Enkö enää osaa?

Dessu kuului lukiovuosinaan siihen porukkaan, jota opettajat kutsuivat nimellä ”takanurkan pojat”. Siis opettajien mieliharmit, joilla riitti häsläystä keskenään tunnit kaiket. Opiskelulle ei siinä huomiota riittänyt.

Vakavan opiskelun Dessu aloitti noin kuukautta ennen ylioppilaskirjoitusten alkua. Onneksi ei jäänyt viime tinkaan.

Niinpä kirjoitukset menivät varsin hyvin. Tuli useita laudatureja, ja paikka yliopistossa avautui ensi yrittämällä.

¤ ¤ ¤ 

Vielä varttuneessakin iässä kouluajat muistuvat mieleen kirkkaasti. Viime vuosina koulu on ilmestynyt usein uniin, myös painajaisiin. Toistuva kauhukokemus on ollut uni, jossa joudun yllättäen uudestaan ylioppilaskirjoituksiin. Pitäisi ikään kuin kylmiltään puolustaa laudatureitani.

Paniikki iskee, kun en osaa mitään, en sanan sanaa kielen kokeessa. Ruotsin kieli näyttää aivan vieraalta, se ei ole ruotsia ollenkaan. Tulen perusteellisesti nolatuksi.

¤ ¤ ¤ 

 Samantapaisia nolouden kokemuksia tulee joskus valveillakin. Dessu selaili äskettäin laajasta arkistostaan sitä mappia, johon olen säilönyt yliopisto-opintojeni tenttipapereita. Tuli vastaan useita sellaisia papereita, joissa kysytään aivan hämäriä juttuja. Kuvassa yksi sellainen. 

Nyt kylmiltään pistesaalis taitaisi jäädä niukaksi, ellen sitten kokeneen ja varttuneen kirjoittajan kyvyllä onnistuisi pyörittelemään näennäistietoja sen verran, että tentin tarkastaja vakuuttuisi.

Täytyy vain ihmetellä, mihin katosivat ne tiedot, joita ei koskaan ollutkaan.

Niin vähän on aikaa

Dessutom sättii välillä itseään holtittomista elintavoista. Sättiminen on onneksi pysynyt lempeänä ja ymmärtäväisenä, joten tapojen muuttumisesta ei ole juurikaan pelkoa.

Dessu on joissakin asioissa - ei kaikissa - kiitollinen siitä, että vanha ”kunnon” elämäntapa on jäänyt pois käytöstä, erityisesti kaupungeissa. Vanhassa agraariyhteiskunnassa noudatettiin sananlaskuihin kiteytyneitä viisauksia. Yksi niistä oli ”Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää”.

Dessu ei pärjäisi, jos sellaista normia pitäisi noudattaa. Talo häviäisi.

Dessu ei pääse illalla nukkumaan eikä aamulla sängystä ylös. Olen ns. yökukkuja. Maalla Längelmäveden kesässä se taipumus saavuttaa huippunsa. Kesäyössä Dessu jää kuljeskelemaan, katselemaan, kuuntelemaan, istuskelemaan, mietiskelemään, haaveilemaan, suunnittelemaan, aikomaan ja joskus harvoin jopa ryhtymään. Aamusta ei ole väliä.

Työkauden aikana Töölöntorin kulmalla pitää ryhdistäytyä, mutta vain hieman. Totinen yritys on päästä sänkyyn klo 02.00 mennessä. Dessu kiittää kaikkia tuntemiaan ja outojakin henkiolentoja siitä, on keksitty joustava työaika. Dessulla se joustaa joka aamu. Työpaikalla Vuoronvarausvirastossa asiasta ei ole tullut ongelmaa. Ovat varmaan tyytyväisiä kun välttyvät kärttyisältä äijältä.

Pysyvä epäilyni on, mahtaako maailmassa olla yhtään ihmistä joka nousee halukkaasti aikaisin lähteäkseen  töihin. Miten ihanaa onkaan kääntyä vuoteessa ja käydä nukkumaan toisella kyljellä ”vielä viideksi minuutiksi”. Varmistaakseni miellyttävän olotilan jatkumisen olen askarrellut yöpöytäni herätyskelloon erään pienen mutta tärkeän rakenteellisen innovaation.

Joutenolo on muutenkin aina ollut vahva puoleni. Se ilmenee mm. johdonmukaisena pyrkimyksenä hoitaa asiat vähällä vaivalla. ”Vie mennessäs, tuo tullessas” -periaate säästää monta turhaa askelta. On vanhan kansan viisauksissa hyviäkin.

Toisaalta ei ole mitenkään hohdokasta olla tekemättä mitään, jos ei oikeasti ole mitään tekemistä. Joutilaisuus maistuu hyvältä vain silloin, kun se on kiellettyä. Iltapäivätorkut kesken työpäivän - siinä on nautintoa.

Toisaalta Dessu väittää olevansa aika täsmällinen. Kun on jostain sovittu, Dessu ei myöhästy. En ole kuin se tunnettu kestoministeri, jonka sanotaan aina olevan äärimmäisen täsmällisesti puoli tuntia myöhässä joka paikasta, vaikka näyttääkin kulkevan aina puolijuoksua.

Mannapuuroa ja mansikkaa

Pirkanmaa on perinteisesti rauhallista seutua, mutta jopa siellä saattaa kesäisin esiintyä ukkosmyrskyjä. Tuli elokuun alun pimeä yö, kun salamointi valaisi etelänpuolisen taivaanrannan. Ukkonen nousi jostakin Roineen suunnalta. Sieltä se aina nousee, siitä minulla on vuosikymmenien kokemus.

Dessu oli saunonut ja istunut iltaa vanhan kaverinsa Hermusen kanssa. Hermunen on peto heittämään löylyä mutta silti ihan mukava mies, vaikka onkin insinööri. 

Kylässä oli myös Sohvi, Brysselistä vaarilaan lomalle tullut kahdeksanvuotias tyttärentytär. Hän kuitenkin meni aikaisin nukkumaan eikä tiennyt mitään ukkosesta.

Hermunen ymmärsi heti salamoinnin huomattuaan, että nyt pitää hakea taskulamppu tai kynttilöitä esille. Insinöörin epäluottamus tekniikkaan taitaa olla suurempi kuin meidän tavallisten tallaajien. Oli syytä varautua sähkökatkoon. Umpipimeässä olisi vaikea löytää sisälle tupaan saati sitten oikeaa huonetta ja omaa sänkyään.

Dessu haki taskulampun mutta patterit olivat lopussa. Kynttilä löytyi mutta vain yksi. Lisäksi hain tulitikkuaskin ja kynttilänjalan. Se on kolmihaarainen, itse koulun veistotunnilla noin kymmenvuotiaana valmistamani. Pistin ne porstuan ovensuun hyllylle, sen löytää käsikopelolla, tulipa kuinka pimeää tahansa. 

 Ja pimeys tuli.

Ukkonen riehui aikansa ja meni sitten matkoihinsa. Jossain idempänä se aiheutti pahaa tuhoa, mutta meillä päin ei tullut suurempaa vahinkoa. Mutta siitä emme vielä yön pimeydessä tienneet.

Tuli aika mennä nukkumaan. Sähkö oli edelleen poikki. Vattenfallin miehet olivat varmaan metsissä etsimässä linjoille kaatuneita puita. Työ on varmasti vaikeaa pimeässä kaatosateessa.

Aamuyöstä muutaman tunnin nukkumisen jälkeen tuli äkkiherätys. Iso ääni. Ensimmäinen unensekaisen säikähdyksen isku oli, että nyt salama osui mökkiin. Mutta heti perään tajunta löysi vaihtoehdon. Ei ukkonen tuota tällaista ääntä. Jotain muuta on tapahtunut.

Sähkö oli palannut. Vattenfallin asentajat olivat löytäneet vikapaikan. Radio tuvan nurkassa oli pamahtanut päälle. Volyymi oli suurella, Sohvi oli sitä illalla kuunnellut ja sähkön katketessa se oli jäänyt päälle.

Joku lauloi radiossa ”Mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaa…”