Tyhmyyden ylistys

Annoin ylipuhua itseni lähtemään viikonloppureissulle Tampereelle kyläilemään vanhan kaverin luo.

Junamatka kestää kaksi tuntia. Siihen tarvitaan lukemista. Iltapäivälehtiä en kelpuuta, sieppasin siis kirjahyllystäni jotakin, johon olen pitkään ollut aikeissa tarttua. Sellaisia hyllyssä on paljon.

Katse osui tyrkyllä olevaan sinikantiseen Erasmus Rotterdamilaisen kirjoittamaan teokseen Tyhmyyden ylistys (Moriae Economium 1509). Muistan aloittaneeni sen ennenkin ja jättäneeni kesken. Syy ei ollut kirjan huonous vaan sen herättämät ajatukset.

Jos kirja pysähdyttää, ajatuksille pitää antaa aikaa.

Sitten tuli jotakin muuta ja Erasmus unohtui vuosiksi, kunnes nyt taas tunki itsensä käteeni.

Tätä ”viisaasti typerää” teosta on luonnehdittu systemaattiseksi analyysiksi maailmanhistoriassa vaikuttavasta voimasta, joka pohjaa suurenmoiseen itsepetokseen ja juuri siksi saa aikaan suurenmoisia tuloksia.

” - - elämässä yleensä kaikilla asioilla on kaksi erilaista hahmoa. Moni seikka, joka ensi katsannolla muistuttaa kuolemaa, merkitseekin tarkemmin katsoen elämää, ja päinvastoin elämä voi sisältää kuoleman, kauneus rumuuden, rikkaus köyhyyden, häpeä kunnian, oppineisuus tyhmyyden, voima heikkouden, rohkeus pelkuruuden, ilo murheen, ystävyys vihamielisyyden, terveys sairauden; sanalla sanoen, jokainen asia, kun paljastatte siitä Silenoksen, kääntyä ylösalaisin. 


Ehkäpä puhun jonkun mielestä liian filosofisesti; no hyvä, katson voinko hänen vuokseen nousta tyvestä puuhun.


Kuka kiistäisi sitä, että kuningas on rikas mies ja alamaistensa herra? Mutta jos hän on raaka ja irstas mies eikä mikään voi tyydyttää hänen mieltään, niin kaiketi yhdytte minun mielipiteeseeni, että hän on surkea kerjäläinen. Ellei hän kykene vapautumaan vioistaan ja himoistaan, niin onko hän muuta kuin surkea orja?   - -

Kuvitelkaa, että joku yrittäisi riisua näyttelijältä kesken esityksen hänen naamionsa näyttääkseen yleisölle taiteilijan todelliset kasvot. Eikö se turmelisi koko näytäntöä? Eikö moinen yksilö olisi, vähäjärkisen lailla, kivitettävä ulos teatterista? Sillä hänhän tarjoaisi katseellemme aivan yllättävästi kokonaan uuden kuvan: hän osoittaisi, että äskeinen nainen olikin mies, nuorukainen vanha ukko, kuningas orja ja jumala tavallinen ihmiskurja. Se joka riistää ihmisiltä heidän kuvitelmansa, murentaa koko esityksen; heidän katseensahan on tuon harhan, tuon petoksen kahleissa. Ja mitä muuta koko inhimillinen elämä on kuin huvinäytelmää, jossa jokainen omaksuu jonkin vieraan hahmon ja esittää osansa naamioituneena, kunnes Suuri Ohjaaja siirtää hänen näyttämön taakse. Tämä ohjaaja määrää myös yhden ja saman näyttelijän milloin mihinkin osaan ja asuun; hän joka juuri äsken istui kullassa ja purppurassa valtaistuimella käyskentelee nyt orjan repaleisiin verhottuna. Totta tosiaan, koko maailman meno on vain varjoleikkiä. Mutta koskaan tämä suuri huvinäytelmä ei muutu muuksi. (latinankielisestä alkuteoksesta suom. Kauko Kare).

Lukeminen loppui tähän, sivulle 58, siis taas kesken. Loppumatkan mietin, löytyykö Erasmuksen teesille esimerkkejä minun tuntemastani nykymaailmasta.
Kyllä löytyi. Läheltäkin.

Kansallistunne sydämessäni

Matkan aikana ilmestyneitä lehtiä selatessani löysin yllättävän tiedon. Oli äänestetty maakuntien nimikkojärviä (lista vieressä). Pirkanmaan järveksi oli valittu Längelmävesi. Kesäkotini sijaitsee sen rannalla.

Tunsinpa tyytyväistä ylpeyttä.

Mitenkähän tuohon tulokseen on päädytty? Olisihan siellä tunnetumpiakin, vaikkapa Näsijärvi, Vesijärvi ja Roine. Onkohan siellä huseerannut joku oriveteläisten ja längelmäkeläisten nettijuntta, joka on äänestänyt yötä päivää oman järvensä puolesta? Ihan kuin Euroviisuissa.

Tai sitten Topeliuksen laulu (”Kas Längelmävesi tuolla / vöin hopeisin hohtelee…”) on tepsinyt.

Järvilistalla oli muitakin yllätyksiä. Pohjois-Savossa ei voittanutkaan Kallavesi vaan Juojärvi. Enpä usko sen nimisessä koskaan edes uimassa käyneeni, vaikka tyttärentyttäreni kanssa minulla on ollut vuosikausia kestänyt projekti, että Suomen jokaisessa järvessä on käytävä pulahtamassa.

* * * 

Suomen kansallislinnuksi on joskus äänestetty laulujoutsen. Hieno lintu kieltämättä, mutta mielestäni jotenkin outo ja eksoottinen suomalaisessa maalaismaisemassa. Kuin veistos, kuin taruolento. Ymmärrän hyvin kirjailija Riku Korhosta, joka HS:n kolumnissaan mietti aihetta:

”Katselin varpusta pimeässä. Tuntui tyylivirheeltä, että kansallislintumme on kopea ja kiukkuinen laulujoutsen, kevään valossa keikaroiva aristokraatti, symbolisesti ylivirittynyt tuonpuoleisen trumpetisti. Osuvampi vertauskuva olisi lokakuinen varpunen, sateessa kastunut kaupunkilintu, joka rakentaa pesänsä piiloon ja sirkuttelee joka aidalla arkivaatteissa.”

Olenko liian arkisesti tunteva, kun olen taipuvainen ajattelemaan, että äänestäisin varpusta. Toinen hyvä vaihtoehto olisi varis, sekin suomalaiseen maisemaan ja elämäntyyliin täydellisesti mukautunut jäsen.

Suomen kansallismaisemaksi muistan mainitun Kolin näkymiä. Se on peräisin kansallisromantiikan ja karelianismin kaudelta. Vikipedia näyttää antavan pitkän listan   kansallismaisemia.

Varpusen ja variksen hengessä Dessu tarjoaa kansallismaisemaksi jotain helposti löydettävää. Vaikkapa oheisen kuvan esittämää pirkanmaalaista suloisesti kumpuilevaa järvimaisemaa, joka pisti autoilevan matkamiehen pysähtymään ja avaamaan ikkunan ja tallettamaan kamerallaan tämän uuden vuosituhannen suomalaismaiseman (kuvat saa klikkaamalla isommiksi).

Herkuttelemaan

Töölöntorin palvelutaso romahti, kun Nybergin Herkku taannoin lopetti toimintansa. Torikauppakin on vuosien varrella käynyt niukaksi. Jäljellä on vain Alepa.

Nurkan takana Töölöntorinkadulla on kyllä yhden sortin herkkukauppa, mutta sen valikoima rajoittuu kahvi- ja teelaatuihin ja suklaaseen. Hyvä niinkin, olen niiden kaikkien ystävä. Muilta osin kotitorini laitojen kaupallinen tarjonta koostuu nuottikaupasta, silmälasikaupasta, viinakaupasta, pankista ja kahdesta ravintolasta. Ja nakkikioskista.

Jos herkkuruokia kaipaa, on lähdettävä kauppahalliin, joita on Hakaniemessä ja Etelärannassa. Jälkimmäinen sattuu olemaan aika lähellä työpaikkaani, joten sinne tulee usein poiketuksi. Takavuosina halli oli myös kotikulmillani Tunturikadulla sekä Hietalahden torilla, mutta ne on suljettu. Lehtitieto väittää, että Hietalahden avaamista suunnitellaan taas, sillä nykymuodossaan antiikkikauppana se ei ole kovin hyvin menestynyt.

Sitten on tietysti Stockmannin herkku. Siellä poikkesin tänään, sillä olen hankkimassa aineksia suunnitteilla oleviin pieniin pitoihin.

Stockmannin herkku on aika epäterveellinen paikka. Siellä nimittäin menettää helposti mielenrauhansa.

Niin kävi minulle tänään. Jotenkin unohdin, miksi menin sinne. Kiertelin ja katselin ja keräsin koriin kaikenlaista kiinnostavaa. Vasta kotona huomasin harmikseni, että ostokseni eivät mitenkään liity suunnittelemiini kekkereihin. Ymmärsin ostaneeni itselleni maisteltavaa, en muille tarjottavaa.

Maistelin. Kyllä siitä mielenrauha palautui. Ainakin sen verran, että päätin mennä huomenna uudestaan, mutta tällä kertaa ostoslistan kanssa.

Maistellessa kirjoitin sen listan ja sijoitin sen valmiiksi olkalaukkuni pikkutaskuun.

Kuvassa oleva ostoslista ei ole se. Hyödyllinen tuollainen lista silti olisi. Tosin näppäryydestään huolimatta se taitaa sisältötarjontansa osalta olla vähän suppea Stockmannin herkkuun menijälle. Ehkä Alepaan menijälle sopiva, kun Elantoja ei enää ole. (kuva klikkautuu lukukelpoiseen kokoon)