Tabut

Muutama päivä sitten satuin huomaamaan A-studiossa käynnissä olevaan väittelyyn D-vitamiineista. Studiossa oli kaksi setälääkäriä ja kaksi tätilääkäriä, ja he olivat erimielisiä siitä, kuinka paljon vitamiinia ihmisen tulisi syödä. 

Tätilääkärit olivat tiukempia. Heidän mielestään sopiva annos olisi 7,5 mikrogrammaa tai jotain niillä paikkeilla. Setälääkärit pistivät paremmaksi ja luku oli ronskisti jopa 100. Molemmilla oli tukenaan vakuuttavia tutkimustuloksia.

Kumpaanko luottaisin?

Nyt pitää ensimmäiseksi sanoa, että minulla ei ole minkäänlaista kompetenssia arvioida tällaisia kysymyksiä. Aloin kammota lääketiedettä jo vuosikymmeniä sitten, kun tulin silmäilleeksi aikakauslehtien Lääkäripalstoja. Kun luin kuvauksia tautien oireista, havaitsin itsessäni kaikkien tautien oireet aivokasvaimesta struumaan ja kuristustaudista kihtiin. Siinä vaiheessa sain palstoista tarpeekseni, kun havaitsin itsessäni kohdunkallistuman oireita. Päätin kerta kaikkiaan lopettaa lukemisen. Päätökseni on pitänyt. 

Kun tieto puuttuu, pitää väittelijöiden luotettavuutta arvioida muilla perusteilla. Käytettävissä oli vain yksi: uskottavuus esiintyjänä.

Setälääkärit olivat selkeitä, lyhyesti kantansa ilmaisevia, jämptin oloisia. Tätilääkäreillä oli enemmän lörpöttelyn makua, puheenvuoron ydin kätkeytyi sanojen sekaan. Setien ilme- ja elekielessä oli kuitenkin lievää ylimielisyyttä, jonka vuoksi tädit jäivät alakynteen mutta saivat sympatiapisteitä. Setien isolla mitalla roiskaistu pillerimäärä herätti epäilyn, että ovatkohan nämä taas jotain lääketehtaan maksettuja markkinamiehiä, joiden tehtävä on saada pillerikauppa vetämään. Tädit vaikuttivat rehellisemmiltä.

En ollut ennen A-studiota havainnut, että vitamiineihinkin liittyy tällaisia ongelmia. Oma käyttöni on ollut lähempänä tätilääkäreiden suositusta, sillä en ole tietääkseni koskaan aikuisiässäni syönyt minkäänlaisia vitamiinipillereitä. Enkä juuri muitakaan pillereitä. Kun flunssa iskee, otan Buranaa, jos oikein paha flunssa iskee, otan lisäksi kuuman rommitotin.

Lääkäri-Eeva on kyllä määrännyt verenpainelääkkeen. Sähköposti tuputtaa sinisiä pillereitä, ja Eevakin niiden tarpeesta kyseli. Katsotaan nyt.

Lapsena tuli tutuksi hyvä lääke, joskin pahanmakuinen, mutta pahaa oikean lääkkeen tulee ollakin. Hota-pulveri paransi ja sopi villeille pojille, sillä paperipussin kyljessä oli intiaanipäällikön kuva. Mutta Hotaa ei ole enää.

Loistava sihteerini Vuoronvarausvirastossa, neiti B, väittää olevansa huolissaan kunnostani. Viimeksi hän yllytti minut maistamaan purkistaan ternimaitotabletin. Hän väitti sen auttavan moneen vaivaan, esim. röpöttävään vatsaan. Otin yhden - se ei ollut pahanmakuinen. Vaikutuksesta en nyt osaa sanoa. Ehkä pitäisi ottaa enemmän. Takavuosina hän tyrkytti minulle kapseleita nimeltä Pre Glandin. Niitä söin monta pakettia. Viimeksi neiti B. toi minulle pullon apteekkisampoota, kun väitti havainneensa hilsettä olkapäilläni. Hän myös toruu minua kynsien pureskelusta (siis omien kynsieni, en hänen!. Hän on uhannut hankkia jotain pahanmakuista ainetta kynsiini, ellen lopeta.

Neiti B:n mielestä olen väsyneen oloinen. Minä vastaan, että kyseessä on vain tällaisille varttuneessa iässä oleville herroille tyypillinen vaiva nimeltä silmäluomilupsaatio, eikä se ole vakavaa. Paranee pienillä torkuilla. Sitä tarkoitusta varten virastomme kirjaston takana olevassa varastossa on vanha sohva. On myös torkkupeitto (sen olen hankkinut omilla varoillani - en veronmaksajien, kuten eräät).

Lumen taju

Otsikko johtaa kirjallisuusihmiset harhaan. En puhu nyt Peter Höegin kirjasta, vaikka se kyllä huomion ansaitsisi. Ehkä joskus toiste.

Katselin yöllä ikkunasta, kuinka järeät koneet mellastivat Töölöntorilla ja Runeberginkadulla. Lunta aurattiin, nostettiin lavalle ja vietiin pois. Sitä työtä on tänä talvena riittänyt. Kun yhdet nietokset ja penkat on saatu jotenkin kohtuullisesti lykätyksi syrjään, on heti tullut uutta. Niin tänäänkin. Viimeöisestä urakasta ei enää nyt illalla tiedä mitään. Varmaankin aurausmiehet ovat taas jossakin työssä, eivät kuitenkaan juuri tällä hetkellä Töölöntorilla. Ehkä tulevat aamuyöstä.

Katselin yöllä työn sujumista. Koneet ja kuorma-autot olivat järeää lajia, mutta työn tulos jäi puutteelliseksi, koska joka paikka on täynnä pysäköityjä autoja. Auramiehet eivät pääse niiden väleihin. Myös jalkakäytävät pysäköityjen autojen kohdalla jäävät auraamatta, sillä koneet eivät mahdu autojen ja seinän väliseen tilaan. Siitä syntyy penkkoja, jotka haittaavat jalankulkijoita. Ketjureaktiona myös ajoradan vapaa tila pienenee, sillä penkka estää parkkeeraamisen jalkakäytävän reunaan.

Runeberginkatu on sen verran leveä ja parkkeerauskieltoinen, että raitiovaunut sentään mahtuvat kulkemaan ongelmitta. Toista on kapeammilla kujilla, esim. Kalliossa ja Ullanlinnassa. Liian keskelle parkkeeratut autot pysäyttävät raitiovaunut.

Töölön vanhoissa taloissa on sen verran paksut seinät, että auraajien yömelu ei varsinaisesti estä nukkumista. Toisin taitaa olla uusissa lähiöissä. Elementtitaloissa ei uni onnistu, kun koneet saapuvat. Siinäkin yksi näkökohta lisää arkkitehtuurikeskusteluun.

Kävely rannoilla ja puistoissa  on mennyt hankalaksi. Pääväylillä se onnistuu mutta pienemmät kadut ovat kävelijöille vaikeita. Liukkaus on joka paikassa suuri vaara, erityisesti tällaiselle köntykselle kuin Dessu. Jos lipsahtaa, tuhot voivat olla mittavat.

Kummallista liukkautta on myös paikoissa, jotka on aurattu. Kiasman aukio ja erityisesti Elielinaukio on päällystetty jollakin kummallisella laatalla, joka on lipsuvan liukas vaikka onkin lumeton. Aseman nurkalla on viisasta turvallisuussyistä painua maan alle asematunneliin, vaikka se onkin vanhastaan levottoman paikan maineessa, tosin ei enää niin paha kuin joskus. Siellä alhaalla ei ole kuitenkaan liukasta. Liukkaus palaa kuitenkin heti kun tunnelista tulee ulos Yliopistonkadulla.

En kuitenkaan halua moittia katuvirastoa (vai mikä se aurauksesta huolehtiva laitos on nimeltään?). Urakka on tänä talvena ollut kohtuuton. Ei tämän mittaluokan lumitalveen ole voitu varautua.

Vanhojen kuvien kokoelmastani löysin kuvan Mannerheimintieltä Kansallismuseon kohdalta vuodelta 1939. Menin kameran kanssa samalle kohdalle. Eroa on - kuten näkyy. (Klikkaamalla kuvat saa suuremmiksi). 

(Ties mistä olen tämän vanhan kuvan kokoelmaani löytänyt. Tähän kuuluisi merkitä lähdetiedot, mutta minulla ei niitä ole. Jos joku lukijoista tunnistaa, kertokaa).

Surmanluodit

Olen viime päivinä todennut entistäkin vakuuttavammin, että käytössämme on todellinen aarre. Sen nimi on YLE Areena.

Joulun huiskeessa jäi katsomatta monta tärkeää ohjelmaa. Nyt vahinko on tullut korjatuksi. 

Ennen kaikkea olen tyytyväisenä katsellut Peter von Baghin kolmiosaisen dokumentin Mikko Niskasesta. En voi muuta kuin kiittää Yleä ja ohjaajaa. Tämä on juuri sitä, mitä minä julkisen palvelun kanavalta odotan. PvBllä tämä on uusi huipputyö pitkässä sarjassa.

Mikko Niskanen tuli minulle tutuksi jo pikkupoikana. Olin vähän toisella kymmenellä, kun Pojat ilmestyi. Sitä ennen olin kai nähnyt vain Puupäätä ja Pätkää ja Tarzaneita. Niskasen elokuva tyrmäsi toisenlaisuudellaan. Luulen, että se oli alkusysäys minun filmihulluudelleni.

Meille Jyväskylässä eläneille Niskanen oli naapuripitäjän miehiä. Vanhemmilleni hän oli jonkun tuttavan sukulainenkin. Taiteilijana häntä arvostettiin, hän oli isäni hierarkiassa kakkonen heti Väinö Linnan jälkeen. Muita en muista sillä listalla olleenkaan. 

Maaliskuussa 1969 olin ahdistunut lukiolainen. Muistan elävästi lauantain 8. maaliskuuta. Makasin omassa huoneessani apaattisena kuin vain turhautunut teini voi. Avasin radion. Sieltä tuli kamalia uutisia. Edellisenä päivänä melkein naapuripitäjässä oli ammuttu kuoliaaksi poliiseja. Tapahtumapitäjäkin oli minulle tuttu, olimme usein käyneet siellä sukuloimassa.

Ahdistus tapahtumasta jatkui pitkään. Sunnuntaina 20. maaliskuuta oli hautajaiset. Luultavasti katsoin ne televisiosta. Tästä en kuitenkaan ole varma - voi olla että sekoitan myöhemmin näkemiini kuviin. Ehkä kuuntelinkin hautajaiset radiosta. Murhenäytelmä kuitenkin häkellytti koko Suomen, siitä puhuttiin kaikkialla.

Oli elämys nähdä PvBn dokumentista Kahdeksan surmanluodin valmistusvaiheista. Se on elokuva, joka minun hierarkiassani sijoittuu hyvin korkealle. Sen filmin pääasia ei ole tapahtunut rikos vaan maaseudun kurjaliston elämänkuvaus. Sellaista elämä vielä silloin aika monilla oli.
Olen itsekin sellaisesta elämästä nähnyt katkelmia, kun olen vanhempieni kanssa keskisuomalaisen maaseudun syrjäkylillä sukulaisissa kulkenut. Niskanen osasi tehdä siitä mestarillisen elokuvan. Kukaan muu ei olisi osannut. Niskanen jää lajinsa viimeiseksi. Realistisia elokuvia tekivät kyllä muutkin, varsinkin Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta, mutta heidän maisemansa oli kaupunki. Niskanen osasi itse maaseudun työt, kuten tukkimetsän ja uitot, ja siltä pohjalta hän osasi myös kuvata.

Hyytävältä tuntui kuvausporukan jäsenten yksiääninen todistus Niskasen eläytymisestä rooliinsa. Hän oli valvonut päiväkausia ennen ampumiskohtauksen kuvausta. Sitten hän joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja latasi pyssyn oikeasti kovilla panoksilla, ja sitten kuvattiin. Ilmankos tuntuu aidolta.

Viereisen kuvan otin syyskuussa 1986. Siinä Niskanen seisoo presidentinlinnan edessä väkijoukon keskellä katsomassa Urho Kekkosen viimeistä matkaa. Ruumisauto pysähtyy hetkeksi linnan eteen, Mikolla on kamera, vaikka sitä ei tässä näy. Mikko filmaa, ehkä hänellä on ajatus kuvien käytöstä. 

Elinaikaa hänellä itsellään oli jäljellä vähän yli neljä vuotta.