Ulos kirjakaapista

Dessulla on taipumusta nostalgiseen mielenlaatuun. Uskon ja toivon, että se on ikäkausi-ilmiö, joka menee ajan myötä ohi.

Nuori sihteerini on myös huomannut ilmiön ja jaksaa virnistellä siitä. Kun kysyin, mitä minun hänen mielestään pitäisi taipumukselleni tehdä, hän sanoi, ettei sille voi tehdä mitään. Se on ihmisen pysyvä ominaisuus, jonka kanssa on vain yritettävä elää. Hän erityisesti varoitti minua yrittämästä peittää taipumusta käyttämällä varttuneessa iässä olevien herrojen epätoivoisia vakitemppuja, kuten lähtemistä bailaamaan Helsingin yöhön. Sellaisesta kuulemma näkee yökerhoissa varoittavia esimerkkejä.

Usein tämä Dessun taipumus palata menneisyyteen tapahtuu etsiytymällä vanhojen klassikkokirjojen tai elokuvien pariin. Yle-Teemalta on nyt kahtena sunnuntaina tullut juuri tähän käyttöön soveltuva elokuva. 

Dessu luki poikaiässä suuren määrän seikkailukirjoja. Niistä lähti alkuun lukuharrastus, joka myöhemmin muuttui yliopisto-opinnoiksi ja ammatiksi. Lukeminen jatkuu edelleen varsin runsaana. 

Teeman elokuvat olivat Moby Dick - valkoinen valas ja Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Tyypillisiä poikien seikkailutarinoita. Molemmat olen aikoinaan lukenut, Vernen kirjan muistaakseni lainasin Jyväskylän kaupunginkirjastosta ja Melvillen kirjan olen jostakin hankkinut omaksi. Se on vieläkin hyllyssäni. Molemmat elokuvat olen myös nähnyt ennenkin - kauan sitten.

Minulle jäi mielikuva, että vielä 1960-luvulla nuoret pojatkin lukivat paljon kirjoja. Eivät kaikki mutta monet. Nykyään eivät kuulemma lue.

Silloin seikkailukirjoja oli tarjolla ja niiden joukossa oli tasokaita klassikkoja, sellaisia kuin Robinson Crusoe, Tom Sawyer ja Huckleberry Finn. Kotimaisista jäi muistiin erityisesti Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu ja Simo Penttilän Punavyö. Sellaisista oli helppo siirtyä myöhemmin aikuisempaan laatukirjallisuuteen.

Saatan olla väärässä, mutta minulle on syntynyt mielikuva, että tällainen on mennyttä aikaa. Nykypojat saattavat innosta Harry Potterista mutta suunnilleen siihen se jää. Pojat eivät lue.

Miehetkään eivät lue, ja jos joku lukee, hän on vaarassa joutua pilkan kohteeksi. Dessulle ei ole näin käynyt, sihteeriä lukuun ottamatta, mutta monet ovat. Nyt on kuitenkin apua tarjolla.

Joukko huolestuneita julkkismiehiä astuu rohkeasti valokeilaan ja tunnustaa avoimesti olevansa lukijoita. Ajaakseen asiaa he perustivat yhteisön nimeltä JAMIT - Julkisesti Avoimet Mieslukijat. Julkisuuteen astuvat mm. Kalle Holmberg, M. A. Numminen, Pekka Haavisto, Jukka Relander, munkki Serafim ja Ilkka Niiniluoto. Sponsorina ja tapahtumapaikkana toimivat Helsingin kaupunginkirjaston eri toimipisteet. Tarkemmat tiedot henkilöistä, paikoista ja päivämääristä löytyvät täältä.  

Dessu tervehtii ilolla tällaista rohkeutta ja aikoo itsekin käydä paikalla kuulemassa sanomaa ja saamassa tukea. Ehkä tuki lisää myös itsetuntoa hyväksyä itsessään kirjallinen nostalgiataipumus. Ettei tulevaisuudessakaan iskisi houkutus hylätä kirja / elokuva ja lähteä sen sijaan bailauskierrokselle Helsingin yöhön.

Nimikirjoitukset

Luokkatoverini Veijo oli varsinainen peto juoksemaan. Hänelle ei pärjännyt kukaan.

Jumppamaikka ryhtyi valmentamaan hänestä mestaria. Hän suuttui, kun Veijo kesällä 1962 lopetti juoksutreenit ja siirtyi seiväshyppyyn. 

Innostuksen seiväshyppyyn aiheutti Pentti Nikula, joka hyppäsi maailmanennätyksen 4,94 m. Se oli Suomen pikkupojille järisyttävä tapaus.

Ennätyshyppy tapahtui juhannusaattona. Juhannuspäiväksi Nikula ja muu kisakiertue siirtyi Saarijärvelle, melko lähelle kotikaupunkiamme Jyväskylää. Toiveita oli, että maailmanennätys vieläkin paranisi.

Kinusin isäni kuskiksi. Hän suostui. Niinpä minä ja Veijo pääsimme elämämme suurimpaan tapahtumaan.

Saarijärven urheilukenttä oli täynnä kuuluisia urheilijoita, ja me Veijon kanssa olimme varustautuneet nimikirjoitusvihoin. Pääsimme helposti livahtamaan järjestysmiesten ohi kentälle. Ensimmäinen saaliimme oli Nikula, hänen jälkeensä Risto Ankio, Pauli Nevala, Pekka Juutilainen, Seppo Simola, Henrik Hellen, Olavi Salonen, Pentti Repo, Börje Strand, Pauli Ny, Reijo Höykinpuro ja monta muuta.

Oli ulkomaalaisiakin, mutta heitä emme tunteneet nimeltä. Yksi pitkä mies hyppäsi korkeutta. Kun menimme vihkojemme kanssa hänen luokseen, hän puhui ruotsia. Veijo siitä häkeltyi mutta minä selitin, mitä tahdoimme. Hän kirjoitti nimensä vihkoihimme, mutta siitä ei saanut selvää.

Miehen nimi selvisi vasta myöhemmin kesällä, kun tunnistimme hänet televisiosta. ”Stickan” Pettersson oli mitaleilla EM-kisoissa ja kärkipäässä myös 1964 olympialaisissa.

* * * 

Nimikirjoitusvihkomme olivat suuria aarteita, joista kaverit olivat kateellisia. Käsialanäytteet tutkittiin poikaporukassa tarkoin. Veijon mielestä maailmanennätys-Nikulan nimikirjoitus oli pettymys - kuin kansakoulun kaunokirjoitusta. Maailmanennätysmieheltä olisi voinut odottaa tyylikkäämpää. Veijo ihasteli erityisesti Stickanin nimikirjoitusta. Siinä oli tyyliä, vauhtia, rentoa lennokkuutta. Sillä ei ollut väliä, saako nimestä selvää, pääasia oli maailmanmiehen vaikutelma. Sitä paransi vielä miehen ulkonäkö. Ruotsalainen oli jotenkin toisenlainen kuin suomalaiset - hänellä oli tyylikäs leukapartakin.

Stickanin nimikirjoitus vaikutti Veijoon niin, että hän otti seiväshypyn rinnalle korkeushypyn. Siinäkin hän oli parempi kuin kukaan meistä muista. Samalla Veijo alkoi myös harjoitella itselleen lennokasta nimikirjoitusta. Sellaista, joka tekisi vaikutuksen, kun hän itse aikanaan tulevaisuuden suurena mestarina pääsisi antamaan nimikirjoituksia ihailijoille. 

Veijon harjoitelmissa oli ranteen rentoutta, laajoja kaaria, mestarin meininkiä.

Harmikseni minulle ei jäänyt niistä talteen yhtään näytekappaletta - joudun tyytymään tässä esikuvan käsialanäytteeseen, joka kieltämättä on tyylikäs. Voin kuitenkin vakuuttaa, että nimikirjoituksen lennokkuuden puolesta myös Veijossa olisi ollut ainesta vaikka maailmanmestariksi.

* * * 

Harjoittelimme seiväs- ja korkeushyppyä Veijon kodin takapihalla, johon rakensimme telineet ja kiskoimme säkeillä sahanpurua pehmikkeeksi. Sana ”koti” oli kyllä liioitteleva, sillä oikeasti se oli Yhtiön edustussauna. Sinne kuljettiin Yhtiön tehtaan portista pihan läpi rantaan. Veijon äiti Eeva oli saunan lämmittäjä ja emäntä. Hän huolehti, että saunavieraille riitti tarjottavaa. Eevalla ja Veijolla oli asuntonaan saunan takkahuone. Isää siinä perheessä ei ollut.

Hyppypaikkamme olisi muuten ollut hyvä, mutta siinä oli yksi vika. Eeva-äiti ajoi meidät keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin ja usein muinakin iltoina pois hyppimästä. Oli tulossa Yhtiön isoja herroja kylpemään, eikä silloin sovi, että kakaroita on nurkissa. Yleensä mentiin meille ja Veijo jäi yöksi. Minun huoneeni lattialle puhallettiin hänelle ilmapatja. 

Eeva oli äidiksi nuori. Hän ei näyttänyt samanlaiselta aikuiselta täti-ihmiseltä kuin meidän muiden äidit. Hän olisi ulkonäkönsä puolesta voinut olla vaikka lukion yläluokkalainen. Minun 13-vuotiaasta näkövinkkelistäni hän oli kaunotar. Huulet olivat punaiset ja ruskeiden silmien kulmissa viirut yläviistoon kuin kissalla. Pitkät ripset ja tukka pitkä ja pörröinen ja vaatteet jotenkin kuin yläluokkien tytöillä. Hän makasi usein saunan laiturilla ilman vaatteita ottamassa aurinkoa ja matkaradion musiikki soi lujaa. Hän osasi hymyillä niin että hampaat näkyivät, hän osasi nauraa. Kun hän tuli polkupyörällä kadulla vastaan, hän vilkutti ja hihkaisi jotain. Se tuntui mukavalta. 

En oikein ymmärtänyt, miksi Eevasta puhuttiin aikuisten kesken jotenkin epämiellyttävään sävyyn. Kuulin näitä puheita meillä kotonakin. Ymmärsin, että niitä ei ollut tarkoitettu minun korviini, mutta kuulin silti. Jotain vikaa muka oli Eevan elämäntyylissä. Aina niin laitettu, hienoja vaatteita, kallis minkkiturkkikin ja ties mitä. Eikä käy oikeasti työssä.

Puheet tuntuivat epäreilulta. Harvinaisen mukava äitihän Veijolla oli.

Sen olin kyllä tullut huomaamaan, että Eevalta ruoanlaitto ei sujunut niin kuin minun äidiltäni. Eevan ruoka oli sitä, että lämmitettiin hernesoppapurkki. Joskus tarjolla oli lenkkimakkaraa kylmiltään. Joskus pelkkää leipää ja päälle lenkkimakkaran siivuja. Sapuskat olivat sitä, mitä oli jäänyt yli edellisen illan saunavierailta. Saunaherroille tarkoitettuja juomia oli sen sijaan aina iso kaapillinen odottamassa. 

* * * 

Ongelmat alkoivat oppikoulun viidennen luokan paikkeilla. Urheiluinnostus oli jo loppunut, mutta Veijo tuli edelleen usein meille yöksi, myös arki-iltoina, kun hänet oli komennettu pois saunalta. Koulukirjoja oli joskus mukana, ei aina. Ilmapatjaa ei enää tyhjennetty, sillä sitä tarvittiin vähän väliä. Äitini oppi varaamaan ruokaa myös huomattavan nälkäiselle yövieraalle.

Jossain vaiheessa vanhempani alkoivat ihmetellä, että onko siellä aina herroja kylpemässä pitkälle yöhön. Sitten kävi ilmi, että Veijolla on toinenkin ”sijaiskoti”. Veijo ei aina kehdannut tulla meille. Johonkin hänen piti yöksi mennä, kun saunalta ajettiin pois.

Sitten kerran Eeva-äiti oli lähtenyt parin viikon reissulla jonkun saunaherran seuralaisena Kanarian saarille. Veijo ei niinä viikkoina tullut lähteneeksi kouluun vaan eli vapaaherrana. Kävi ilmi, että hän oli maistellut kaapista löytyneitä jaloja juomia ja myynytkin muutaman pullon rahapulassaan.

Siinä kohdassa kontaktini Veijoon katkesi. Kouluun hän ei enää koskaan tullut ja johonkin hän katosi paikkakunnalta. En ole hänestä sen koommin kuullut. Viimeiseksi jäi elämään tieto, että Veijo erotettiin koulusta, kun hän jäi kiinni äitinsä nimikirjoituksen väärentämisestä koulun poissaolotodistukseen. Se oli kuulemma heti herättänyt luokanvalvojan epäluulon, niin epäuskottavan kummallinen nimikirjoitus oli ollut.

Tekniikka sekaisin

Dessun kotitietokone meni tänään sekaisin kuin suomalaisten keihäsmiesten heittotekniikka.

Onneksi on Bitti-Pekka, Vuoronvarausviraston käyttömestari, joka osaa hoitaa tuollaiset taudit. Hänet uskaltaa jopa pyytää kotikäynnille, jos on hyvää pataa hänen kanssaan. Minä olen. Salaisen tupakkahuoneen veljeskunnan arvo tuli taas todistetuksi. Verkostoituminen kannattaa.

Pekka räpläsi konetta tunnin ja sai sen sisuskalut järjestykseen. Uhkasi kyllä ensin viedä koneen mukanaan kotiinsa saamaan vierihoitoa, mutta luopui sitten, kun löysin laatikostani läjän alkuperäisiä asennuslevyjä.

Muutakin korjattavaa olisi huushollissani ollut, mutta en niistä kehdannut mestarille mainita. Kahvinkeittimeni on ruvennut pitämään pahaa ääntä. Plörötys kuuluu varmaan naapuriin asti.

Vessan huuhtelusysteemi on epäkunnossa. Vettä ei tule, vaikka kuinka painikkeista painaa. Se on sellainen uudenaikainen systeemi, vesi on seinälaatoituksen takana piilossa. Näkyvissä on vain kaksi vierekkäistä painiketta, isompi ja pienempi. Huoltomies on kyllä käynyt ja tilannut varaosia. Siihen asti huuhtelu pitää hoitaa ämpärillä.

Hissi on vähän väliä seisahtunut kerrosten väliin. Onneksi en ole ollut kyydissä, en tiedä onko kukaan muukaan. Pitää käyttää portaita. Viidennessä kerroksessa asuvalle Dessulle alamäki on helppo mutta ylämäki kiukuttaa.

Lehdestä olen lukenut, että Helsingin metrosta katoavat kuljettajat, kunhan Espoon rata valmistuu. On kuulemma Siemens suunnittelemassa mullistavan hienoa tekniikkaa. Väittävät, että tulee säästöä, kun ei tarvitse kuskeille maksaa palkkaa.

Nyt ovat päälliköt liikennevirastossa riitaantuneet asiasta. Ei taida tullakaan säästöä, kun tarvitaan paljon uusia huoltomiehiä ja turvallisuusvalvojia. Uusiin junanvaunuihin ei tehdä edes kuskille ohjaamoa, sillä juna liikkuu automaattisesti. Nyt päätöstä kritisoidaan  julkisuudessa. Pitäisikin tehdä ohjaamo siltä varalta, että tekniikka tai turvallisuus pettää ja pitäisi saada juna liikkeelle manuaalisesti. Mutta sellainen varasysteemi kävisi kovin kalliiksi.

Onneksi on sentään yksi kohde, jossa voimme luottaa, että tekniikka ei koskaan petä. Ei käy niin kuin Dessun tietokoneelle, vessalle, hissille, kahvinkeittimelle tai tulevaisuuden metrolle.

Siis mikä? No, kaikkihan sen toki tietävät.

Lukematon määrä lobbareita on vuosikaudet kiertänyt vakuuttamassa meille kaikille ja varsinkin päättäjille, että mikään ainutkaan yksikään vähäisinkään ensimmäinenkään kohta ei voi mennä vituralleen uudessa ydinvoimalassa ja jäteluolassa. Ne toimivat mallikelpoisesti sen 200000 vuotta minkä pitääkin. 

Siitä me kaikki olemme suuresti kiitollisia.

* * * 

Kuvassa on jatkoa eiliselle urheilupatsas-aiheelle. Samalla se on myös havainnollinen esimerkki alkulauseessa mainitusta keihäänheiton onnettomasta nykytilanteesta. Kuvasta paljastuva tekniikkavirhe on hälyttävä. Oikeakätinen heittäjätär käyttää siinä väärää tukijalkaa. Oikeakätisen heittäjän tukijalka pitäisi olla vasen. Ristiaskeleetkin näyttävät matalilta. Virhe lyhentää heittoa metrikaupalla.

Patsas: Yrjö Liipola Tellervo (eli Diana 1928). Sijainti: Kolmikulma eli Diana-puisto Helsingissä Erottajankadun, Korkeavuorenkadun, Uudenmaankadun, Yrjönkadun ja Iso-Robertinkadun väliin jäävä puistikko.