Helsingin Sanomien tyylikäs sunnuntaisarjakuva ”Minun elämäni” kuvaa varttuneessa iässä olevaa herraa filosofoimassa nuoruutensa ja nykyhetken yhtäläisyyksiä ja eroja, toteutuneita ja toteutumatta jääneitä unelmia, illuusioiden ja realismin ristiriitaa, elämän yleistä kummallisuutta, kipeitäkin muistoja. Sävynä on usein iän luoma resignaatio. Toisaalta herra osaa kyllä olla särmikäskin ja ärtyä, jopa ikätovereihinsa. Mutta toisaalta setä on alkanut tulla lapseksi jälleen. Hän on oppinut taipumaan tosiasioiden edessä, mutta välillä hän löytää myös aivan uusia ilon aiheita.
”Minun elämäni” on poikkeus sarjakuvataiteen yleensä nuorisolle suunnatussa lajityypissä. Dessutomille siinä on kaksi mieltä ylentävää elementtiä: hän on suunnilleen samaa ikäluokkaa Vanhan herran kanssa, ja hänellä on myös tapana kuljeskella pitkin Helsinkiä samoissa maisemissa kun Vanha herra. Tuntuu siis tutulta. Dessutom on kyllä astetta tai pariakin ärtyneempi, mutta silti tuntuu tutulta.
Miellyttävän tutulta tuntuu myös se, että Vanha herra on perehtynyt kirjallisuuteen ja elokuvaan. Viitteitä ja sitaatteja tulee esiin kuin ohimennen sivulauseessa kaiken pohdiskelun seassa. Arkipäivän filosofointi liittyy tietysti usein laatukirjallisuuteen, ja sarjakuvan sukulaisuus elokuvaan antaa mahdollisuuksia kekseliäille yhteisille ilmaisukeinoille.
Välillä tuntuu, että Vanha herra on tainnut tulla kadulla vastaan. Samoja reittejä kuljen, samoilla paikoilla pysähdyn. Töölö on tuttua maisemaa molemmille, samoin Keskuspuisto, torit, aukiot, rakennukset…
Tämä kokemus tuli viimeksi pääsiäisen sanomalehdessä, jossa Vanha herra oli katsomassa Signe Branderin Helsinki-valokuvien näyttelyä Aurora Karamzinin talossa, Hakasalmen huvilassa. Samassa näyttelyssä kävi myös Dessutom muutamaa päivää ennen pääsiäistä. Ties vaikka olisimme olleet yhtä aikaa, Vanha herra ja minä. Emme vain tunne toisiamme. Hauska olisi tutustua.
¤
Branderin kuvat ovat aarre. Niiden merkitys lisääntyy vuosi vuodelta. Jokaisen helsinkiläisen pitäisi tehdä kurkistus eilispäivän Helsinkiin tunteakseen kotiseutunsa historiaa. Tutut kadut, rakennukset, puistot ja rannat saavat uuden merkityksen kun näkee niitä sadan vuoden takaisessa tilassa. Eikä pelkästään paikkoja ja rakennuksia vaan myös ihmisiä elämässä elämäänsä niissä paikoissa.
Suositus blogin lukijoille: tehkää niin kuin Vanha herra ja Dessutom. Käykää katsomassa vaikuttavaa valokuvanäyttelyä vanhasta Helsingistä. Näyttely jatkuu elokuun loppuun saakka. Paikka: Hakasalmen huvila Mannerheimintiellä Finlandia-talon ja rakenteilla olevan Musiikkitalon välissä. Eikä maksa mitään!
lauantai 10. huhtikuuta 2010
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Vanhoja syntejä
Eilisessä blogissani murehdin huonoa osaamistani lintujen tunnistamisessa. Ohimennen leuhkin osaamisellani tunnistaa kasveja.
Kuten kaikki 1960-luvulla oppikoulua käyneet, Dessutom joutui keräämään suuren määrän kasveja, tekemään niistä herbaarion ja tenttimään kasvien nimet biologian opettajalle. Suomenkielisten nimien osaaminen yleensä riitti, jotkut tiukat opettajat vaativat osaamaan myös kasvien tieteelliset nimet ja heimon, jotka olivat latinaa. Dessutomin opettaja ei ollut tiukka, mutta Dessutom oppi ohimennen myös latinankieliset nimet - ainakin useimmat. Kerääminen oli kiinnostavaa, ihan oikeasti.
Lisäksi siitä sai rahaa.
¤
Dessutom on useimpien humanistien tapaan aika skeptinen kaupallisuuden suhteen. Vaisto kertoo, että siihen liittyy oman edun tavoittelua ja monensorttista vedätystä ja puliveivausta. Dessutom on itse siitä varoittava esimerkki. Jos minä niin varmasti muutkin.
Dessutom itse ei voisi kuvitella pärjäävänsä kauppamiehenä. Kauppakorkeakoulu oli hänen arvostuslistallaan aika alhaalla, kun aikoinaan lukion jälkeen piti miettiä jatko-opintoja.
Kaupankäynnin ehtoihin kuului, että kasvit piti palauttaa minulle sen jälkeen, kun tarkastus ja tentti oli suoritettu. Irrotin nimilaput, kiinnitin uudet tyhjät nimilaput ja pistin samat kasvit myyntiin seuraavan vuosiluokan kelvottomille kasvinkerääjille.
Kolmantena kesänä paperi olivat jo niin kuluneen näköisiä, että niille ei ollut käyttöä. Poltin ne saunan uunissa. Vain oma herbaarioni jäi, ja se on tallella kirjahyllyssäni. Vaikka keräyshetkestä on kohta 45 vuotta, kasvit ovat suurelta osin täysin alkuperäisessä kunnossa. Vain muutamissa herkissä lajeissa, kuten nokkosessa, on lehdenrakenne kuivunut ja murentunut. Oheisessa kuvassa näyte 44 vuoden takaa.
Dessutom odottaa kovasti laidunkauden alkamista. Silloin hän aikoo taas istua lepotuolissaan kukkaniityn laidalla Längelmäveden rantamaisemissa ja tarkkailla luonnon ilmiöitä. Kasvit - erityisesti yrtit - ovat erityisen kiinnostavia, sillä ne tuottavat tuoksuja ja makuja ja houkuttavat perhosia ja muita pörriäisiä. Sellaisessa elämänmuodossa on ripaus samaa tunnelmaa, jonka Evert Taube onnistui tallettamaan viisuunsa Sjösala vals. Siinäkin ollaan suvipäivänä niityn laidassa, kukkien keskellä. Kehutuksi tulevat erityisesti esikko, mantelinkukka, kissankäpälä ja orvokki.
Suomentaja Reino “Palle” Hirviseppä ei onnistunut - ilmeisesti rytmi- ja loppusointusyistä - kehumaan kaikkia samoja kukkalajeja, mutta ihan hyvänhajuiset lajit hänkin luetteli laulussa, jossa ruotsalainen herra Rönnerdahl on vaihtunut kotoiseksi suomalaiseksi Anttilaksi.
Kuten kaikki 1960-luvulla oppikoulua käyneet, Dessutom joutui keräämään suuren määrän kasveja, tekemään niistä herbaarion ja tenttimään kasvien nimet biologian opettajalle. Suomenkielisten nimien osaaminen yleensä riitti, jotkut tiukat opettajat vaativat osaamaan myös kasvien tieteelliset nimet ja heimon, jotka olivat latinaa. Dessutomin opettaja ei ollut tiukka, mutta Dessutom oppi ohimennen myös latinankieliset nimet - ainakin useimmat. Kerääminen oli kiinnostavaa, ihan oikeasti.
Lisäksi siitä sai rahaa.
¤
Dessutom on useimpien humanistien tapaan aika skeptinen kaupallisuuden suhteen. Vaisto kertoo, että siihen liittyy oman edun tavoittelua ja monensorttista vedätystä ja puliveivausta. Dessutom on itse siitä varoittava esimerkki. Jos minä niin varmasti muutkin.
Dessutom itse ei voisi kuvitella pärjäävänsä kauppamiehenä. Kauppakorkeakoulu oli hänen arvostuslistallaan aika alhaalla, kun aikoinaan lukion jälkeen piti miettiä jatko-opintoja.
Mutta kasvien kerääminen tuotti rahaa, ja se on Dessutomin melkein ainoa bisnespuuha kautta aikojen. Vedätystä ja puliveivausta sekin kaupankäynti oli. Dessutom nimittäin alkoi myydä kasveja koulukavereilleen, joilta kerääminen ei luonnistunut.
Kun keräsin kasvin itselleni, samalla otin muutamia ylimääräisiä, parhaimmillaan jopa kymmenkunta. Kuivasin ne kaikki ja teippasin kiinni. Itselleni kirjoitin ja kiinnitin nimilapun, muille meneviin papereihin kiinnitin tyhjän nimilapun. Tyhjät nimilaput kiinnitin sillä tavalla varovasti ja heikolla liimalla, että lapun sai myöhemmin irrotettua rikkomatta pehmeähköä kasvipaperia. Nimilistat kirjoitin erilliselle paperille. Näin jokainen ostaja joutui kirjoittamaan nimilapun omalla käsialallaan.
Näin valmistamiani herbaarion sivuja aloin myydä kavereille, joilta keräily oli jäänyt tekemättä. Hintaa en muista, rahan arvo oli silloin ihan muuta kuin nykyisin, mutta ihan kunnon lisät lukiolaispojan taskurahoihin se tuotti. Ainakin tupakat ja kaljat sain pitkään ostetuksi niillä tienesteillä.
Kaupankäynnin ehtoihin kuului, että kasvit piti palauttaa minulle sen jälkeen, kun tarkastus ja tentti oli suoritettu. Irrotin nimilaput, kiinnitin uudet tyhjät nimilaput ja pistin samat kasvit myyntiin seuraavan vuosiluokan kelvottomille kasvinkerääjille.
Kolmantena kesänä paperi olivat jo niin kuluneen näköisiä, että niille ei ollut käyttöä. Poltin ne saunan uunissa. Vain oma herbaarioni jäi, ja se on tallella kirjahyllyssäni. Vaikka keräyshetkestä on kohta 45 vuotta, kasvit ovat suurelta osin täysin alkuperäisessä kunnossa. Vain muutamissa herkissä lajeissa, kuten nokkosessa, on lehdenrakenne kuivunut ja murentunut. Oheisessa kuvassa näyte 44 vuoden takaa.
Dessutom odottaa kovasti laidunkauden alkamista. Silloin hän aikoo taas istua lepotuolissaan kukkaniityn laidalla Längelmäveden rantamaisemissa ja tarkkailla luonnon ilmiöitä. Kasvit - erityisesti yrtit - ovat erityisen kiinnostavia, sillä ne tuottavat tuoksuja ja makuja ja houkuttavat perhosia ja muita pörriäisiä. Sellaisessa elämänmuodossa on ripaus samaa tunnelmaa, jonka Evert Taube onnistui tallettamaan viisuunsa Sjösala vals. Siinäkin ollaan suvipäivänä niityn laidassa, kukkien keskellä. Kehutuksi tulevat erityisesti esikko, mantelinkukka, kissankäpälä ja orvokki.
Rönnerdahl han skuttar med ett skratt ur sin säng
Solen står på Orrberget. Sunnanvind brusar.
Rönnerdahl han valsar över Sjösala äng.
Hör min vackra visa, kom sjung min refräng!
Tärnan har fått ungar och dyker i min vik,
ur alla gröna dungar hörs finkarnas musik
och se, så många blommor som redan slagit ut på ängen!
Gullviva, mandelblom, kattfot och blå viol.
Suomentaja Reino “Palle” Hirviseppä ei onnistunut - ilmeisesti rytmi- ja loppusointusyistä - kehumaan kaikkia samoja kukkalajeja, mutta ihan hyvänhajuiset lajit hänkin luetteli laulussa, jossa ruotsalainen herra Rönnerdahl on vaihtunut kotoiseksi suomalaiseksi Anttilaksi.
Anttila nyt ampaisee ylös vuoteeltaan,
Aurinko on korkeella, kevättuuli lounaassa
Niityllä hän tanssii järin yöpaidassaan,
Lauluhunsa yhtyä saa kuka vaan.
Kuikkaemo uittaa jo untuvaisiaan,
Peipponenkin helskyttää riemulaulujaan,
Katso, kuinka kukkaakin monta on jo kevätniityllä,
Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Linnut, linnut
Dessutomilla on vuosikaudet ollut aikomus opiskella yleistä lintuoppia. Opiskelu on ollut tarkoitus toteuttaa itsenäisenä etäopiskeluna kesäkodissa Hiljaistenmiestenlaakson liepeillä Längelmäveden rannoilla. Opiskelumateriaali saapuu paikalle omatoimisesti joka kevät.
Opiskelumenestys on kuitenkin jäänyt korkeintaan välttävälle tasolle. Talven loppupuolella virinnyt hyvä aikomus on aina kesän mittaan hiipunut. Se on ollut vähän kuin petetty uudenvuoden lupaus.
Lintujen tunnistaminen tuntuu vaikealta. Yhtenä masentajana on toiminut kesävieraamme ornitologi, joka tunnistaa joka ikisen pienen piipahduksen ja huomaa kaukana pellon takalaidan kuusessa heilahtavan pyrstön ja kertoo heti nimen piippaajalle ja pyrstön heilauttajalle.
Tunnistan toki ne tavalliset, kuten talitintin, västäräkin, pääskysen ja räkättirastaan. Tunnistan myös harvinaisempia, joilla on selvät tuntomerkit, kuten punatulkun, käpytikan ja närhen - ja käen, äänestä. Muutaman vesilinnun myös. Mutta ornitologi väittää, että siellä näkee ja kuulee vaikka kuinka paljon muitakin ja luettelee nimiä.
Minulle ne muut ovat yhteisnimitykseltään ”lehtolirkku” ja ”rantaruikku”.
En ymmärrä, mikä tässä on niin vaikeaa. Olen ostanut lintukirjan ja rompun, mutta ne eivät isommin auta. Ohjeet ovat kummalliset. Jollakin on pieni harmaa laikku siellä, toisella vähän isompi täällä, mutta eihän sellaista lennosta näe. Yksi laulaa lintukirjan kuvauksen mukaan ”tsirk-tsirk-ka-ka-ui-ui” ollessaan kosioreissulla mutta ”tsirk-kui-kui-tsirk-kui-kui” varoittaessaan muita vaarasta. Dessutomin mielestä linnunlaulun litterointi ei ole ollenkaan havainnollista, mutta sitä opaskirjat ovat täynnä.
Jossakin litteroitiin jopa se tunnetuin ääni, ruislinnun laulu korvissani, mutta sitä en nyt löydä. Mahtoi olla lyyristä.
¤
Dessutom on omasta mielestään hyvä oppimaan kaikenlaista, jopa latinaa. Muutama kesä sitten opettelin ötököitä ja perhosia. Oli hyvä kirja ja oli hyvä yrttitarha. Siinä istuin kuumia kesäpäiviä lepotulissani yrttimaan laidalla kirja kädessä ja katsoin, millaista porukkaa on liikkeellä. Kirja oli havainnollinen, kohteet näki läheltä eikä tarvinnut pähkäillä litteroitujen ääntämysten olemusta. Kohtalainen määrä perhosia, paarmoja, toukkia, matoja, koppakuoriaisia ja muita pieniä olentoja tuli tutuksi.
Sellainen on sopivaa ”kovien” luonnontieteiden opiskelua tällaiselle umpihumanistille. Alkuun pääsin jo kouluvuosina. En sisimmässäni ymmärtänyt, miksi kaverit niin yksiäänisesti vihasivat kasvien keräämistä. Minulle herbaario oli mieluista puuhaa. Keräsin kasveja enemmän kuin oli käsketty. Kuivasin ja kiinnitin ne huolellisesti. Opettelin nimet, myös tieteelliset. Tätä en tietenkään voinut tunnustaa kavereiden kuullen vaan herjasin touhua lauman mukana.
Tunnen suuren määrän kasveja nimeltä edelleenkin, ja olen osaamisestani ylpeä. Eivätkä latinankieliset nimetkään ole unohtuneet.
¤
Mutta ne linnut! Aion taas alkavana kesänä paneutua aiheeseen. Pieni epäusko kuitenkin kytee, sen verran usein aikomuksestani on tullut huti. Lohdutusta pettymykselle tuottaa se, että olen rakentanut linnunpönttöjä pihapiiriin, rannoille ja lähimetsiin. Viime syksyn viimeisiä toimia oli kiertää tikapuiden kanssa siivoamassa pöntöt. Ne ovat valmiina uusille asukkaille. Nimeltä tuntemattomatkin saavat halutessaan asumisoikeuden.
Opiskelumenestys on kuitenkin jäänyt korkeintaan välttävälle tasolle. Talven loppupuolella virinnyt hyvä aikomus on aina kesän mittaan hiipunut. Se on ollut vähän kuin petetty uudenvuoden lupaus.
Lintujen tunnistaminen tuntuu vaikealta. Yhtenä masentajana on toiminut kesävieraamme ornitologi, joka tunnistaa joka ikisen pienen piipahduksen ja huomaa kaukana pellon takalaidan kuusessa heilahtavan pyrstön ja kertoo heti nimen piippaajalle ja pyrstön heilauttajalle.
Tunnistan toki ne tavalliset, kuten talitintin, västäräkin, pääskysen ja räkättirastaan. Tunnistan myös harvinaisempia, joilla on selvät tuntomerkit, kuten punatulkun, käpytikan ja närhen - ja käen, äänestä. Muutaman vesilinnun myös. Mutta ornitologi väittää, että siellä näkee ja kuulee vaikka kuinka paljon muitakin ja luettelee nimiä.
Minulle ne muut ovat yhteisnimitykseltään ”lehtolirkku” ja ”rantaruikku”.
En ymmärrä, mikä tässä on niin vaikeaa. Olen ostanut lintukirjan ja rompun, mutta ne eivät isommin auta. Ohjeet ovat kummalliset. Jollakin on pieni harmaa laikku siellä, toisella vähän isompi täällä, mutta eihän sellaista lennosta näe. Yksi laulaa lintukirjan kuvauksen mukaan ”tsirk-tsirk-ka-ka-ui-ui” ollessaan kosioreissulla mutta ”tsirk-kui-kui-tsirk-kui-kui” varoittaessaan muita vaarasta. Dessutomin mielestä linnunlaulun litterointi ei ole ollenkaan havainnollista, mutta sitä opaskirjat ovat täynnä.
Jossakin litteroitiin jopa se tunnetuin ääni, ruislinnun laulu korvissani, mutta sitä en nyt löydä. Mahtoi olla lyyristä.
¤
Dessutom on omasta mielestään hyvä oppimaan kaikenlaista, jopa latinaa. Muutama kesä sitten opettelin ötököitä ja perhosia. Oli hyvä kirja ja oli hyvä yrttitarha. Siinä istuin kuumia kesäpäiviä lepotulissani yrttimaan laidalla kirja kädessä ja katsoin, millaista porukkaa on liikkeellä. Kirja oli havainnollinen, kohteet näki läheltä eikä tarvinnut pähkäillä litteroitujen ääntämysten olemusta. Kohtalainen määrä perhosia, paarmoja, toukkia, matoja, koppakuoriaisia ja muita pieniä olentoja tuli tutuksi.
Sellainen on sopivaa ”kovien” luonnontieteiden opiskelua tällaiselle umpihumanistille. Alkuun pääsin jo kouluvuosina. En sisimmässäni ymmärtänyt, miksi kaverit niin yksiäänisesti vihasivat kasvien keräämistä. Minulle herbaario oli mieluista puuhaa. Keräsin kasveja enemmän kuin oli käsketty. Kuivasin ja kiinnitin ne huolellisesti. Opettelin nimet, myös tieteelliset. Tätä en tietenkään voinut tunnustaa kavereiden kuullen vaan herjasin touhua lauman mukana.
Tunnen suuren määrän kasveja nimeltä edelleenkin, ja olen osaamisestani ylpeä. Eivätkä latinankieliset nimetkään ole unohtuneet.
¤
Mutta ne linnut! Aion taas alkavana kesänä paneutua aiheeseen. Pieni epäusko kuitenkin kytee, sen verran usein aikomuksestani on tullut huti. Lohdutusta pettymykselle tuottaa se, että olen rakentanut linnunpönttöjä pihapiiriin, rannoille ja lähimetsiin. Viime syksyn viimeisiä toimia oli kiertää tikapuiden kanssa siivoamassa pöntöt. Ne ovat valmiina uusille asukkaille. Nimeltä tuntemattomatkin saavat halutessaan asumisoikeuden.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)