Pandemia-aika näyttää yllättävästi vääntävän tuttuja asioita outoon asentoon. Niinkin kummallinen kierre on käynnissä, että jopa tällainen peripessimisti kuin minä alkaa jostakin kulmasta katsottuna näyttää optimistilta.
Syytä on kyllä olla huolissaan, varsinkin täällä Helsingissä, jossa tartunnat ja sairastumiset ovat koko ajan valtakunnan pahimmat. On täysin realistista olettaa, että virus hyökkää kimppuun heti kun astun ovesta ulos. Siksi noudatan äärimmäisen tarkasti suojautumisohjeita. Maskit ja käsidesit ovat koko ajan käytössä, missään en käy, ketään en tapaa. Näin on jatkunut jo kohta vuoden.
Vähäisiä poikkeuksia on. Olen käynyt ruoka- ja juomakaupassa. Sellaiset sijaitsevat muutaman askeleen päässä ulko-ovestani. Kirjastosta olen käynyt hakemassa ja palauttamassa netissä tilaamiani kirjoja. Siinä kaikki ulkopuoliset kontaktit.
Puhelimitse pidän kyllä yhteyttä moneen suuntaan, varsinkin iäkkäisiin läheisiini. Viime ajoilta on tullut huolestuttavia havaintoja. On merkkejä, että monen kestävyys alkaa pettää. Vanhuksilla alkaa näkyä toivottomuutta. Ja nuoremmillakin, jos tämä sana sopii käytettäväksi suunnilleen minun itseni ikäisiin, varsinkin yksin eläviin. Heillä on tuskaa kestää yksinäisyyttä, tulee voittamaton halu lähteä menemään riskistä välittävättä.
Tuttavissani on myös toimeentulonsa menettäneitä taiteilijoita, näyttelijöitä, ohjaajia, muusikoita. Nuoria ja perheellisiä, velkaisia. Ei hyvältä näytä.
Tällaisessa ympäristössä minä alan vaikuttaa optimistilta. Tunnen olevani jokseenkin turvassa, kun ei ole pakko lähteä asunnosta mihinkään. Yksinäisyyskään ei ole osanani, joka ajaisi minut menemään. Juniorisarjalaisilta saan lisäksi tarpeen mukaan apua. Kotona on runsaasti kirjoja ja viihdykettä. Talous on kunnossa eikä heikentymistä ole odotettavissa. Rokotuskin alkaa jotenkin jo häämöttää, sillä riskiryhmäläisen status pätee minuun.
Näistä lähtökohdista minä olen luontevasti ryhtynyt lietsomaan valoisampia näköaloja varsinkin niille vanhuksille, joita en ole kohta vuoteen päässyt tapaamaan. Yhdellekin yhdeksänkymppiselle lähetin runon ja laulun (san. Kaarlo Sarkia, säv. Kaj Chydenius). (linkki)
Lupailin, että kyllä kohta taas tulee aika, jolloin hyvä elämä pääsee valloilleen (vaikka itsekin ihan pikkuisen epäilen - mutta sitä en tietenkään kertonut). (Kuva: Luchino Visconti: Tiikerikissa - 1963)
