tiistai 19. tammikuuta 2010

Kepulikonstilla naimisiin

”Jaakko S” sen palautti mieleeni, kun istuimme iltaa Kosmoksessa.

Nimi piti muuttaa, sillä ”Jaakko S” on liian tärkeä herra tulemaan omalla nimellään julkisuuteen näin moraalittomassa puuhassa.

¤
Rippikoulu pidettiin koulussa iltaisin. Vuosi oli joskus 1960-luvun jälkipuoliskolla ja paikka J:n pikkukaupunki keskisessä Suomessa. Koolla oli kolmisenkymmentä poikaa ja tyttöä, iältään jotain viidentoista paikkeilla. Dessutom oli yksi heistä, ”Jaakko” samoin. Tarkoituksena oli suorittaa tämä valtiokirkon jäsenilleen määräämä seremoniallinen toimitus, joka antaa mm. naimaluvan.

Koulua piti pappi, joka oli myös uskonnonopettaja. Tiukkana tunnettu ikämies, upseerikoulussa kasvatusmenetelmänsä sisäistänyt.

Opetusohjelman keskeinen sisältö oli Katekismus. - Dessutom kaivaa nyt kirjahyllystään tuon teoksen ja vaipuu syviin mietteisiin katsellessaan töherryksiään vuosikymmenten takaa. Kansikuvan kehtaa sentään tässä julkaista.

Katekismuksesta piti opetella ulkoa melkoinen määrä rukouksia, käskyjä ja värssyjä. Erityisen tarkasti piti osata käskyjen selitykset, ne, joihin Luther oli katsonut tarpeelliseksi laatia paremmman ohjeistuksen Jumalan epätarkalle ilmaisulle: ”Meidän tulee  peljätä ja rakastaa Jumalaa niin ettemme…”

Pappi vaati kaiken osattavaksi ulkoa ja kuulusteli läksyt tarkasti. Kuulustelun ensimmäinen kysymys osui aina oikean laidan eturivissä istuvalle ja eteni siitä järjestyksessä rivi kerrallaan edestä taakse. Huonojalkainen pappi istui itse koko ajan opettajanpöydän takana.

Me muutamat pojat asetuimme jonoon juuri papin pöydän eteen. Taisi mahtua seitsemänkin poikaa siihen peräkkäin. Edessä istuvan selän takana istuvavalla oli turvallista pitää Katekismusta auki ja lukea loru sieltä. Minun edessäni oli Jouko R:n selkä, minun leveän selkäni suojassa lunttasi ”Jaakko S”.

Hyvin meni, ripille pääsimme.

Kosmoksessa ”Jaakko S”. pohdiskeli asian periaatteellisempaa puolta. Naimalupa ei oikeastaan ole koskaan ollut voimassa, kun se on vilpillä lunastettu. Avioliitto mitätön?

Ja vielä pahempaa: ”Ei kepulikonstilla taivaaseen pääse.”

maanantai 18. tammikuuta 2010

Kolmostietä Tampereelle

Dessutom ajoi eilen aamulla Töölöstä Tampereelle hautajaisiin ja illalla takaisin. Tie on tuttu, tuhanteen kertaan ajettu.

Reitti on kokonaan moottoritietä ja siksi sujuva ajaa. Mutta jotenkin yksitoikkoinen ja pitkästyttävä se on. Sielun sopukoissa kytee aina harmistus, kun tietää kohta sille tielle joutuvansa.

Dessutom ajoi usein samaa reittiä jo silloin kun moottoritietä ei ollut kuin suunnittelijoiden piirustuslaudalla. Kehä kolmoselta pohjoiseen oli ainainen ruuhka ja jonojen nykivä kulku. Ohituksille ei juuri ollut mahdollisuuksia. Mutta viihtyisämpää ajaminen oli.

Vai mahtaako tämä olla sitä kuuluisaa ”muistin laupiasta likiarvoisuutta”?

Kun Helsingistä nyt lähtee, mitään odotettavia välitavoitteita ei ole. Merkittävimmät nähtävyydet ovat ABC-bensa-asemien tienlaidassa törröttävät keltaiset mainostornit Hyvinkäällä, Riihimäellä, Hämeenlinnassa ja Valkeakoskella. Valkeakoskella on myös pitkä silta, josta voisi olla hieno näköala molemmin puolin, mutta korkea kaide on rakennettu esteeksi.

Muuta mainittavaa kiintopistettä matkalla ei ole.

Kaksi kummallista bisnesmiesten keksintöä matkan varrelle on pystytetty. Janakkalassa tien yli kurkottaa ahdas ravintolasysteemi Linnatuuli. Lempäälässä tien varressa on samanlainen Pirkanhovi. Molemmat täynnä pikaruokaa.

Linnatuuleen sentään liittyy kirjallista fiktiota. Muistan siinä aina Kari Hotakaisen kirjan ”Klassikko”. Sen huima loppukohtaus sijoittuu Linnatuulen rampeille. ”Hotakaisen” pakomatka päättyy siinä, poliisit saavat kiinni juovuksissa paenneen minä-kertojan.

Lempäälässä tien laidalle on rakennettu Dessutomin tietämistä maisemanrumentajista se kaikkein kamalin: Ideapark. Ei suurempaa hirvitystä Suomeen ole vielä saatu. Jumalaton rykelmä tyylitöntä peltihalliarkkitehtuuria ja jättikokoisia kylttejä: Suomisoffaa, Maskua… Niitä kehittyvien maakuntien…

Sisäpuolella Dessutom ei ole käynyt.

Tämän päivän Hesarissa tämä hirvitys oli ostanut kokosivun mainoksen. Sen haaleanvihreä perusväri on kuin valheellinen irvistys.

Mainoksesta luen, että siellä peltihallissa on ”nostalginen Vanha Kaupunki, jossa on käsityöläispuoteja”. Voiko liikemiesten hämäyshomma iljettävämmäksi mennä?

Missä on aito Häme ja Pirkanmaa? Missä on kulttuuritietoisuus? Niillä seuduilla pitäisi näkyä jälkiä Niskavuoresta.

Kolmostieltä sellaista ei näe. Sääksmäen sillat ja Rapolan harjukin jäivät syrjään, kun moottoritien viimeinen osa valmistui. Siellä oli sentään viehättävä taukoravintola ”Kolmennumero”. Visavuoren museokin vieressä. Ja joka heinäkuussa upeat työväen musiikkijuhlat. Niistä ei pysähtymättä voi ohi päästä.

Jos Dessutomilla ei ole kiire, hän ajaa mielellään välin Hämeenlinnasta Tampereelle Pälkäneen kautta. Se on hitaampi mutta tyylikkäämpi. Sillä reitillä näkee vielä hämäläistä perusmaisemaa ja kulttuuria.

On Vanajavesi ja Aulanko, on Pyhän Ristin kirkko, on tienviitta paikkaan nimeltä Lepaa. Sinne F.E. Sillanpää sijoitti kaipuunsa naisen. On Kaivannon kanava ympäristöineen, voi ajaa pikkutietä Saarikylien kautta, on vapaa näkymä Roineelle ja Längelmävedelle, voi poiketa katsomaan Kangasalan harjua ja kesäpäivää…

Pienillä sivuteillä aito Suomi ja Häme vielä ovat näkyvissä. Kolmostiellä siitä ei ole juuri mitään jäljellä.

Eivätkö ne näe, mitä menettävät, kun lähtevät ostoksille kaikenmaailman Ideaparkkeihin?

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Haudan partaalla

Tänään olin kaverin hautajaisissa. Eturauhassyöpä vei miehen puolessa vuodessa 58-vuotiaana.

Meissä miehissä on tuo heikko kohta - luojan tunaroima valuvika, sanoi joku. Ensin se häiritsee, sitten vaivaa, sitten reistaa, sitten pettää, lopuksi tappaa. Runoilijakin sen tiesi: ”Mies kun tulee tiettyyn ikään…”

Muistotilaisuus oli ikävä - eikä pelkästään kaverin katoamisen vuoksi. Pastori täytti kaikki klassisen hörhön kriteerit. Puhui puuta heinää ja esitti välillä virsilaulua. Olisi kannattanut jättää sellaiset pois, mutta kai hänenkin pitää palkkansa jotenkin ansaita.

Viime päivinä on julkisuudessa mellastettu kuolleen ex-kansanedustajan kunnian loukkaamisesta lehtikolumnissa. Jotenkin tuli mieleen kuolleen loukkaaminen kuunnellessani tänään, kun täysin uskonnottomalle miehelle pappi vetää naama vakavana jumaluusoppineet seremoniat.

Kai se kuuluu niin tehdä, kun mies ei silkkaa saamattomuuttaan tullut eronneeksi kirkosta. Näitähän Suomessa riittää.

Papin muistopuhe ei kuvannut vainajaa. Se oli joku muu. Faktatiedot olivat oikein mutta luonnehdinta ei. Kai pappien virkaeetos on kehua vainajaa, ja jos tarkempaa tietoa ei ole, sitten pitää keksiä itse jonkinlaista yleispätevää haihatusta.

Saattoväki ei ollut suuren suuri, ehkä parikymmentä. Naisten määrä oli silmiinpistävän vähäinen. Se on tietysti ymmärrettävää, sillä sisaria tai vaimoja ei ole. Tietääkseni ei lapsiakaan. Meitä kavereita vain. Ja veljet ja veljien vaimot.

Naisia kyllä vainajan elämässä oli, nuorempana runsaastikin, mutta ei vakiintuneita pitkäkestoisia parisuhteita. Yhtä hilpeää poikamiesmeininkiä koko elämä. Eivät sellaiset kumppanit näytä hautajaisiin tulevan. Vain yhden tunnistin.

Luulen, että vainaja olisi toivonut toisenlaista muistotilaisuutta itselleen. Kaverit kaljalle kapakkaan ja ilo irti. Mutta hänellä ei ollut päätösvaltaa. Veljet päättivät. Tai ehkä veljien vaimot.

Vainaja oli mukava veikko, tutustuin häneen opiskeluvuosina yliopistossa. Siitä asti pidettiin yhteyttä. Vakiovieras kesäasunnollani. Saunomista, saunakajoja, soutureissuja, puolukka- ja sieniretkiä. Hän tunsi linnut ja yritti opettaa minullekin. Ei tarvittu kuin ohi vilahtava lento tai etäinen laulunpiiperrys.

Helsingissä tapaaminen sovittiin useimmiten Kosmokseen tai Eliteen tai Sea Horseen. Miellyttäviä juttutuokioita, aiheena yleensä kirjallisuus, jota opiskelimme yliopistossa samoilla kursseilla. Laajasti lukenut mies. Erityisosaaminena oli Venäjän kirjallisuus. Hän osasi kieltä.

Viimeinen tapaaminen sairaalassa pari kuukautta sitten. Ei puhettakaan mistään vakavasta. Suunnitelmissa ensi kesä, vaikka hänestä aavisti, että sitä ei tule. Kyllä hän itsekin sen tiesi, näin luulen.

Ystävän, kaverin muistoa kunnioittaen.