Epäsosiaalinen media

Dessu on tälläkin foorumilla moneen kertaan kehunut sihteeriään. Neiti B. kykenisi hyvin pyörittämään koko Vuoronvarausvirastoa ilman minua, ns. esimiestään.

Yksi harmillinen piirre hänessä kuitenkin on. Hän nimittäin haluaa, että minä ”pysyn ajan tasalla”. Nyt hän on saanut päähänsä, että minun pitää oppia pelaamaan tietokoneella jotain sellaista, jonka nimi on Angry Birds.

En ollenkaan välittäisi, mutta neiti B:lle ei sovi pistää vastaan. Jos hän ei pysy tyytyväisenä esimieheensä, voi seurata kosto. Sitäkään en haluaisi. On vain sopeuduttava.

Opetukselle on jo sovittu päivämäärä. Olenhan minä toki näistä vihaisista linnuista lehdistä lukenut. Niistä on kuulemma tullut / tulossa Suomelle uusi vientimenestys, uusi Nokia.

Olen vähän epäilevä. Siitä ei ole kovin monta vuotta, kun vientimenestyksen uusi uljas kärki oli kännyköiden soittoäänibisnes. Siitä piti tulla miljardimeininki, ja ihmiset jonottivat kaduilla päästäkseen ostamaan firman osakkeita. Kuinkas kävikään?

Luin HS elokuun kuukausiliitteestä pitkän jutun Aalto-yliopiston nuorista yliahkerista leijonista, jotka perustelevat IT-alan menestyviä yrityksiä. Uutta piilaaksoa puuhataan, uusia pelejäkin keksitään. Toivotan menestystä.

Dessu itse on toki tietokonehurahtanut itsekin. Istunhan pitkät illat blogia kirjoittamassa. Se on aika yksinäistä puuhaa. Silti sitä sanotaan sosiaaliseksi mediaksi. Onhan se sitäkin, jos sattuu saamaan lukijoita. Muuten ei.

Yksinäiset tietokonehurahtaneet ovat kuitenkin saaneet myös paljon pahaa aikaan - jopa terroritekoja. Näille Suomen ja Norjan tapauksille on yhteistä ainakin se, että tekijä istuu yökaudet koneellaan ja pitää yhteyttä ties minne. Ovat selvästi myös saaneet lukijoita.

Minä en ole koskaan ollut innostunut tietokonepeleistä. Se on varmaankin sukupolvi- ja ikäkysymys. Se vähä, mitä olen pelaamista nähnyt, on ollut omituista räiskintää, ammuskelua sinne tänne tai kilpa-autoilla tapahtuvaa hurjastelua ja ihmisten yli ajamista. Nuoret miehet - osittain kai vähän vanhemmatkin - kuuluvat olevan sellaisesta innoissaan.

Sihteerini vakuutti, ettei Angry Birds ole aivan sellaista. Uskon häneen.

Minun nuoruuteni pelejä olivat mm. polttopallo ja räsypokka. Nepä vasta olivat sosiaalisia pelejä, siis ihan oikeasti. Voisinpa pelata vieläkin.

Mainio makkaramies

Dessu pistäytyi alkukesästä työasioissa Saksassa. Berliinissä meni pari päivää, sitten jatkoin matkaa Müncheniin tapaamaan vanhaa tuttavaani. Se oli pitkään tilauksessa ollut vastavierailu. Tuttavani on pariinkin kertaan vieraillut Längelmäveden kesäkodissani, mutta minä en ikinä ennen ollut käynyt Münchenissä.

Matkan yksi muistiin jäänyt kohokohta liittyi makkaraan, niin kuin vain Baijerissa asiaan kuuluu. Ystäväni iäkäs isä oli toiminut ikänsä makkarakauppiaana. Minut vietiin hänen johdollaan maistiaisiin.

Koolla oli kymmenkunta varttuneessa iässä olevaa herraa tummissa puvuissa. Tohtoreita ilmeisesti kaikki, kuten ymmärtääkseni saksalaiset yleensäkin, ainakin miehet. Tuli vaikutelma, että tämä herraseurue on kokoontunut makkaramaistiaisiin jo kymmenet vuodet, sillä touhussa oli rituaalin piirteitä, vähän kuin vapaamuurarimeininkiä.

Minua kohdeltiin jonkinlaisena kunniavieraana. Sain aplodit, kun vastasin tervehdyspuheeseen saksaksi. Isäntä selosti laajasti eri makkaralaatujen ominaisuuksia ja kokki grillasi ja tarjoili. Mausteena oli sinappi, kasviksena hapankaali ja juomana olut.

Vähitellen tunnelma kohosi. Siihen varmaankin vaikutti olut enemmän kuin makkara. Isäntämme esittelypuheet muuttuivat enemmän anekdootin suuntaan. Pahaa puhetta ja panettelua on väite, ettei saksalaisilla ole huumorintajua. Naurunremakat säestivät rehvakkaita juttuja, useimmat sellaisia joita ei oikein naisseurassa taitaisi olla sopivaa kertoa. Loppuillasta tohtorit jo lauloivat - minulle tuntemattomia lauluja, mutta vaikenemistani ei kukaan paheksunut, läpsytin sentään käsillä tahtia innostuneen näköisenä.

En tullut laskeneeksi, kuinka monta makkaralaatua illan aikana maistettiin. Paljon niitä oli. Maistelu oli minulle pientä tuskaa, sillä minä en ole erityisempi makkaran ystävä. Yksi laji oli kuitenkin aika hyvä - siinä oli vahvasti valkosipulia. Sellaista ei tietääkseni Suomessa ole. 

Kiitospuheenvuorossani kehuin kuitenkin reteästi makuelämyksiä ja vieraanvaraisuutta. Eihän ollut mitään syytä pahoittaa tohtoreiden mieltä. Olut oli kyllä oikein hyvää ja sitä oli riittävästi.

Jotain pysyvää

Nuorena Dessu vietti usein kesälomaa serkkunsa luona maaseudulla lähellä Jyväskylää. Lomapuuhista mukavin oli tietysti uinti. Siihen oli erinomainen mahdollisuus, sillä serkun kodin lähellä oli uimalaitos, sellainen jossa oli hiekkarannan lisäksi hyppytorni ja ponnahduslauta. 

Siellä Dessu suoritti uimamaisterin tutkinnon. Ikää oli suunnilleen 15 vuotta. Se on Dessun merkittävin saavutus urheilun alalla (ainakin toistaiseksi!).

Vuodet vierivät ja Dessulta loppuivat vierailut serkkulassa, sillä serkun kotitalo purettiin. Paikalle rakennettiin moderneja rivitaloja.

Tänä kesänä Dessulle välähti ajatus poiketa katsomaan, miltä siellä nykyisin näyttää.

Hiekkaranta oli tallella mutta hyppytornia ei enää ollut. Oli koleahko päivä, joten rannalla oli vain muutamia lapsia leikkimässä. Siinä rannalla seisoessa muistot maisterintutkinnosta ja juhlallisesta promootiosta nousivat elävästi mieleen. Tässä kohdassa minä kerran, kauan sitten… Kuinka hirveän monta vuotta siitä onkaan?

Tutun näköiseltä tuntui vain ränsistynyt pukeutumiskoppi. Voisiko se olla se sama vanha? Astuin sisälle katsomaan. Siellä oli muutama nulikkaikäinen poika. He jostakin syystä selvästi hämmentyivät, kun astuin sisään. Olivat ilmeisesti jossain pahanteossa. Livahtivat ulos saman tien.

Kyllä, tämä on sama pukukoppi kuin minun aikanani. Puupenkit kiertävät huonetta, ikkuna-aukot ovat ylhäällä katonrajassa. Naulakot on kyllä uusittu, minun aikanani ne olivat jonkinlaiset puutapit seinässä, nyt ne ovat järeät rautaiset.

Sitten minulla välähti. Yksi kirkas muistikuva lisää. Ei kai sentään SE voi olla tallella… 

Menen lähemmäksi. Kyllä, juuri siinä nurkassa, jossa nulikat olivat kun astuin sisään, juuri siinä nurkassa on edelleen reikä seinässä. Pieni reikä, alkujaan luultavasti oksanreikä, puukolla ehkä pikkuisen suuremmaksi kaiverrettu.

Siitä reiästä kun tirkisti, näki tyttöjen pukuhuoneen puolelle. 

Kaikki muuttuu, vuosikymmenet vierivät, sukupolvet vaihtuvat, mutta reiät pukuhuoneiden seinissä ovat ikuisia.