Tulkaa, uudet ilveilijät

Dessutom kävi pääsiäisen aikoihin Kansallisteatterissa katsomassa ”Galilein elämän”. Esitys ei ollut aivan parhaiden veroinen - parempiakin olen samasta kappaleesta nähnyt. Mutta Bertolt Brechtin teksti on sen verran tärkeitä systeemeitä hoksaava, että esitys oli hyvinkin katsomisen arvoinen ja suositeltava.

Dessutom on aina pitänyt Galilein elämää allegoriana vapaan tieteellisen tutkimuksen puolesta. Tähän tulkintaan johdattaa näytelmän valmistumisen ajankohta 1939. Silloin oli saanut suurta julkisuutta tieteellinen vallankumous: uraanin atomin halkaiseminen. Keksinnön taustalla oli Einstein, ja hän oli juutalaista syntyperää. Sellainen tiede oli natseille kelvotonta.

Einsteinin keksintöä vainosi natsismi ja Galilein keksintöä kirkko ja inkvisitio. Sen vuoksi Brechtin näytelmä sisältää kätketysti ivaa natsismia vastaan. Galileon piti pysyä vaiti tutkimuksistaan, jotka väittivät kirkon julistamaa dogmatiikkaa vastaan.

¤

Miten on nyt? Onko nykytiede vapaa ulkopuolisista painostajista?

Monien muiden tavoin Dessutom pelkää, että nykyinen yliopistosysteemi ”halutaan valjastaa kiskomaan kansallisen kilpailukyvyn ja taloudellisen kasvun vankkureita”, kuten Helsingin yliopiston entinen rehtori Kari Raivio asian harvinaisen selvästi onnistui ilmaisemaan. 

Sellaisessa ilmapiirissä ei taida jäädä paljon tilaa ainakaan humanististen ja taidealojen opetukselle ja tutkimukselle.

Kun yliopistoihmiset joutuvat yhä lisääntyvässä määrin tekemään monenlaisia tehostamis- ja tuottavuussuunnitelmia ja itsetarkkailuraportteja, tilaa vapaalle tutkimukselle jää yhä vähemmän. Galilei kamppaili viimeiseen asti ulkopuolisten vaatimuksia vastaan.

Kansallisteatterin esityksessä trubaduurit ja ilveilijät irvailevat Galilein kauhistuttaville opeille. Nykytrubaduureilta voisi odottaa irvistelyä kaikenkattavalle kaupalliselle kilpailukyvylle.

Niinköhän se menee, että uudessa paljon kehutussa innovaatioyliopistossa insinöörien tehtäväksi asetetaan keksiä ihmevempuloita, taideteollisten tehtäväksi designata niille trendikkäitä ulkokuoria ja kiinnostusta herättäviä pakkauksia ja kauppakorkealaisille tehtäväksi maailmanlaajuisesti tykittäviä myyntikampanjoita. 

Missä ovat uudet Brechtit nyt, kun heitä todella tarvittaisiin?

(Kuva: Hans Jürgen Kallmann 1955 - Köln, Wallraf-Richartz Museum)

Origon muisto

EKSYJÄN OPAS

"Inhimillinen elämä on puutteellista. Metsäteollisuuskaan ei ole täysin onnistunut pyrkimyksissään. Maassa on vielä metsiä, ja niinpä on tälläkin hetkellä mahdollista eksyä metsään.

Eksyminen ihmiskohtalona saattaa uhata milteipä ketä tahansa: sienestäjää, metsämiestä, suunnistajaa, kotoaan paennutta urbanistia, metsänleimaajaa, vesakkomyrkytyshelikopterin alle kiirehtinyttä luonnonsuojelijaa.

Eksymistapahtumassa muodostuu erikoislaatuinen ihmissuhde, jonka osapuolina ovat eksyjä ja etsijät. Eksyjä pyrkii useimmissa tapauksissa takaisin sivilisaation piiriin, ja tässä hankkeessa etsijät yrittävät häntä auttaa.

Auttaminen on sikäli poikkeuksellista, että se tapahtuu matkan päästä; tässä suhteessa se on verrattavissa lähinnä nk. kaukoparannukseen.

Etsimisen intensiteetti on paljolti motivaatiokysymys: miten korkeassa asemassa oleva eksyjä ennen eksymistään oli; nauttiiko hän yleistä empatiaa vai ei; millaiset ovat säät ja kuinka eksyjäporukan muonitus pelaa.
Eksyjältä odotetaan myös omia ponnistuksia, jotta kadotettu yhteys (kadotettuun?) ihmiskuntaan jälleen löytyisi. Ei saa jäädä paikoilleen veltosti löhöämään, puhumattakaan siitä, että piiloutuisi näreikköön.

Eksyjän tulisi äännellä. Jos on trumpetti mukana, siihen voi puhaltaa. Taivaan sinessä yli kiitäville lentokoneille kannattaa huitoa.

Rukoilla voi myös, vaikka siitä lieneekin hyötyä vain siinä tapauksessa, että eksyjä aikaisemmin on pysytellyt miten kuten nk. kaidalla polulla. Hankaluuksiin joutunutta maailman lasta tuskin mikään henkivoima mielellään auttaa.

Eksyjä voi niinikään tehdä nuotioita, jos hänellä on tulentekotaito ja tikkuja mukana. Kannattaa kuitenkin katsoa, ettei polta koko metsää; vaikka se näkyykin hyvin, niin siinä voi palaa itse mukana ja tulee omaisille kovat korvaukset. Myöskään kansantaloudellisesti metsäpalo yhden ihmisen takia ei ole perusteltua.

Suomi on pieni maa, ja useimmissa tapauksissa eksynyt löydetään. Etsijät juoksevat kaikin hänen luokseen, takovat selkään, puhuvat yhteen ääneen, tarjoavat paukun ja kinkkuvoileipiä. Hänet otetaan reppuselkään ja kiidätetään lähimpään ihmisasuntoon, ja siellä hän saa laveasti kertoilla kokemuksistaan. Tämä koetaan terapeuttisena, koska ihmiset niin harvoin viitsivät kuunnella toisiaan.

Eksyjän hoito ei kuitenkaan saa päättyä tähän. Jälkihoidon yhteydessä tulisi selvittää teon motiivit; mikä sai henkilön päätymään näin epätoivoiseen ratkaisuun. Onneton lapsuus, kurjat perheolosuhteet? On muistettava, että eksyminen on aina vakava vetoomus lähimmäisille.

Kussakin tapauksessa ratkaistaan, tuleeko jatkossa kysymykseen suljettu vai avohoito. Neuvottelut sielunhoitajan kanssa ovat aina paikallaan. Näin pyritään estämään eksymisen uusiutuminen. Eksyneiden etsiminen nimittäin on kansantuotteen kannalta tuottamatonta työtä, eikä kaikkia metsiä aidatakaan voida. "

Origo, Jouni Lompolo 24.9. 1936 - 20.4. 2010

Paheellista menoa

Dessutom pistäytyi parturiin. Vuoroa odotellessa selailin lehtiä. Korista löytyi Alibi ja 7 päivää.

Nolojen muistojen kätköistä kohosi esiin muinainen parturissa käynti kotipaikkakunnalla Jyväskylässä. Sielläkin korista löytyi lehti, Jallu. Olin suunnilleen 16-vuotias. En ehtinyt sitä selata juuri ollenkaan ennen kuin parturitäti huomasi ja otti lehden pois. Ei sanonut sanaakaan, otti vain pois ja pisti lehden jonnekin omaan talteensa.

Töölöläisparturi ei niin tehnyt vaan antoi minun vapaasti selailla Alibia ja Seiskaa, vaikka niiden sisältöä voisi luonnehtia monin tavoin rankemmaksi kuin 60-luvun Jallua.

Nyt tietysti kannattaisi väittää, että parturin lehtikorissa ei ollut muita lehtiä. Oli siellä. Muistaakseni ainakin Suomen kuvalehti, Eeva ja Aku Ankka, varmaan muitakin. Silti otin nämä kaksi. 

Sivistyneiden blogi-lukijoitteni taholta nauttimani arvostus taitaa nyt olla vaarassa.

Rikos- ja skandaalikehdet myyvät hyvin mutta monikaan ei niitä tunnusta lukevansa. En minäkään tunnusta. Poikkeuksena parturit, ja niissä käyn harvoin. Vain kerran muistan ostaneeni Seiskan irtonumeron, kun siinä oli juttu lähisukulaisestani.

En kuitenkaan ihmettele juorulehtien menestystä. Skandaaleissa on jotain ihmisen alkeellisinta perusviettiä kutittavaa. Erityisesti vahingonilo ruokkii kiinnostusta. Britanniassa näkee todella likaista keltaista lehdistöä, jossa business haisee.
¤ 
Jo englantilainen realismin ajan kirjailija Henry Fielding huomasi jo 1700-luvun puolivälissä, että rikosten ja oikeusjuttujen selostaminen lehdissä kiinnosti lukijoita. Tästä alkoi lehtien into julkaista niitä. Covent Garden-Journal ja The Morning Post aloittivat. Samoihin aikoihin alkoi myös tapa pistää huomionarvoisimmat jutut keltaiselle pohjalle suurin mustin otsikkokirjaimin. Näinhän se menee yhä. Kuvat olivat silloin vielä piirroksia, mutta jutuissa herkuteltiin julmuuksilla, osittain monenkarvaisten senttareiden sepittämillä fiktioilla.

Vanhan virran vietäväksi siis parturissa uskaltauduin. Eteen ilmestyi tasainen virta murhia, ryöstöjä, viinaa, huumeita, sekoiluja, tappeluita, seksiä. Täytyy toivoa, ettei tällaisiin lehtiin tule addiktiota.

¤ 

Ensimmäinen kuvajournalismin skandaalilehti oli London Illustrated News. Sielläkin kerrottiin kauhistuttavista rikoksista ja julmuuksista. Kuvassa 1840-luvun hillitöntä menoa Lontoosta. Siinä hirviömäinen mies ajaa vaimonsa hulluuteen sitomalla kiinni ja kutittamalla jalkapohjia.