Harmeja ja kieroutumia

Dessutom tunnustaa kuuluvansa siihen vanhakantaiseen joukkoon, joka ei isommin innostu ryhmätöistä. Sellainen asenne ei ole kunniaksi nykyaikaisessa nuorekkaan dynaamiseksi julistautuneessa työyhteisössä, joka arvostaa yli kaiken vuorovaikutustaitoja.

Dessutomin mielestä dynaamisuuttakin arvokkaampaa on saada työt valmiiksi. Ryhmätyöllä se ei onnistu, ei ainakaan laajahko paperityö, kuten muistio. Kokemukseni mukaan ensin pitää olla yksi, joka kirjoittaa kaikessa rauhassa muistion valmiiksi. Muut sitten lukevat kriittisin silmin ja korjaavat ja täydentävät. Niin tulee valmista. 

Jos sen sijaan porukalla ruvetaan kirjoittamaan, juututaan yleensä jo ensimmäisen virkkeen muotoiluun. Sitten eksytään asiasta, keskustellaan ehkä hyvinkin syvällisiä, mutta muistio ei siinä etene ensimmäistä virkettä pidemmälle. Seuraavassa kokouksessa sitten huomataan, että se ensimmäinen virke kaipaa muutoksia. 
¤ 
Työpaikkani keskeisiin menetelmiin kuuluu pitää kokouksia. Kokouksissa tehdään päätöksiä, ja siinä syntyy paljon tekstiä ja paljon papereita. Tulee pöytäkirjoja, lausuntoja, muistioita, suunnitelmia, kannanottoja, taustaselvityksiä. Mapit täyttyvät.

Joudun usein olemaan kokousten puheenjohtaja. Puheenjohtajan tavoitteena on tietysti päästä järkeviin päätöksiin kohtuullisessa ajassa. Onnistuminen riippuu siitä, kuinka hyvin taustatyöt on tehty. Usein tuntuu, että kokousväen perimmäinen tarkoitus on seurustelu ja tunteiden tuulettelu. Kokouksista tulee näin terapiaistuntoja.

Viime syksynä tein kyynisen kokeilun. Laadimme kokousta edeltävänä iltana sihteerin kanssa tärkeän kokouksen esityslistan, ja sitten laadin koiruuttani myös saman kokouksen pöytäkirjan. Siis ihan täydellisen pöytäkirjan, jossa olivat tehdyt päätökset, aloitteet, jopa kaksi äänestystulosta ja maininta yhteen päätökseen ilmoitetusta eriävästä mielipiteestä. Minä sanelin, mitä pöytäkirjaan kirjoitetaan, sihteeri tuli juoneen mukaan ja kirjoitti.

Pöytäkirja oli siis valmis ennen kuin kokous oli pidetty. Sellaista puheenjohtaja ei tietenkään voinut mainita kokousväelle.

Kokous kesti kolmisen tuntia ja keskustelu oli vilkasta, yhdessä kohdassa jopa kiihtynyttä. Pöytäkirjaamme ei kuitenkaan tarvinnut muuttaa yhdessäkään kohdassa. Valmis mikä valmis, ei siihen kokousta olisi tarvittu.

Tuli kyllä mieleen syvällisiä mietteitä kaiken työn ja tohinan mielekkyydestä. Ehkä kokoustohinan syvällisin anti on terapia.

¤

 Useimmat ihmiset kai piirtelevät papereihinsa ajatuksissaan kaikenlaista, kun istuvat kokouksissa, puhelimessa, luennoilla tms. Jostain muistan lukeneeni, että tällaisista töherryksistä paljastuu psykiatrien mielestä piirtäjän persoonallisuus. Freudilainen sielutiede pääsee niissä ihmisen luonteenpiirteiden salaisimpiin sopukoihin, erityisesti seksuaalisiin kieroutumiin. Kaikenpuolisen avoimuuden puolestapuhujana Dessutom liittää tähän joitakin suttutöherryksiään viime aikojen kokouksista. Jos lukijoiden joukossa on psykiatreja tai muita asiaa ymmärtäviä, pyytäisin kommentteja (paitsi siinä tapauksessa, että näistä näkyy sellaisia kammottavia asioita, jotka saattaisivat säikyttää herkkämielistä lukijaa  tai aiheuttaa Dessulle itselleen järkytyksen).

¤

Työtä vieroksuvana luonteena Dessu on kehittänyt itselleen taidon vältellä rasittavia työtehtäviä. Joskus kuitenkin viisaskin käy vipuhun, ja niin on käynyt Dessulle nyt. Kävin itse virittämääni ansaan. Kirjoituksen alussa julistamani ryhmätyötä vastustava oppi koitui vahingokseni, sillä joudun nyt laatimaan laajan muistion ihan yksin. Siitä en selviä piirustelemalla kiemuroita freudilaisten psykiatrien tarpeisiin.

Työ tulee vaatimaan näppäimistön ja kymmenen sormeani usean päivän ajaksi (näppäilen kylläkin vain viisisormisysteemillä, mutta niitä vapaana olevia sormia on vaikea vapauttaa muihin, mukavampiin tehtäviin, kuten blogin kirjoittamiseen). Vetäydyn lähipäivinä läppäri ja aineistotekstit mukanani kesäkotiini Hiljaistenmiestenlaakson suunnalle Längelmäveden rannoille. Säätiedotus lupailee lämmintä, joten uskon voivani työskennellä pihanurmikolla.

Heti Längelmäveden perään on tulossa työmatka Amsterdamiin eurooppalaisten vuoronvarausjärjestöjen yhteistyö- ja suunnittelukokoukseen. Yritän järjestää pidennetyn työmatkan, jotta ehdin kokousasioiden lisäksi kierrellä katselemassa Amsterdamin kulttuurikohteita. Niitähän siellä riittää. Kaupunki on minulle vanhastaan tuttu.

Näin ollen Dessun blogi on kohta jäämässä tauolle. Palaan kyllä, mutta siihen menee jonkin verran aikaa.

King

Dessutom ei ole koskaan lukenut ainuttakaan Stephen Kingin kirjoittamaa kirjaa. Syynä on ennakkoluulo, joka syntyi vuosikymmeniä sitten jostakin Kingin kirjaan perustuvasta elokuvasta. Haamujutut ja yliluonnolliset tarinat eivät ole kolahtaneet.

Ennakkoluulojen kanssa on syytä olla varovainen. Ei pitäisi sanoa ääneen arviointia teoksesta, jota ei tunne. Voi nimittäin käydä niin kuin eräälle suomalaiselle pääministerille, joka antoi tuomitsevan lausunnon Kristian Smedsin ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta (Kansallisteatteri) näkemättä esitystä, kun oli kuullut siinä olevan perinteisestä tulkintatraditiosta poikkeavia ideoita. Esimerkiksi näytelmän lopussa ammutaan Suomi-ikoneita presidentistä, Muumista ja Katri Helenasta alkaen. Kritiikkiä tuli muiltakin poliitikoilta - syyksi joku ilmoitti ”isänmaallisuuden rienaaminen”. Moni kriittinen ilmoitti, ettei missään tapauksessa suostu menemään katsomaan esitystä.

Dessutom meni ja piti. Vuosikymmenen tärkein teatteriteos.

Stephen Kingin kirjojen suhteen Dessun olisi ilmeisesti syytä harkita uudestaan. Tällaiseen takinkääntöön johdatti viimeistään toissapäivänä televisiosta tullut elokuva Stand by me - viimeinen kesä (Rob Reiner 1986). Se oli varsin onnistunut ja tyylikäs. Olen nähnyt sen joskus aikaisemminkin mutta en muistanut, että se pohjautuu Kingin kirjaan. Ei kai kirja voi aivan huono olla, jos siitä saa näinkin onnistuneen elokuvan?

 Mystiikkaa siinä ei ollut ollenkaan, ei myöskään amerikkalaisen elokuvan muita perussyntejä. Sen sijaan siinä jopa huomattiin yhteiskunnassa pinnan alla piileviä epätasa-arvoisuuksia ja lasten kokemia kipupisteitä.

Oli neljä poikaa, 12-vuotiaita, aika oli 1950-luku, kesäloma koulusta. Pojilla oli seikkailut mielessä ja lapsenomaista fantasiaa sielu vielä täynnä. Toisaalta oli myös aikuisuuden teeskentelyä: tupakka huulessa ja tyttöjen tissit jutuissa. Pätemisen malli tuli isoveljiltä, joilla oli jo autoja ja naisia.

Poikien perhetaustat olivat erilaiset: yhdellä on alkoholistikoti, yhdellä on lapsen kuolemasta ahdistunut koti, yksi on sivistyneestä perheestä, yksi kärsii lihavuudestaan. Pojat tajuavat taustansa vaikutukset tulevaisuuteensa. Kaveriporukka on kuitenkin tiivis ja lämminhenkinen, vaikka härnäilevä suunsoitto kuuluu elämänmenoon, niin kuin kaikilla poikaporukoilla aina ja kaikkialla.

Keskellä jännityshakuista seikkailuaan pojat tiedostavat kipeältä tuntuvan väistämättömän muutoksen: on menossa viimeinen yhteinen kesä. Lapsuus loppuu tähän. Ollaan siirtymässä yläasteelle, ja siinä kohdassa elämä vie eri suuntiin. Jako tapahtuu sosiaalisen taustan perusteella. Vain yhdellä näyttäisi olevan tie auki koulutukseen ja sivistykseen.

”Ensi kesänä ei olla enää kavereita. Kaikki on sitten toisin. Sinä valmistaudut collegeen, me muut rakentelemme linnunpönttöjä muiden ääliöiden kanssa. Sinä tapaat uusia, fiksuja kavereita. - - Jos pyörit vielä meidän kanssa, päädyt vain ääliöksi ääliöiden joukkoon.”

¤
Samanlainen jako kahteen ryhmään oli Suomessakin ennen peruskoulua. Dessu muistaa hyvin tunnelman kansakoulun neljännellä luokalla. Sen lopussa osa lapsista pyrki oppikouluun, osa jäi kansakouluun ja sen jälkeen tulevaan kansalaiskouluun. Näillä kahdella oli selvä arvostus- ja luokkaero. 

Oppikouluun pyrittiin pääsykokeissa. Osaamista testattiin matematiikassa ja äidinkielessä. Matematiikassa oli päässälaskutehtäviä ja sanallisia tehtäviä. Äidinkielessä oli ainekirjoitustehtävä ja sanelutehtävä. Oli erityinen ”Oppikouluun pyrkivän opas”, jossa oli edellisten vuosien pääsykokeiden tehtävät. Harjoittelu oli pääosin itsenäistä kotityötä. 

Oppikoulussa opittiin vieraita kieliä ja teoreettisia aineita. Se oli luonteeltaan herrasväen koulu, siellä oli lukukausimaksutkin. Dessu pääsi oppikouluun, vaikkei herrasväkeen kuulunutkaan. Kansalaiskoulussa sen sijaan oli käytännöllisiä aineita. Sinne menivät ne, jotka eivät oppikouluun päässeet tai pyrkineet.

Niin kävi kuin elokuvassa: lapsuuden kaverisuhteet menivät rikki. Vaikka koulut olivat lähellä toisiaan, jokin asenneraja kulki niiden välissä. Me oppikoululaiset tunsimme ylemmyyttä. Kansalaiskoulua kutsuttiin nimellä ”jatkokoulu” ja sen oppilaat olivat ”jatkopötköjä”. Dessun lapsuuden paras kaveri Veijo T. ei saanut pyrkiä oppikouluun, yksinhuoltajaäiti kielsi, oli liian kallis. Dessun ja Veijon kontakti katkesi siihen.
 ¤

En siis julista, etten koskaan aio lukea Stephen Kingin kirjaa. Ehkä joskus.

Kuvia menneisyydestä

Dessutom kävi jo kevään toisessa hienossa valokuvanäyttelyssä. Pääsiäisen alla katsoin Signe Branderin vanhat Helsinki-kuvat. Nyt oli vuorossa Caj Bremerin sanomalehtikuvien näyttely Ateneumissa.

Bremer on oman lajinsa suuria mestareita. Näyttelyssä tuli kuin virtana vastaan tuttuja kuvia menneiden vuosikymmenten uutisista. Lehtivalokuvaajat ovat aivan oma ihmisrotunsa. Heidän ammattitaitonsa ydin on siinä, että he osaavat olla paikalla ja suunnata kameransa valmiiksi oikeaan suuntaan juuri sillä hetkellä kun siinä jotain merkittävää tapahtuu. Me normaalit ihmiset ehdimme paikalle kanssa sitten, kun kaikki on jo ohi.

Bremerin kuvat eivät ole niitä poseeraavia pönötyksiä, joita jokaisesta valtiovierastapaamisesta jää jäljelle. Bremer on onnistunut tallettamaan ainutkertaisia sekunnin murto-osia, joita hän ei mitenkään ole voinut aavistaa etukäteen. Kuten se kuuluisa kuva Napoleonin kodin ikkunassa, jossa Kekkonen hetkeksi sattuu pistämään kätensä povitaskuun.

Oli hienoja henkilökuvia, muutamasta kirjailijastakin. Vanha F. E. Sillanpää kädet levällään Herttoniemen metsässä kuin olisi lentoon lähdössä, Pentti Saarikoski suu auki hörppäämässä vettä suihkulähteestä, Paavo Haavikko maha pystyssä nojaamassa puutarhansa Stalin-patsaaseen. Parhaassa henkilökuvassa ikäloppu Paasikivi nauraa röhöttää viinilasi kourassaan rillit huurussa saatuaan Lenin-kunniamerkin.

Oli pysähdyttäviä kuvia köyhyyden riivaamista savupirtin lapsista, oli kuvia äijäporukasta katsoa killistelemässä uimapukuisia missityttöjä, oli kuvia Tulilahden epäiltyä murhamiestä suu auki töllistelevistä lapsista, kun tätä tuodaan kahleissa käräjille.

Näyttelyn keskeisin tähti oli kuitenkin Urho Kekkonen, kukapa muukaan.
Kekkonen hallitsi karismallaan kaikkea julkisuutta. Bremer onnistui tallettamaan monta herkullista hetkeä. (Toinen tärkeä Kekkosta lehtiin kuvannut oli Kalle Kultala. Toivottavasti joskus saamme näyttelyn hänenkin kuvistaan)
¤

Dessulle tulee välillä epäily, että Helsingin Sanomat seuraa häntä metrin tai pari perässä. Kun pääsiäisenä kävin Signe Brander -näyttelyssä Hakasalmen huvilassa, ei mennyt kuin kaksi päivää, kun Hesari julkaisi Timo Mäkelän ”Minun elämäni” -sarjakuvan, jossa Vanha Herra käy samassa näyttelyssä (ks. blogi 9. huhtikuuta 2010 ”Vanha Herra ja minä”)

Kun Dessu nyt kävi vapun aatonaattona Caj Bremer -näyttelyssä Ateneumissa, ei mennyt kuin kaksi päivää, kun Hesari julkaisi Heikki Hellmanin kirjoituksen ”Tässä ovat savupirtin lapset nyt” (1. toukokuuta 2010). Siinä toimittaja on katsonut Ateneumin näyttelyn ja lähtenyt Bremerin kanssa etsimään niitä ihmisiä, jotka esiintyvät Ateneumin Savupirtti-kuvissa. Artikkeli kyselee, miten heidän elämänsä on sujunut.

Artikkeli on vaikuttava, mutta vielä vaikuttavampi on Bremerin kuvasarja savupirtin kolmesta lapsesta vuonna 1960. Paikka on Joutsan syrjäkylä, eikä alkuperäistä savupirttiä enää ole. Valokuvaaja kuitenkin kohtaa 50 vuoden takaiset mallinsa aidossa pihapiirissä, josta on vain aitta jäljellä.

Hesarilta harvinaisen onnistunut juttuoivallus.
¤

Ateneumin ylemmissä kerroksissa on ”Kaupungin naiset” -näyttely. Dessu ehti vain juosta sen läpi, sillä aika kului valokuvien osastolla. Dessu nyt vaan on tällainen slow. Menen ehdottomasti paremmalla ajalla sinne uudestaan. Siinä katsellaan 1910-luvun naisten Helsinkiä kirjailija L. Onervan silmin. Dessu on aina ollut kovasti innostunut Onervan dekadenssista.

Bremer-näyttely loppuu kohta. Viimeinen päivä on 16. toukokuuta. Kiirehtikää siis.
Kaupungin naiset -näyttely jatkuu elokuun loppuun.