Uutispäivä valisti meitä lukijoita uutisella suuresta maailmasta. Amerikkalainen elokuvatähti Warren Beatty on ollu sillai 13000 naisen kanssa.
No jopas! Kateeksi käy tällaisilla pimeän ja takapajuisen maan poloisilla pojilla. Toista olisi elämä siellä kultamaassa.
Asiasta kehkeytyi vilkas keskustelu työpaikan kahvihuoneessa. Laskentatoimen päällikkö peräti intoutui ottamaan laskimen taskustaan.
Matemaatikoilla on tilastotietoa joka asiasta. Hän tiesi, että suomailaisella miehellä vastaava luku on keskimäärin 15 koko elämänsä aikana. Keskiarvo on ollut nousemaan päin jo vuosikausia. Beattyn lukemaan on kuitenkin vielä matkaa.
Kahvihuoneessa konttorin naiset kyselivät, onko tietoa naisten vastaavasta keskiarvosta. Laskentapäällikkö ei muistanut mutta lupaisi ottaa selvää.
Warren Beatty oleskeli Suomessa kuukauden verran ohjatessaan elokuvaa ”Punaiset”. Laskennallisesti on selvää, että hänellä on tuona aikana ehtinyt olla viitisentoista kumppania. Kukaan konttorimme naisista ei tunnustanut.
Nykyisin Beatty on 72-vuotias. Tasaisen vauhdin taulukon mukaan hänellä on ollut uusi hoito joka toinen päivä, jos puuhaa on jatkunut 60 vuoden ajan. Se ei kuitenkaan ole aivan uskottavaa, sillä tuskinpa edes Beatty on pääsyt vauhtiin 12-vuotiaana.
Lisäksi Beatty on ollut naimisissa ja on kai nykyäänkin. Luulisi vauhdin hieman hiipuvan avioaikoina. Näin ollen on loogista olettaa, että sinkkuvuosina hän on saanut kyytiä joka päivä, välillä useammankin kerran päivässä.
Uutisesta ei käy ilmi, millaisin keinoin sankarimme on onnistunut pitämään kirjaa kumppaneittensa lukumäärästä. Voisiko olla, että laskeminen on jossain kohdassa mennyt sekaisin? Vai onko olemassa tätä tarkoitusta varten kehitetty kävijämittari tai kierroslaskuri, joka nytkältää joka laakista eteenpäin kuin blogin laskuri?
Mutta uskomme, että luku on oikea. Miksemme uskoisi, onhan se präntätty lehteen ja lehden toimittaja on löytänyt sen kirjasta. Sellainen on luotettavaa tietoa.
Toisaalta tiedämme - ainakin jokainen miespuolinen kansalainen tietää sisimmässään - että lemmenvalloitukset ovat liioittelulle ja rehvastelulle altis asia.
Tai no - altis nuorille miehille, suomalaisille nuorille miehille, ei varttuneemmille eikä etenkään Amerikassa. Näin uskomme vakaasti.
Jos Beatty jatkaa samaan tahtiin, hän saavuttaa maagisen 15000:n kaadon rajan yhdentoista vuoden kuluttua vuonna 2021, jolloin hän on 83-vuotias. Satavuotiaana mittariin rapsahtaa lukema 19000.
Jos Dessutom ja kaikki muut suomalaiset peräkammarin keskiarvopojat haluavat edetä valloituksissaan Warren Beattyn viitoittamaa tietä, pitäisi vuodessa tärpätä keskimäärin 182 kertaa ja kymmenessä vuodessa 1820 kertaa.
Beattyn nykytasolle yltäisimme hieman yli 60 vuodessa, siis noin vuonna 2071. Dessutom täyttää juuri niihin aikoihin 120 vuotta.
Laskentapäällikkö sanoi, että tavoitteeseen pyrkiminen tietäisi huomattavan suuren määrän virkeitä eläkepäiviä.
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
tiistai 5. tammikuuta 2010
Postia pappi Jaakobille
Merkillinen pikku elokuva. Näin sen jo toisen kerran, ja se kesti ihan hyvin. Ensimmäinen kerta oli valkokankaalta, tämä toinen televisiosta. Valkokangas voitti.
Harvinaista on, että uskonnollista aihetta kuvaava elokuva onnistuu niin, ettei uskonnollisuus ole sille taakaksi. Pikaisesti muistellen ei tule mieleen muita kuin Ingmar Bergman, joka on siinä onnistunut. Tai kyllä Pasolini myös.
En osaa oikein sanoiksi pukea, miksi tämä nostaa muistiin Bergmanin elokuvan ”Talven valoa” (Nattvardsgästerna - 1963). Tunnelmassa on jotakin samaa. Pappi on molemmissa pääosassa, sairauskin on molemmissa, samoin kuolema. Molemmat pienimuotoisia, eleettömiä, sisäänpäin kääntyneitä, uskonnollista ajattelua avaavia mutta eivät uskontoa julistavia. Uskontoa vieroksuvakin voi ne katsoa ja arvostaa.
Jaakobista voisi oikeastaan sanoa, että se on jossain mielessä enemmänkin panteistinen kuin uskonnollinen elokuva. Vanha hauras pappi elää täydessä harmoniassa umpeen pusikoituvassa pihassaan koiranputkien seassa. Näkymä alkaa maistua sydänsuven parhaalta idylliltä: juuri tuollaisen miljöön minäkin haluaisin. Takaisin luontoon, kuin Rousseau. Siellä olisi hyvä.
Ränsistyneessä pappilassa aika on pysähtynyt mutta eetos on vahva. Juoni ei ole juurikaan tärkeä, referoituna jopa tylsältä kuulostava. Varmaan juuri se tekee Jaana Makkosen käsikirjoituksesta hienolla tavalla persoonallisen.
Pisteitä tai tähtiä en koskaan suostu elokuvalle - tai muullekaan taideteokselle - antamaan. Minusta se on vulgääri amerikkalainen tapa yksinkertaistaa moniulotteisia asioita. Mutta Klaus Härö on selvästi nousemassa omaa tietänsä kulkevaksi ohjaajaksi persoonallisilla valinnoillaan. Sillä perusteella hän on vähän kuin Aki Kaurismäki - tosin aivan toisessa tyylilajissa. Hänen tyylilajinsa on vaikea ja riskialtis. ”Äideistä parhain” kompuroi vähän turhan sentimentaalisuuden kanssa. ”Näkymätön Elina” oli jo itsetuntoisempi ja varmempi. Pappi Jaakobin olisin valmis määrittelemään omaleimaiseksi mestarityöksi.
Samoin näyttävät tekevän monet muutkin. Jopa Variety-lehti kehuu ”eurooppalaiseksi laatuelokuvaksi”, mitä voi pitää huomattavana saavutuksena. Monia festivaalipalkintoja on tullut. Tällä elokuvalla näyttää olevan kansainvälisen menestymisen mahdollisuus. Sen se ansaitsisi. Siinä olisi aineksia yhdeksi pieneksi palaseksi Suomi-brändin isossa palapelissä Esa-Pekka Salosen, Joulupukin, Aki Kaurismäen, Miina Äkkijyrkän ym. rinnalla.
Mutta kaupallista menestystä tälle ei voi helposti kuvitella. Tällaisten persoonallisten töiden kohdalla näkyy vahvimmin elokuvien jakautuminen kahteen ryhmään. Valtavirta ei Jaakobia huoli. Hän saa pysyä pihallaan koiranputkien seassa. Siellä ei popcorn tuoksu.
maanantai 4. tammikuuta 2010
Elämästä selviää helpolla
Dessutomilla on ollut taipumusta liialliseen järjestelmällisyyteen - yleensä aivan turhaan.
Paperit olivat järjestyksessä, työt valmistuivat ajallaan (elleivät etuajassa), systeemit olivat hallinnassa ja konttori komennossa. Kun yksi projekti loppui, toinen alkoi.
Pedanttisuudelleni on välillä hyväntahtoisesti hymähdelty: sitä miesten kuuluisaa putkiaivoisuutta.
Olen salaisesti sisimmässäni ymmärtänyt ja hyväksynyt hymähtelyn. Tahtotilaksi on tullut oppia siitä ulos. Ei se aivan helppoa ole ollut.
Ydinkohta oppimisessa on saavuttaa tietty välinpitämättömyyden asenne. Sellainen kohtuullinen hällä väliä -asenne. Asiat saavat olla hieman rempallaan - ihanasti rempallaan, kuten vanha laulu kertoo.
Miehinen putkiaivo-termi on feministien keksimä ilmaisu. Siinä on kritiikkiä miesten väitettyyn taipumukseen ajatella suoraviivaisesti ja edetä järjestelmällisesti. Ei se ihan perätön termi ole, kyllä minussakin sitä on.
Yksi putkiaivoisten ominaispiirteitä on taipumus ja kyky keskittyä tiukasti yhteen asiaan kerrallaan niin työssä kuin vapaa-aikana.
Termi on varmaankin erityisen kohdallaan kuvaamaan kamreeri- ja insinööriajattelua. Vähiten se tuntuisi sopivan humanisteihin ja taiteilijoihin. Dessutom kuuluu jälkimmäiseen ryhmään ja ihmettelee siksi itseään ja taipumustaan. Ehkä se sentään on lievää laatua?
Putkiaivon naiselliseksi vastineeksi on mainittu tippaleipäaivo. Tällä yhtä lailla irvailevalla termillä yritetään kuvata ns. naisen logiikan kiemuroita ja ennakoimattomuutta.
Yksi sen ominaispiirteitä on keskittymiskyvyn puute. On paljon asioita tekeillä ja otettavana huomioon yhtä aikaa, ja kaikki ne häiritsevät toisiaan.
Onkohan nyt niin, että molemmat stereotyyppiset aivolajit haluavat sisimmässään muuttua kohti sitä toista?
Minä haluan muuttua kohti tippaleipäaivoisuutta. Toisaalla olen tullut huomaamaan fiksuissa aikuisissa naisissa virinneen halun muuttua kohti putkiaivoisuutta.
Näin muutos eteni:
Aluksi piti oppia relaamaan.
Jätän paperit levälleen työpöydälle.
Aloitan uusia töitä ennen kuin olen saanut edelliset valmiiksi.
Maksan laskut muutaman päivän myöhässä.
Menen ensin iltapäivätorkuille, jos on kiireellinen tehtävä.
Valvon myöhään, nukun pitkään aina kun voin.
Jätän sängyn petaamatta.
Siivoan vasta huomenna.
Katson elokuvaa kirjoittaessani blogia.
Kuuntelen musiikkia lukiessani.
Luen montaa kirjaa yhtä aikaa.
Lähden kävelylle puistoon ja rannalle ennen kuin ryhdyn mihinkään kiireelliseen.
- - -
Virikkeestä tälle tekstille kiitän Päivin kirjoitusta ”Ei ole aikaa haaskata aikaa” (2. tammikuuta 2010)
http://paivakavelylla.blogspot.com/
Paperit olivat järjestyksessä, työt valmistuivat ajallaan (elleivät etuajassa), systeemit olivat hallinnassa ja konttori komennossa. Kun yksi projekti loppui, toinen alkoi.
Pedanttisuudelleni on välillä hyväntahtoisesti hymähdelty: sitä miesten kuuluisaa putkiaivoisuutta.
Olen salaisesti sisimmässäni ymmärtänyt ja hyväksynyt hymähtelyn. Tahtotilaksi on tullut oppia siitä ulos. Ei se aivan helppoa ole ollut.
Ydinkohta oppimisessa on saavuttaa tietty välinpitämättömyyden asenne. Sellainen kohtuullinen hällä väliä -asenne. Asiat saavat olla hieman rempallaan - ihanasti rempallaan, kuten vanha laulu kertoo.
Miehinen putkiaivo-termi on feministien keksimä ilmaisu. Siinä on kritiikkiä miesten väitettyyn taipumukseen ajatella suoraviivaisesti ja edetä järjestelmällisesti. Ei se ihan perätön termi ole, kyllä minussakin sitä on.
Yksi putkiaivoisten ominaispiirteitä on taipumus ja kyky keskittyä tiukasti yhteen asiaan kerrallaan niin työssä kuin vapaa-aikana.
Termi on varmaankin erityisen kohdallaan kuvaamaan kamreeri- ja insinööriajattelua. Vähiten se tuntuisi sopivan humanisteihin ja taiteilijoihin. Dessutom kuuluu jälkimmäiseen ryhmään ja ihmettelee siksi itseään ja taipumustaan. Ehkä se sentään on lievää laatua?
Putkiaivon naiselliseksi vastineeksi on mainittu tippaleipäaivo. Tällä yhtä lailla irvailevalla termillä yritetään kuvata ns. naisen logiikan kiemuroita ja ennakoimattomuutta.
Yksi sen ominaispiirteitä on keskittymiskyvyn puute. On paljon asioita tekeillä ja otettavana huomioon yhtä aikaa, ja kaikki ne häiritsevät toisiaan.
Onkohan nyt niin, että molemmat stereotyyppiset aivolajit haluavat sisimmässään muuttua kohti sitä toista?
Minä haluan muuttua kohti tippaleipäaivoisuutta. Toisaalla olen tullut huomaamaan fiksuissa aikuisissa naisissa virinneen halun muuttua kohti putkiaivoisuutta.
Näin muutos eteni:
Aluksi piti oppia relaamaan.
Jätän paperit levälleen työpöydälle.
Aloitan uusia töitä ennen kuin olen saanut edelliset valmiiksi.
Maksan laskut muutaman päivän myöhässä.
Menen ensin iltapäivätorkuille, jos on kiireellinen tehtävä.
Valvon myöhään, nukun pitkään aina kun voin.
Jätän sängyn petaamatta.
Siivoan vasta huomenna.
Katson elokuvaa kirjoittaessani blogia.
Kuuntelen musiikkia lukiessani.
Luen montaa kirjaa yhtä aikaa.
Lähden kävelylle puistoon ja rannalle ennen kuin ryhdyn mihinkään kiireelliseen.
- - -
Virikkeestä tälle tekstille kiitän Päivin kirjoitusta ”Ei ole aikaa haaskata aikaa” (2. tammikuuta 2010)
http://paivakavelylla.blogspot.com/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)