinen katse muuttui aikomukseksi. Eilen aikomus huipentui päättäväiseksi toiminnaksi.

Tarkemmin ilmaistuna paha katse kohdistui vain alahyllyihin, niihin jotka ovat lattian tasolla. Siellä sijaitsevat mappihyllyt. Ne ovat muita korkeampia. Lundiat olen rakentanut niin, että alahyllyn korkeus on riittävä Mercantil-mapille. Ne ovat harmaata kartonkia ja niissä mappi on kotelon sisällä, uudemmat mapit ovat virtaviivaisempia. Ylemmät hyllyt ovat matalampia, normaalikirjojen mitoille riittäviä. Muutaman poikkeuskorkeuden olen rakentanut nenän korkeudelle isokokoisille taidekirjoille.

Mappeja on kertynyt noin viisi hyllymetriä. Ne liittyvät työhöni Vuoronvarausvirastossa. Ne ovat täynnä muistioita, selvityksiä, kokousten esityslistoja ja pöytäkirjoja ja kaikkeen mahdolliseen liittyviä muistiinpanoja, luonnoksia, taustamateriaalia, piirtoheitinkalvoja. Osa niistä on minun itseni työn tulosta mutta läheskään kaikki ei. Vanhimmat ovat jostakin ammoiselta 60-luvulta peräisin olevia monisteita, sinisen ja lilan värisiä sprii-monisteita ja niihin liittyviä vahapapereita. Olikohan niillä mitään nimeä, joka tekisi asian ymmärrettäväksi nykylukijalle?

Sellaisista siis halusin päästä eroon - lopultakin. Viraston ohjesääntö määrää, että vanhat paperit on tuhottava yksi kerrallaan silppurissa. Niissä voi nimittäin olla salassa pidettävää ainesta. Toisaalta sama ohjesääntö määrää, ettei sellaista ainesta saa säilyttää muualla kuin toimiston kassaholvissa. Minulla ne siis ovat lojuneet vuosikymmeniä kotini työhuoneen hyllyssä. 

Mappien sisältö pitäisi tietysti katsoa paperi paperilta, mutta siihen hommaan kyllästyin heti alkuunsa. Vähintäänkin pitäisi kerätä seasta pois muoviset piirtoheitinkalvot, ne eivät kelpaa paperinkierrätykseen. - En viitsi.

Kaverin kanssa olen sopinut, että poltetaan koko roska.

Siinä tarkoituksessa kannan mappeja auton peräkonttiin ja ajan Karjalohjalle. Mappeja on niin paljon, että autosta saunalle siirtämisessä tarvitaan kottikärry. Saunan lämmittämien on käynnissä, mutta ei mappeja pesään voi tunkea. Käyttöön otetaan vanha kanneton ja pohjaton öljytynnyri. Tulipesä alle ja papereita vähitellen liekkeihin.

Ensin meinaan, että poltetaan paperit ja säästetään tyhjät mapit. Kaveri saa kuitenkin ylipuhutuksi: poltetaan mapit myös. Auttaisiko muka jotenkin täpötäysiä hyllyjäni, jos niissä olisi täysien mappien sijasta yhtä monta tyhjää mappia? 

Järkevää! Anti mennä, kaikki pois! Poltetuista mapeista jää kyllä nuotioon metallinen lukko, mutta kaveria se ei haitaa. Hän kerää sitten joskus roskat pois tuhkasta.

Nuotion leimussa mietin, millainen ihmisen työn paljous siinä palaa. Satoja, tuhansia työtunteja savuna ilmaan. Tuskin niitä papereita on kukaan tarvinnut sen jälkeen kun ne ovat valmistuneet. Hukkaan heitettyä työtä? Mutta jokaisen sivun kirjoittamisesta on jollekin palkka maksettu, se on pääasia.

Mietin myös, onko nuotioon joutumassa mitään arvokasta, korvaamatonta. Olen hiljattain lukenut Sibeliuksen viimeisestä sinfoniasta, jonka nuottipapereiden on arveltu joutuneen pesään. Tai Kafkan kirjoituspöydän laatikon paperipinkoista, jotka hän sairaana antoi ystävälleen ja käski polttaa. Ystävä kuitenkin oli viisas, ja siksi maailmassa on yksi mestarikirjailija enemmän.

En voi uskoa, että minun mapeissani olisi arvokasta. Siksi rohkenen toimia kuin Ray Bradburyn kirjassa Fahrenheit 451. Kaikki palakoon!

Niin teimme. Sitten saunoimme ja nautimme loppuun saatetun urakan kunniaksi kylmänkuohuvaa juomaa.

Kotiin palattuani istuin pitkään työtuolissani ja katselin kirjahyllyyn syntynyttä puolentoista metrin tyhjää tilaa. Silmät kiiluen kuin iso paha susi porsaita katselin jäljelle jäänyttä yli kolmen metrin mappiriviä.

Kuvassa näkyvä kaksoissavupiippu ei liity mappieni polttamiseen, mutta samalta toimialalta se kuitenkin on. Rakennus sijaitsee Helsingin Hietaniemessä ja sen nimi on Krematorio.

Muille maille

Olen ollut aikeissa ostaa uuden puvun, sellaisen hyvälaatuisen, kotimaisen. Etsiskely ei ole tuottanut tulosta. Olen hitaasti alkanut ymmärtää, että ei koskaan tuotakaan tulosta, jos pidän kiinni vaatimuksestani, kotimaisuudesta. Suomessa ei enää tehdä miesten pukuja. Ei myöskään kauluspaitoja.

On se nyt perhanaa! 

Pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöäni, mutta tällainen kiukuttaa. Olen saanut valistusta alan ammattilaiselta ja tiedän nyt, että viimeinen suomalainen miesten puku valmistui joulun alla 2009. Historiallinen tapahtumapaikka oli Turon tekstiilitehdas Kuopiossa. Sen jälkeen tuotanto siirrettiin Liettuaan ja Bangladeshiin. Sellaisia pukuja löytyy vielä, joissa lukee Designed in Finland mutta ei Made in.

Perehdyin aiheeseen tarkemmin. Parhaina aikoina Turo valmisti 3000 pukua päivässä, loppuaikoinakin vielä 10000 vuodessa. Yhden puvun varmistuminen kangaspakasta prässäämiseen kesti kaksi ja puoli tuntia. Tämä olikin ongelma, sillä työ on kallista. Bangadeshissä ompelija tekee kuukauden työtä 50 eurolla.

Näinhän se menee, kaikilla aloilla, ei vain tekstiiliteollisuudessa. Euroopassa pyydystetyt kalat lennätetään Kiinaan suomustettaviksi ja fileoitaviksi ja lennätetään sitten pakastettuina kalapuikkoina takaisin. Suomenkin suuret pesulat alkavat lennättää likapyykkilasteja pestäväksi ja silitettäväksi Kiinaan ja paluulennolla takaisin. Eikä maksa paljon!

Tämä on globalisaatiota. Pörsseissä sijoittajat taputtavat käsiään huomatessaan osinkojensa kasvaneen onnistuneiden saneerausten seurauksena ja toimitusjohtajat palkitaan valtavilla bonuksilla ja eläkkeillä.

Minä näen tämän tuhoisana tienä, joka pitäisi katkaista, muutoin Suomelle käy huonosti. Mutta ei sitä voi katkaista. Viholliskuvaa ei hahmoteta oikein. Ei tätä torjuta armeijan horneiteilla eikä jalkaväkimiinoilla. Natoon liittymiselläkään asiaa ei auteta, pikemminkin pahennetaan.

* * * 
Muutama vaatturi olisi jäljellä. Sain selville, että miesten pukuun tarvitaan viikon työ. Hinta olisi reilusti yli 3000 euroa. Ei onnistu, en tarvitse juhlapukua kovinkaan usein, ei tuollaisia rahoja siihen voi sijoittaa.

Täytyy harkita, tyydynkö vanhaan vai luovunko periaatteestani ja katsastan, mitä Bangladeshissa on saatu aikaan. Tai sitten Dressman.