Luen Juha Hurmeen Suomi-nimisestä uudesta kirjasta määritelmän, joka pistää miettimään sanojen sävyä.
"Taide on huoletonta. Tiede on huolellista.
Tiede on nillitystä. Taide on jallitusta.
Tiede on kielen täsmällisyyttä ja läpinäkyvyyttä.
Taiteeseen taas kuuluu aina irrationaalinen
elementti, levottomuutta herättävä epätasapaino,
jonkinasteinen läpinäkymättömyys,
kaaoksen henkäys."
(Juha Hurme: Suomi - 2020)
Kyllä, sävy on myönteinen, arvostava, ei väheksyvä, vaikka sanavalintojen katupoikamainen sävy antaa jostakin toisesta näkökulmasta mahdollisuuden tulkita toisinkin.
Tulkintaa helpottaa, kun tuntee tyypin, joka sanat on valinnut. Hän jos joku on nykytaiteen voimanpesä, varsinainen tulivuori, jolla näyttää olevan loputon voima ilmaista ajatuksiaan uusilla sanoilla.
Eikä pelkästään taiteen vaan siinä sivussa myös tieteen. Varsinkin kulttuurihistoria näyttää olevan hämmentävän hyvin hallinnassa, kansanrunoudesta pop-loreen, klassisesta rillumareihin.
Lisäksi on kyky nähdä vanhat asiat ja ilmiöt tuoreella tavalla, ilmaista ne yllättävin rinnastuksin, provosoidenkin.
Kyllä löysi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto oikean osoitteen 2017 saman kirjailijan teoksesta Niemi. Yksiselitteisesti se ei kuitenkaan palkinnon nimestä huolimatta kuulu kategoriaan nimeltä kaunokirjallisuus. Yhtä hyvin se voisi kuulua kategoriaan nimeltä tietokirjallisuus. Sillä varauksella, että historian oppikirjaksi sisältää yllättäviä näkökulmia ja rehvakkaita, jopa alatyylisiä sanoja.
Kuvassa puheena oleva uusi teos sekä muuta kirjahyllystäni löytyvää aiheeseen liittyvää nillitystä ja jallitusta.
