Laulan, tanssin...

Dessutom on monitaitoinen mies - ainakin omasta mielestään. Monenlaiset työt ja toimet luonnistuvat ilman hämminkiä. Jos jokin ei luonnistu, sillä ei ole niin väliäkään.

Pientä vajetta on havaittavissa kätevyyden osa-alueella. Joissakin asioissa on peukalo keskellä kämmentä, kuten aiemmassa blogissa on käynyt ilmi. Ruuvien ja muttereiden vääntämissuunta saattaa mennä väärin, mutta se on pientä. Tärkeämpää on, että kirves ja saha toimivat. Myös moottorisaha, joskin sen käyntiin saaminen on välillä vaikeaa.

Jos jotain puuttuvaa taitoa toivoisin hyvältä haltiattarelta, se olisi laulu, soitto ja tanssi. Niiden taitoa olen jäänyt vaille.

Käsitän nämä kolme yhdeksi kokonaisuudeksi. Jos yksi puuttuu, samalla puuttuvat muutkin. Niin kuin Ezra Pound sanoi:

”Musiikki rappeutuu, kun se joutuu liian kauas tanssista.
Runous näivettyy, kun se joutuu liian kauas musiikista.”

1950 - 60-luvulla musiikinopetus monissa kansa- ja oppikouluissa oli aivan muuta kuin myöhempinä aikoina. Yleisesti tunnettu herja on, että musiikki oli koulun ahdistavin oppiaine. Toinen oli liikunta.

Vahvistan herjan omalta kohdaltani. Musiikkitunnille meno oli pelottavaa. Opettaja oli iso mies, oli kova ääni ja suora ryhti ja muutenkin kersanttikelpoinen. Pääosa tunneista meni kotiläksyjen kuulusteluun. Jokainen vuorollaan joutui lausumaan ulkomuistista laulujen sanoja. Herra varjelkoon sitä joka ei muistanut.

Opeteltavat laulut olivat virsiä, maakuntalauluja ja muita ylväitä runoja. Sanat jäivät kyllä pysyvästi muistiin, mitä sinänsä voi pitää arvokkaana kulttuurisena pääomana. Sen huomasin taas äskettäin hautajaisissa Tampereella. Tuntui jotenkin omituiselta, että virsien veisaamista kuunnellessani havaitsen jostakin syvältä tietoisuuden kätköistä osaavani sanat, vaikka en ole lainkaan aikuisiällä sellaisia harrastanut.

Mutta en laulanut. En ole laulanut kertaakaan kouluaikojeni jälkeen (ihan takuuseen en mene opiskelija-aikojen rymyjuhlista). Laulu loppui kerta kaikkiaan koulun laulukokeisiin, josta sain todistukseen arvosanaksi viivan. Kokeessa piti laulaa yksin luokan edessä, ja se oli kamalaa. Pahemmassa pinteessä on ole sen jälkeen tainnut olla. Ja koe toistui kerran vuodessa.

Minkäänlaista instrumenttia en muista koskaan koulussa käytetyn. Opettaja soitti pianoa, kun tunnin lopussa laulettiin sitä laulua, jonka sanoja alkutunti oli kuulusteltu. Instrumentteja oli kyllä luokan seinustalla verhon takana, mutta käyttöön niitä ei otettu.

Kirjallisessa kokeessa kysymykset koskettelivat musiikin terminologiaa, näitä allegro moderatoa ja presto ma non troppoa ja muuta sellaista. Ne osaan vieläkin.

Kuoroon olisin alakoulussa halunnut, kuten kaikki muutkin. En päässyt, kuten ei moni muukaan. Laulukoe ratkaisi. Viiva todistuksessa.

¤

Tanssitaito puuttuu myös. Kuulun 60-luvun rock-sukupolveen ja tanssitaito on sen mukainen. Nuorena se ei ollut mikään ongelma, päin vastoin - naisia sai isketyksi silläkin taidoin. Myöhemmin paritanssin osaamattomuudesta on tullut puute yleissivistykseen. On pitänyt vältellä juhlia, joissa joutuisi kiusalliseen tilanteeseen.

En ole ainoa. Sukupolveni miehistä moni on samanlaisia rokkijätkiä, joilta valssit vääntyvät vain pienessä humalassa. Tai eivät väänny silloinkaan. Muistan kun tunnettu runoilija kiteytti asian ytimen, kun aikomuksemme oli lähteä kesäiselle rantalavalle: ”Ei sinne selvin päin voi lähteä, ja humalassa taas ei jaksa.”

¤

Aikuisiällä minusta on tullut klassisen musiikin ystävä. Käyn konserteissa ja kuuntelen levyjä. Laajennan osaamistani lukemalla systemaattisesti musiikin tietokirjoja. Minulla on muusikkoystäviä, taidemusiikin ammattilaisia. Olen entisessä ammatissani nähnyt nykykoulun musiikinopetuksen innostavan osaamisen. Mutta en laula - en edes virsiä kaverini hautajaisissa. Enkä soita. Enkä tanssi.

Irvistelkää vapaasti

Ystävät jaksavat irvistellä Dessutomille pinttyneestä tavasta pistää talteen kaikkea mahdollista vanhaa ja käyttökelvotonta tavaraa.

Virnuilulle on perusteita.

Taidan olla luonteeltani jonkinlainen kierrätysaatteen esioppimestari. Mistä sitä koskaan tietää, mille esineelle vielä joskus tulee käyttöä. Jos esine on rikki, voin korjata sen, kunhan ehdin. Jos vaate ei mahdu päälle, luultavasti laihdun - viimeistään ensi kesänä.

Vakuuttuakseni luoneenpiirteestäni tarkastan tässä ja nyt kirjoituspöytäni laatikoita. Löytyy kaksi vanhaa kinofilmikameraa, kolme vanhaa yölamppua, taskulamppu, kaksi vanhaa paperinrei´itintä, kolme vanhaa paperinnaittajaa, tyhjä purukumipurkki, taskukokoinen soitin C-kaseteille + kuulokkeet johtoineen, imukuppi, aski täynnä teroitusta vaativia lyijykynänpätkiä, kymmenkunta taskukokoista muistilehtiötä, kymmenkunta taskukalenterin liitteenä tulevaa osoitemuistivihkoa, kaksi teippirullan telinettä, kaksi koteloa tietokoneen diskettien tarralappuja, kolme opettajan muistikirjaa, kaksi käytöstä poistettua tietokoneen hiirtä jne.

Löytyy hyödyllistäkin: kolme rullaa teippiä, kaksi jeesusteippiä, maalarinteippiä, kolmet pelikortit, useita rullia narua, mittanauha, kotelollinen klemmareita ja kumirenksuja, pinsetit, kynsiviiloja, ruuvimeisseleitä, linkkuveitsi, kruunukorkinavaaja, verenpainemittari, kuutio Post-it-lappuja, putkilo Erikeeperiä, kaksi taskulaskinta ja kaikki mahdolliset kirjoitus- ja toimistotarvikkeet.

¤

Uskon kohtalaisen vakaasti keksiväni vielä käyttöä vanhoille tavaroille. Rei´ityskoneet vaativat terien viilausta, naittajat jotain, millä saa piikit lävistämään paperin niin etteivät mene lyttyyn, lamput uuden polttimon, kynät teroittamisen, kamerat korjaamoon viennin. Korppujen tarralaput taitavat kyllä olla tarpeettomia, sillä tietokoneessani ei enää ole korppuasemaa. Opettajan muistikirjalle pitää yrittää keksiä muuta käyttöä, sillä en anna kenellekään arvosanoja.

Mutta vanhoista tavaroista on vaikea luopua. Tuntuu häväistykseltä heittää roskiin tavara, jota olen käyttänyt, joitakin suorastaan vuosikymmeniä, kuten reikäkonettani ja naittajaa. Ne ovat melkein kuin ystäviä. Vielä pahempaa on heittää pois kirjoja. Mutta pakko on, kun hyllyt ovat viimeistä sijaa myöten täynnä eivätkä divarit ota vastaan eikä nettihuutokauppa vedä.

Jo vanha kunnon Bertolt Brecht tunsi ongelman kuvasi sitä osuvasti:

KAIKISTA ESINEISTÄ (Bertolt Brecht)


Kaikista esineistä rakkaimmat
ovat minulle käytetyt.
Kuhmuiset reunoistaan litistyneet kupariastiat,
veitsien ja haarukoiden monissa käsissä kuluneet puiset varret
ovat minusta jaloja muotoja. Myös laakakivet
vanhojen talojen pihoilla ovat
onnekkaita asioita,
monien jalat ovat hioneet niitä
monet askeleet tallanneet maahan ja
ruoho kasvaa raoissa.


Monien käytössä
ne muuttuvat jatkuvasti,
parantavat muotoaan ja
tulevat arvokkaiksi
niin kuin monien kokeilujen tulos.
Minä rakastan jopa veistoksia
joista on katkottu kädet. Nekin elivät minulle.
Vaikka ne on kaadettu niin ne kerran pystytettiin.
Vaikka niiden kimppuun hyökättiin
eivät ne olleet liian iloisia.


Ja puoliksi sortuneet rakennukset
ovat kuin keskeneräiset suuret suunnitelmat:
kauniit suhteet voidaan jo
aavistaa, vaikka ne vielä
tarvitsevat ihmisten ymmärrystä. Toisaalta
ne ovat palvelleet, ovat jo aikansa eläneet.
Tämä kaikki
tekee minut onnelliseksi.

(suom. Brita Polttila)

Katso ulos ikkunastasi

Salpausselän hiihtokilpailut jäivät vaille Dessutomin huomiota. Ilman Pekka Tiilikaista selostajakopissa kisat ovat muuttuneet yhdentekeväksi markkinatempaukseksi. Paatos puuttuu, jännitystä ei synny.

Pyhäpäivän ratoksi valitsin hyllystä toisen vanhan mestarin, vähän Tiilikaisen oloisen miehen, joka ei koskaan petä. Jännitys pysyy vaikka lopputulos on tiedossa.

Alfred Hitchcock ja Takaikkuna.

Se on merkillisen kiehtova elokuva, vaikka siinä ei juuri muuta tehdä kuin katsellaan ulos ikkunasta.

Mutta siellä ulkona on paljon katseltavaa. Vastapäisen kerrostalon monenkirjavat asukkaat tulevat tutuiksi kiikarilla tähystelevälle James Stewartille, tirkistelijälle, joka ei pysty liikkumaan. Yhden ikkunan takana näyttäisi tapahtuvan rikos, murha.

Talon osoite on 125 Ninth Street West, New York. Se on Greenwich Villagessa, taiteilijoiden ja boheemien suosimassa kaupunginosassa. Katua ei tosin näy kuin vilahdukselta pieni pätkä talojen välistä.

Dessutom, joka mielellään kiertelee kaupunkeja merkkiteosten jälkiä etsien, löysi taannoin New Yorkissa käydessään tämän(kin) osoitteen, tietäen hyvin, että elokuva on lavastettu. Mutta taas yhdellä ”pyhällä” paikalla tuli käydyksi.

Elokuvan roistoa esittää Raymond Burr, näyttelijä, joka tuli jokaiselle 60-lukulaiselle televisiosta tutuksi rooleistaan Perry Mason ja Ironside. Takaikkunassa hän murhaa vaimonsa ja hävittää ruumiin ja vie tämän tavarat pois asunnosta. Vain käsilaukku jää.

Sankarittarena on suuri tähti Grace Kelly. Hän osallistuu voyerismiin ja käy siinä sivussa urbaania soidinmenoa James Stewartin kanssa. Häneltä tulee naisellisen logiikan loisto-oivallus, joka varmistaa rikoksen tapahtumisen: ”Nainen ei koskaan lähtisi minnekään ilman käsilaukkuaan. Hänet on siis murhattu.”

¤

Hitchcockin elokuviin on helppo eläytyä. Linnut-elokuvan jälkeen teatterista ulos tullessani muistan vaistomaisesti vilkaisseeni taivaalle. Muutama varis puiston puussa aiheutti ajatuksen, että linnut näyttävät kerääntyvän… Takaikkunan jälkeen katson ulos ikkunastani.

Kello on nyt yli keskiyön, kuten aina blogia kirjoittaessani. Töölöntorille näen, kun hieman vinosti kurkotan. Siellä ei ole vilkasta, pari seisoskelijaa kioskin vieressä. Joku - taisi olla Matti Kurjensaari - kirjoitti, että Töölöntori on pariisilaisin kaikista Helsingin toreista. Mielleyhtymä on ymmärrettävä. Kurjensaari asui jossakin näistä torin laidan taloista, en tiedä tarkasti missä. Korkealla kuitenkin, sillä hän kirjoitti katsovansa ikkunastaan Töölönlahden vastapäisellä rannalla Hakaniemessä sijaitsevaa Työväentaloa. Minun viidennen kerroksen ikkunoistani ei sinne asti ole näkymää.

Kiinnostavampaa on vastapäisessä talossa, jonka ikkunat ovat arviolta 30 metrin päässä. Siellä on valo joka yö samoissa kolmessa ikkunassa, siihen olen tottunut.

Viidennestä kerroksesta katson hieman alaviistoon. Yhdessä ikkunassa on verhot edessä, en näe mitä sisällä on tekeillä. Varjot vain liikkuvat. Toisesta ikkunasta näen vanhemman pariskunnan. He katselevat aina öisin televisiota, sen tunnistan huoneen valosävystä, vaikka televisiota en näe. Tämän pariskunnan näen päiväsaikaan usein kadulla.

Kolmannesta ikkunasta olen eniten kiinnostunut. Siellä nuorehko naishenkilö tekee joka yö jotain, mitä en tunnista. Hänellä näyttäisi olevan kuulokkeet korvillaan, ja hän liikehtii, vähän kuin jumppaa, vähän kuin tanssia. Verhoja ei ole, ikkuna on raollaan. Vaatetus on niukkaa, välillä hyvinkin niukkaa. Estottomasti hän liikehtii ikkunan edessä.

Hänen täytyy nähdä minut, jos sattuu vilkaisemaan ulos. En usko, että minun talossani kovin monessa ikkunassa on valo yhden jälkeen yöllä. Mietin, mitähän hän ajattelee minun tekevän. Istun syrjittäin ikkunan edessä, kirjoituspöytäni ei ulos näy. Ajattelee kai, että siinähän äijä istuu tiirailemassa. - Tätä naista en ole koskaan tunnistanut kadulla. Ehkä hän ei tule ulos.

Murhaamista tai muuta rikospuuhaa en ikkunastani havaitse. Mutta ei minulla ole kiikariakaan.