Muistikuva menneisyydestä
Dessu käveli tänään töistä kotiin Suomalaisen kirjakaupan läpi. Purevassa pakkasessa helpottaa hetkeksi päästä sisään. Kaivopihan puolelta sisään, Kolmen sepän puolelta ulos - reitti tarjoaa hetkeksi lämpöä.
En tiennyt, että kirjakaupan sohvalla on haastateltava vieras. Pysähdyin hetkeksi katsomaan ja kuulemaan.
Tulivat vanhat ajat mieleen. Tätä vierasta olen ennenkin katsellut, tosin vain kuvissa. Jyväskyläläisen elokuvateatterin mainosjuliste keräsi melkoista huomiota meiltä 13 - 14-vuotiailta koulupojilta joskus 1960-luvun alkupuolella. Sisään elokuviin emme päässeet - ikä ei riittänyt. Piti tyytyä mainoskuviin.
Sama viettelevä huulen kaarre, sama hymy - vieläkin. Vuodet ovat kohdelleet häntä suopeasti.
* * *
Täytyy sanoa, etten kaipaa murrosikää, se on nuorille miehille vaikeaa aikaa. Fantasia ja todellisuus olivat perinpohjaisesti sekaisin, mutta sitä ei siinä iässä tiedetty eikä ymmärretty. Vietit veivät. Ne elokuvateatterin mainosjulisteet olivat keskeinen osa viettien fantasioita. Oltiin muka aikuisia.
Elokuvat olivat yksi, kirjastot toinen, Rautatiekioski kolmas. Kirjaston täti ei suostunut lainaamaan meille Henry Millerin kirjoja vaan nappasi ne talteen pöytänsä alle. Piti tyytyä Decameroneen - sen hän lainasi, vaikka ilmeessä taisi siinäkin kohdassa olla epäröintiä. Joku pojista oli sitten onnistunut jostain hankkimaan Millerin The Rosy Crucifixion -kirjat englanniksi. Ilmankos meillä pojilla alkoi englannin kielen arvosana nousta koulutodistuksessa, minullakin oli yhdeksikkö. Rautatiekioskista jonkun isoveli osti Jallut ja Playboyt ja ne sitten kiersivät luokassa kädestä käteen. Vähän myöhemmin tulivat Pukki paratiisissa -elokuvat. Silloin jo ikä riitti.
* * *
Kuka siis istui kirjakaupan vierassohvan haastattelussa? Arvaatte kyllä: Liana Kaarina. Hän on kirjoittanut kirjan.
Siellä Jyväskylän elokuvateatterin mainoskaapin edessä taisimme myös kohdata ensimmäistä kertaa sensuurin. Elokuvan alkuperäinen nimi oli ”Ota minut nuorena”, mutta sen käyttö kiellettiin liian vihjailevana. Uudeksi nimeksi laitettiin neutraali ”Jengi”.
Mutta kuinka ollakaan, elokuvan julisteessa näkyi se kiellettykin nimi, sille oli vain pistetty paksu rasti päälle mutta ei kovin peittävästi. Osattiin sitä silloinkin kaupalliset temput - ne samat joita nykyisin näkee harva se päivä lehtien lööpeissä. Julisteen kuva oli kuitenkin se tyrmäävin - sellaista ei ollut ennen nähty.
Kirjakaupan sohvalla Liana Kaarina antoi itsestään fiksun ja herkän vaikutelman. On varmasti epäoikeudenmukaista mieltää hänet edelleen vuosikymmenien takaisten filmiroolien vampiksi. Varsinkin kun ne muinaiset kuvat olivat nykyhetken näkökulmasta varsin kesyjä.
Mutta mitenpä mies voisi unohtaa nuoruutensa merkkikokemuksia? Ei mitenkään.
