Vessamietteitä

Kertoivat kuppilassa kakka- ja pieruvitsejä. En erityisemmin osannut huvittua. Minähän en ole huumorintajuinen.

Totisia vessajuttuja sen sijaan kuuntelin arvostavasti. Televisiodokumentissa puhuttiin jätevesistä ja vesivessan hulluudesta. Suunnaton määrä hyvää vettä sotketaan tahallisesti ja sitten puhdistetaan kovin monimutkaisin ja hintavin keinoin. Mitä järkeä?

Toisenlaisia keinoja ja tekniikkaa olisi kyllä olemassa. Vain poliittinen tahto muutokseen puuttuu.

Kaupunkiasunnossa minulla on tietysti vesivessa. Siinä on onneksi kaksi huuhtelunappulaa. Vettä voi säästää valitsemalla pienemmän huuhtelun. Se kyllä riittää hyvin pienempään asiaan. Docventuressa viikko sitten asiantuntijat neuvoivat, että valtava vesimäärä säästyisi jo sillä, että ihmiset pissaisivat suihkussa käydessään - huuhtelu hoituisi siinä samalla pesuvedellä. Kommentissa joku väitti, että se ihminen valehtelee, joka väittää, ettei ole koskaan näin tehnyt.

Kesäasunnolla minulla on kompostoiva käymälä. Se on romanttinen paikka, punamullalla maalattu ikkunallinen pikku mökki metsän laidassa kukkakedon ympäröimänä. Siellä on 50-luvun filmitähtien kuvia seinät täynnä ja hyllyllä luettavana vanhoja aikakaus- ja sarjakuvalehtiä. Kuivikkeeksi on kaksi pyttyä, toisessa kaupasta ostettua Hajusieppoa, toisessa itse haravoituja ja kuivatettuja koivunlehtiä.

Kyllä kompostointi toimii. Haju ja kärpäset pysyvät poissa, siitä olen tyytyväinen. Mutta ei säiliön tyhjennys tälläkään konstilla ihan mukavaa työtä ole. Säiliö on suuri mutta kuitenkin pieni. Kaksi kertaa kesässä sen joutuu tyhjentämään. Pitäisi rakentaa sellainen käymälä, jossa olisi vähintään neljä istuinta, joista vain yksi olisi kerrallaan aktiivikäytössä.. Täytyttyä se suljettaisiin ja jätettäisiin vuodeksi kompostoitumaan. Silloin se olisi jo täysin valmista kuivaa multaa.

Jos kuvaan on luottamista, entiseen aikaan paremmissa huusholleissa näyttää olleen oikein kunnon pudotuksella varustetut kompostikäymälät. Huoltomies tarvittiin tarkkailemaan, ettei pönttö täyty liikaa. Jää vaan miettimään, millaiset palkat ja työsuhde-edut tuollaisella käymälätoimihenkilöllä on mahtanut olla.

Naama näkyviin

Kirjakaupan tungoksessa yhtäkkiä joku naputti olkapäähän:  - Dessu hei, tunnetko vielä?

Käännyin katsomaan. Naishenkilö, neljissäkymmenissä, jotain tuttua kyllä. Päänsisäinen skanneri raksutti pikavauhtia ja jotain alkoi löytyä. Etunimi - oikein. Ei sukunimeä. Hyvä niinkin, hymyä.

Ei siinä tungoksen keskellä voinut kummempia keskustella. Sen saimme sovituksi, että tilaisuuden jälkeen ulko-ovella.

Muistikuvat tarkentuivat odotellessa. Edellisestä tapaamisesta on kauan. Silloin alle kaksikymppisenä hän oli mukana eräässä projektissa, jota minä vedin. Kun projekti saatiin valmiiksi, tiemme erkaantuivat.

Ovella vaihdettiin kuulumiset, ammatit, perheet, sen sellaiset. Kysyin, paljonko siitä yhteisen projektin päättymisestä onkaan aikaa. 23 vuotta.

Sain kuulla, että hän tunsi minut heti kaukaa. En ole yhtään muuttunut niistä projektin ajoista, aivan saman näköinen. Esitin harmistunutta. Enkö sentään edes vähän ole komistunut? Hän myöntyi nyökyttelemään. Harmaantunut parta pukee hyvin.

Hän sanoi joskus vilkaisseensa, olenko facebookissa. Saman nimisiä oli kyllä. Kun väärät oli karsittu, jäljelle jäi yksi, mutta siitä ei saanut selvää. Profiilikuva oli sellainen, että siinä olisi voinut olla yhtä hyvin minä tai Ruokolahden leijona. Henkilötiedot ja kaverilistat eivät olleet julkisia. Päivityksiä ja kuvia oli muutama julkinen mutta ne eivät auttaneet yhtään tunnistamista. Ei sellaiselle voi kaveripyyntöä lähettää.

Totta on. Minä olen piilotellut tietojani pelätessäni että epäsosiaalinen media tai CIA tai Supo tai muu heti hyökkää kimppuuni.

Kysyin seuraavana päivänä tutulta asiantuntijalta, millaiset vaarat uhkaavat, jos lisään avoimuutta. Sain vastauksen, että häiriköt voin itse häätää. Tiedustelupalveluja en voi torjua millään keinolla, jos ne pitävät minua kiinnostavana..

Tuhmia kuvia, rasismia, kiihotusta, kunnianloukkauksia ja muuta sellaista minulla ei ole eikä tule. Mitään sellaista ei ole, mitä en voisi julkisesti esittää. Oma naama ja muutaman muun naama on esillä kuvissa. Tekstinä on enimmäkseen runoja ja mietelauseita.

Niinpä muutin asetuksia. Avasin päivityksiä kahden vuoden ajalta kaikkien katsottavaksi.

   

P.S. Edellä kerrottu koskee yksityistä facebook-sivustoani, jossa kavereita ovat vain oikeat kaverini. Ehkä sellaisia löytyy nyt lisää, kun uteliaille selviää, että ei se ole Ruokolahden leijona.

Minulla oli pari vuotta sitten myös yritys aloittaa tähän blogiin liittyvä facebook-sivusto. Se ei kuitenkaan menestynyt. Blogin suuresta lukijamäärästä kaveriksi halusi päästä vain muutama. Niinpä se on jäänyt syrjään. Olen kyllä säännöllisesti katsonut, mitä harvalukuiset Dessun kaverit ovat sinne lähettäneet, mutta itse olen ollut passiivinen. Ehkä joskus teen uuden yrityksen.

   (kuva: Jouko Vatanen)

Ei onnistunut

Menin pitkästä aikaa käymään entisellä työpaikallani. Tarkoitus oli tietysti tavata vanhoja työkavereita, mutta lisäksi salaisena taka-ajatuksena oli kopioida 200 kpl erästä paperia firman monistuskoneella. Tietysti huomaamatta ja ilmaiseksi. Muistin kyllä koodinumeron, jolla kone sen tekee.

Kun siirtyy eläkkeelle, sulkeutuvat samalla monet yleishyödylliset kanavat, joita on tullut tavaksi käyttää. Firman laskuun monistaminen on yksi. Muita ovat mm. kopiopaperinippujen, kynien ja muun hyödyllisen tavaran vieminen kotiin. Minulla on tällä tavalla hankittuna kotona kirjoituspöydän laatikossa kotelolliset hiilipaperia, monistusvahapaperia ja piirtoheitinkalvoja. Ei sitä tiedä, vaikka joskus vielä niitä tarvitsisin. Samoin on lyijykyniä ja niille muutama teroituskone. On myös paketti kuulakärkikyniä. Niissä lukee sponsorin nimi: Radiolinja.

Mutta nyt ei homma sujunut. Firmaan oli hankittu uusi kopiokone, eikä vanha koodini sille kelvannut. Tai sitten en osannut toimia manuaalin mukaisesti. Kone ei inahtanutkaan vaikka kuinka näppäilin. Mieleen kohosi hiljainen kirous:  kyllä entiset koneet sentään olivat humaanimpia. Jos ne eivät toimineet, se oli vain ruttuun mennyt paperi rattaissa. Sen kun repi pois, taas toimi.

Tapasin tietysti myös entisen sihteerini neiti B:n, joka nyt on myös entinen neiti. Uusi sukupuolineutraali avioliittolaki mahdollisti muutoksen.

Kuulumisia kyseltiin. Sanoin, että olen tainnut kesän aikana laihtua, kun maalta kotiin palattuani vyö tuntui niin löysältä. Entinen neiti  tuttuun tyyliinsä kuitenkin heti särki illuusioni:  "Tai sitten vyö on kesän mittaan venynyt."

Hän ehdotti, että tulisin mukaan hänen kurssilleen. Siellä opetellaan potkunyrkkeilyä. Laihtuisin varmasti.

En luvannut. Sen sijaan perinteinen istunto hampurilaisbaarissa toteutunee pikapuoliin. Hän kyllä tarjoaa, kunhan minä maksan.

Lähdössä lipettiin

Taas piti valehdella. Sehän minulta sujuu.

Jos omatuntoni olisi vähemmän notkea, olisin joutunut pahaan paikkaan. Ihan itsesuojeluvaiston ohjaamana päädyin tähän tuomittavaan tekoon. Hengenhädässä, voisi väittää.

Paha paikka tunnetaan laajalti nimellä Linnanmäki. Sinne olisin joutunut seurueen mukana, ellen olisi keksinyt uskottavaa pakollista estettä. Seurueen mukana olisin väistämättä ollut velvoitettu menemään härveleihin ja kieputtimiin. Pelottava ajatus. Rajansa kaikella!

Tiedän mistä puhun. Viimeksi olen ollut härveli-kieputtimessa kesällä 1968 Tukholman Gröna Lundin vuoristoradassa. Silloinkin meinasin valehdella, mutta oli niin viehkeä seuralainen käsikynkässä, etten mitenkään voinut.

Kamalaa se oli, melkein oksensin. Toivuin vasta Lemmentunnelin joutsenen kyydissä. Se lipui hämärässä hitaasti ja tasaisesti. Linnanmäellä ei tietääkseni ole lemmentunnelia.

Kauhukokemuksen sijaan lähdin ajamaan autolla. Hiukan pelottavaa sekin on, mutta menettelee.

Sain tänään Yarikseni käyttöön. Marraskuusta asti se on taas seisonut kaverin suuren tallin nurkassa vakuutuksesta ja akusta irrotettuna. Nyt se tuotiin minulle huollettuna ja kiillotettuna. Laskukuitista näen, että siihen on laitettu kaikenlaista kivaa, öljynsuodatin, raitisilmasuodatin, jarruneste, jarrukengät, jarrupalat, jarrukenkien asennussarja, etuvakaajatanko, moniurahihna ja monennimisiä öljyjä. Tällaisten kanssa tunnen aina kiitollisuutta, että on kaveri, joka osaa.

Ajaminen puolen vuoden tauon jälkeen tuntuu hieman epävarmalta, mutta äkkiä siihen aina tottuu. Kävin testaamassa kaikkia noita uusia jarrujuttuja kolmostietä Nurmijärvellä saakka.

Nyt on auto, sää vielä puuttuu. Kunhan se saapuu, on taas aika lähteä maalle. Siellä ei ole kieputtimia, ellei sitten joudu Tampereelle. Toukokuussa muutto on aina tapahtunut, niin varmaan nytkin. Längelmävesi odottaa, jäät ovat varmaankin jo lähteneet. Ennen sitä käyn kuitenkin vielä junamatkalla Pohjanmaalla.

Kuvassa on se tie, jota pitkin ajan Helsingistä Pirkanmaalle, Längelmäelle. Hämeenlinnan moottoritie. Kuva on otettu Pirkkolan urheilupuiston ja Haagan välissä moottoritien yli kulkevalta kevyen liikenteen sillalta pohjoiseen päin. Edessä näkyvät Kehä ykkösen silta ja sille johtavat opasteet. Tämä on tietääkseni Suomen vilkkaimmin liikennöity risteys. Arvaan, että tuttu kohta monelle blogin lukijallekin.

Minä poljen, minä ohjaan

Oli nuoren sukulaistytön kanssa vähän puhetta, että minun pitäisi kokeilla pitkästä aikaa polkupyöräilyä. Sujuisikohan se minulta vielä?

On minulla kellarivarastossa vanha pyöräni tallella. Mutta on varmaankin yli kymmenen vuotta siitä, kun olen siihen viimeksi koskenut. Käytiin katsomassa, ihan kelvolliselta se näytti. Nuori sukulaistyttö lupasi sen huoltaa kuntoon. Häneltä sellaiset hommat kyllä sujuvat.

Pyöräni on kolmivaihteinen naistenpyörä. Kaksikymppinen seuralaiseni oli kyllä sillä kannalla, että kolme vaihdetta on kelvottoman vähän. Niitä olisi hyvä olla paljon enemmän, jotta ajaminen olisi miellyttävää kaikissa tilanteissa.

Minä esitin epäilyjä vaihteiden tarpeesta. Minä en aio muuttua sellaiseksi sukkahousupukuiseksi kypäräpäiseksi ohjukseksi, joita suhahtelee köyryasennossa ohi jalkakäytävillä. Enkä myöskään aio ruveta ajelemaan umpimetsissä tai vuorenrinteillä.

Nuorena olen pyöräillyt paljon, silloinkin kolmivaihteisella. Olen tehnyt pyörävaelluksen Helsingistä Längelmäelle ja takaisin ja seuraavana kesänä Helsingistä Jyväskylään ja takaisin. Tarakalla teltta ja makuupussi ja muut tarvikkeet. Hyvin meni, vaikka kaikilla vaelluksilla oli koko ajan kohtalainen tai navakka vastatuuli ja enimmäkseen myös sade.

Oli vähän mystinen juttu, miksi jouduin lopettamaan pyöräilyn. Tuli vain yhtäkkiä mahdottomaksi istua satulalla. Muutaman minuutin ajon jälkeen alkoi tuntua kipua siellä aroilla alueilla, jotka pyörän satulalla istumiselle altistuvat. Piti nousta polkemaan seisaallaan. Kaikenlaisia arveluja tyrästä tai ties mistä esitettiin, mutta selvittämättä se

jäi. Sama ongelma on jatkunut, kun myöhempinä vuosina olen kokeillut kuntopyörää.

Tätä uutta aloitusta varten tutkin netistä, olisiko kehitetty mitään uudenlaisia satulamalleja. Mielellään leveitä, tasaisia ja pehmustettuja. Ei löytynyt.

Sen sijaan eksyin mitä ihmeellisimmille polkupyöräsivustoille. Pisti oikein mietteliääksi, kun katselin uusia malleja. Onkohan tämäkin oikein vakavasti otettava? Pyörissä ei näytä olevan pinnoja. Tarakkaa ei ole, mihin teltta ja matkatavarat? Onkohan jarru? Ei lokasuojaa, kyllä rapa lentää perässä tulevan silmille. Ei edes kissansilmää. Satula näyttää yhtä kivuliaalta kuin perinteisissä malleissa. Onko joku lukijoista kokeillut?

Jos ei osaa

Muistan kun pikkupoikana 60-luvulla kuuntelin kummissani, kun isäni naureskeli pilkallisesti veljensä rakentaman uuden omakotitalon tasakattoa. Tämä ei tietenkään tapahtunut rakentajan itsensä kuullen vaan takanapäin, luotettavassa kaveriporukassa. - Eivät näköjään ymmärrä nykyisin, että vesi pitää saada katolta valumaan maahan. Kohta vuotaa sisään.

Näin sitten kävikin. Modernin näköinen tasakattoinen omakotitalo joutui kokemaan monta isoa remonttia. Vettä vuoti sisään, tuli hometta.

Toista oli isän itsensä rakentamassa talossa. Siinä oli harjakatto, niin kuin ns. rintamamiestaloissa aina. Ei vuotanut.

Kuuntelin äskettäin syrjästä keskustelua rakennusvirheistä, joiden vuoksi nykyisin on niin paljon homeongelmia, kouluissa varsinkin. Siis vain kuuntelin, en itse osallistunut. Mitäpä sanottavaa minulla olisi asiaan, jonka tekniset ratkaisut ovat minulle outoja.

Sain sen käsityksen, että vikaa on sekä rakennussuunnittelijoiden osaamisessa että työn valvonnassa.

On se kummaa, jos osaamisessa on puutteita. Miten ennen osattiin? Minulla on loistoesimerkki oman kesäkotini päärakennus Längelmävedellä. Vanha hirsirakenteinen rakennus on sata vuotta vanha. 1940 - 50-luvulla se oli puolitoista vuosikymmentä asumattomana ja hylättynä. Ei minkäänlaista vuotoa eikä lahoa eikä homevauriota. Oppia käymättömät kylänmiehet rakensivat sen talkootyönä, ja hyvä tuli.

Miksi sitten uudemmat rakennukset tuntuvat kaikkialla kärsivän homevaurioista yms? Onko rakennussuunnittelijoiden koulutuksessa vikaa? Opitaanko kelvottomia keinoja?

Samaa voisi tietysti kysyä monella muulla alalla. Miksi kaiken aikaa on joka puolella pankkikriisejä ja talousromahduksia? Ihan kuin niitä jossain tahallaan järjestettäisiin? Ovatko ne osaamattomuuden tulosta, vai sittenkin aivan erityisen taitavan osaamisen tulosta?

Mutta joka tapauksessa Suomi on täynnä homekouluja, joita pitää kiireesti korjata. Nyt alkavat jo näkyä korjaamisen ensimmäisen kierroksen tulokset. Kallis korjaus on tehty, mutta taas haisee home.

En ymmärrä. Missä on vika? Koulutuksessako?

Onhan se tietysti vaikeaa. Muutama vuosi sitten otin tarkistettavakseni kieliasun erään rakennusteknisen alan opiskelijan opinnäytetyöstä. Oli se jokseenkin käsittämätön sisällöltään. Opiskelija itsekin myönsi, ettei hän kaikkea ymmärtänyt, mitä oli tekstiinsä kirjoista kerännyt.

Niinpä. Muistui mieleen oma lukioaikainen fysiikan opiskeluni. Opettaja ei ollut ehkä niitä kaikkein kyvykkäimpiä, joten luokassa kasvoi heti sellainen hällä väliä -meininki. Yhtään mitään en muista oppineeni. Silti arvosana oli tyydyttävää tasoa. Tuli yleiseksi käytännöksi, että kokeessa kannattaa kertoa tai jakaa laskutehtävässä olevia lukuja keskenään. Kyllä opettaja sellaisen yritteliäisyyden aina parilla tai jopa kolmella pisteellä palkitsee.

Se riitti läpi pääsyyn ja jopa tyydyttävään arvosanaan. Sinnikäs yrittäminen aina palkitaan.

Hankala asiakas

Ostin taas uuden patjan, entistä ohuemman ja halvemman.

Ei ole kovin monta vuotta siitä, kun ostin edellisen, paksumman ja kalliimman. Se osoittautui huonoksi. Selkä ei tykännyt.

Olen ymmälläni näiden erimallisten patjojen ja sänkyjen kanssa. Lehdissä mainostetaan hyvinkin kalliita merkkejä. Olen käynyt myymälässä katsomassakin yhtä huippukallista. En kuitenkaan sortunut myyjän viekoituksiin. Myyntipuhe oli niin sliipattua ja harjoiteltua, että tuli samanlainen torjuntarefleksi kuin pankin sijoitusneuvojan rikastumismaalailuja kuunnellessa.

Pankissa sain sentään kysytyksi istunnon lopuksi, miten kannattaa menetellä, jos haluaa siirtää kaikki rahansa toiseen pankkiin. Sänkymyymälässä en osannut sanoa muuta kuin että täytyy miettiä vielä.

Uusi sänky ja patja pitäisi päästä koemakaamaan. Eikä siihen riittäisi mikään pieni kokeilu vaan tarvittaisiin monta rauhassa nukuttua yötä. Ei alkuunkaan riitä, että nyt patjan pehmeyttä voi vähän kädellä painella ja esitepapereista lukea teknisiä tietoja. Moottorilla patjan kaltevuuksia vaihtava sänky vaikuttaa minun asenteellani liioittelulta.

Pääseehän autokaupassakin koeajolle, miksi ei sänkykaupassa koeunille? Kerran kauan sitten minulle tuli jossain Konalan suunnalla pari tuntia joutilasta odotusaikaa, ja alkoi sataa. Hakeuduin suojaan viereiseen autokauppaan. Se osoittautui Porsche-merkkimyymäläksi. Mikäpä siinä, voinhan minä sadekuuron ajan kierrellä ja katsella näitä kalliita autoja.

Olin kai sen verran herraskaisen näköinen, että myyjä tuli ihan vakavalla otteella hieromaan kauppoja kanssani. Minä siinä yhtä vakavalla naamalla esitin kiinnostunutta, etten joutuisi poistumaan ulos sateeseen. Koeajollekin hän minut lähetti yhdellä kilpa-auton näköisellä vehkeellä. En minä kadulle uskaltanut sellaisella lähteä, siinä vaan pyörin hallin ympäri tyhjällä pihalla.

Koeajon jälkeen mentiin takahuoneeseen keskustelemaan. Tarjolle tuotiin kahvia ja kakkua. Myyntipuhe laimeni ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun kerroin, että vaihtoautoni merkki on Samara. Sade oli silloin tauonnut. Lähtiessäni valitin, että ostopäätöstä en voinut vielä tehdä, sillä emännän hyväksyntä piti hankkia. Hänelle tässä uutta kauppa-autoa olin etsimässä.

Jos kerran Porsche niin miksi ei myös Hästens ja Vepsäläinen? Kunnon pitkä yöuni tai mieluummin muutamakin yö moottorisängyssä voisi edistää kaupantekoa.

Jokin iso epäily minulla elää näihin luksussänkyihin. Minun selkävaivani katoaa aina kesäksi, kun muutan mökille. Siellä nukun vanhassa kunnon Hetekassa, ja siinä on viiden sentin paksuinen ikivanha vaahtokumipatja.

Jostain käsittämättömästä syystä Hästens tai Vepsäläinen ei taida niitä myydä.

Porukan petturi

Tuli puheeksi ensi kesä. Niin aina tähän aikaan vuodesta.

Taas kyseltiin, enkö lähtisi mukaan reissuun. Samaa on kysytty monena keväänä ennenkin. On ihmetelty, miksi olen niin penseä. Porukan petturi.

Reissuun lähtijät ovat aika samanlaisia kuin minä. Varttuneessa iässä olevia vatsakkaita äijiä, tällaisia hieman herraskaisia kuten minä, tuttu porukka. Mukana tietysti aina neiti B. kumppaneineen. Matkaväline on moottoripyörä. Matkakohteena Eurooppa.

Ne puhuvat moottoripyöristään kaiken talvea, huoltavat ja kiillottavat, lukevat alan lehtiä, vertailevat ja ostavat varusteita.

Siitä onnellisuus lisääntyy. Kaikkein eniten se lisääntyy, kun pääsee keväällä ensimmäisen kerran liikkeelle. Sitä on odotettu koko pitkä talvi. Huipentuma on sitten se lähtö Matkalle.

Voisin minä tietysti ostaa moottoripyörän. Varmaan lainaksikin saisin.

Mutta en minä viitsi enkä halua.

Minulta on näköjään kadonnut matkustamisvietti. Tuntuu, että olen reissannut maailmalla aivan tarpeeksi työasioissa. Kun enää ei tarvitse, se on helpotus.

Minä haluan viettää kesän paikoillani pysyen. Se paikka on kesäkotini pohjoisella Pirkanmaalla Längelmäveden rannalla.

Juuri lueskelin mahdollisuudesta lainata lampaita maisemanhoidollisiin tarpeisiin. Minun tontillani on iso luonnontilainen niitty järven ja pienen puron rannalla. Siihen tarvitsisin lammastyövoimaa helpottamaan omaa urakkaani pitää pöheköityminen kurissa.

Mitäpä jos viettäisin kesän lammaspaimenena? Öisin sitten vaeltelisin vanhaan malliin pitkin rantapolkuja, lämmittäisin saunan, kävisin kuutamouinneilla ja istuskelisin laiturilla kuuntelemassa yölintuja. Niin olen tehnyt kaikki kesät jo vuosikausia. Eikö se olisi oivallinen vaihtoehto moottoripyöräretkelle johonkin Berliiniin tai Roomaan?

(Kuva: Kallio & Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, SK 8 / 2013)

Onni on omistaa kaveri

"On onni omistaa remonttitaitoinen kaveri."

Näin viisaasti sanoi remonttitaitoinen kaverini, jonka pyysin apuun, kun isännöitsijäntoimistosta tuli tieto, että kämpässäni pitää olla kolme palohälytintä. Minulla oli vain yksi.

Sitten hän jatkoi: "On onni omistaa suomen kielen taitoinen kaveri", ja läppäisi minua olkapäähän.

Tämä tummaihoinen remonttimies tuli tutukseni jo muutama vuosi sitten, kun hän työskenteli samassa työpaikassa kuin minä. Silloin autoin häntä kirjoittamaan monenlaisia anomuksia ja asiakirjoja, joita hän tarvitsi kansalaisuus- ja koulutusasioihinsa. Jo silloin oli puhetta, että hän mielellään tulee auttamaan kun apua tarvitsen. Muutamaan kertaan näin on tapahtunut.

Nyt hän tuli mukanaan iskupora ja tikkaat. Ei kauan kestänyt, kun palohälyttimet olivat kiinni katossani. Saman tien menimme myös naapurissani asuvan vanhanrouvan puolelle, sillä palohälytinmääräys koski myös hänen asuntoaan.

Sitten istuimme pöytään nauttimaan kahvia ja rouvan itse leipomaa pullaa. Sitten Afrikan-poika sai pitkää ja perusteellista kotoutusoppia, kun vanharouva tapansa mukaan kaivoi valokuva-albuminsa ja alkoi kertoa muistojaan Terijoelta ja Viipurista.

On minulla onni omistaa toinenkin remonttitaitoinen kaveri. Hänen alaansa ovat autot. Saan avaimet käteen -periaatteella toteutetun huollon Yarikselleni joka kevät autoilukauden alkaessa ja katsastushuollon joka syksy kauden päättyessä. Vastapalvelukseksi olen hänellekin tehnyt sekalaisia kirjoitustöitä.

Usein kuulee sanottavan, että jokaisella pitäisi olla juristi ja lääkäri kaveripiirissään. Ekonomeista ja teologeista ei niin ole väliä. Minulla tilanne on juuri väärinpäin.

Äskettäin olisin tarvinnut juristia, kun kokeilin, osaisinko laatia perukirjan. Minulla oli mielestäni kaikki tarvittavat asiapaperit, mutta amatöörin epävarmuus iski. Puuttuuko jotakin? Onko kaikki korrektisti ilmaistu? Ei auttanut kuin kääntyä pankin juristin puoleen, ja se on kallista. Lääkäri kaverina olisi voinut olla kiva pari vuotta sitten, kun terveyskeskuksessa tehdyn verikokeen jälkeen tekstiviestinä tuli tieto, että kaliumarvo oli 2,6. Olisin voinut kaverilääkäriltä ohimennen kysyä, onko se ok. Paljon myöhemmin selvisi, että ei ollut. Siitä koitui harmeja.

Ekonomikaveri minulla on, mutta häneltä minulla ei ole koskaan ollut mitään asiantuntijaa vaativaa kysyttävää. Sijoitusneuvontaa varmaankin saisin mutta en huoli. Pappikaverikin on. Hänen asiantuntemustaan muistan kerran käyttäneeni hyväksi. Tarvitsin erästä kirjoitustyötä varten raamatullisen lähdeviitteen. Soitin papille ja heti löytyi sitaatille hänen "kirjakultansa" luvut ja jakeen numerot.

Taiteilijakavereista on paljon iloa ja hyötyä. Näyttelijöiltä, ohjaajilta ja muusikoilta saisin viime hetken lipun melkein mihin tahansa esitykseen, on se kuinka loppuunmyyty tahansa. Kirjailijakavereilta saan tekijänkappaleita. Heitä pystyn auttamaankin antamalla arvioita tekstistä kirjoitusvaiheessa.

En minä itsekään taida ihan hyödytön olla kavereilleni, vaikka en remonttia tai raamattua yms. hallitse. Jonkinlaisesta asiantuntijasta käyn kirjallisuuden ja kielenhuollon alueella. Kyllä neuvoilleni kysyntää on riittänyt. On kysytty milloin mitäkin, suosituksia luettavaksi kirjaksi, nimeä unohtuneelle kirjalle ja sopivaa värssyä onnittelurunoon tai kuolinilmoitukseen. Nyt on menossa kaksi tekstintarkistusta, toinen tekeillä olevaan elokuva-alan tietokirjaan, toinen historian alan väitöskirjaan. Oikein mielelläni tällaisia puuhailen.

Ilman lupaa

Posti toi kaksi kirjettä. Ne eivät jostain syystä olleet kadonneet matkalla. Molemmista tuli syyllinen olo.

Ensimmäisessä kirjeessä kerrottiin, että Töölön kirjastosta lainaamani Tommi Kinnusen kirjoittama kirja "Lopotti" olisi pitänyt palauttaa jo muutama päivä sitten.

Sakko oli siis tiedossa, se on noloa. Kaiken lisäksi kirja on vielä kokonaan lukematta.

En ollut huomannut, että kirjan kanteen on liimattu tarra, että tämä on pikalaina. Lukuaikaa viikko. Miten minulta on voinut jäädä isoin kirjaimin kirjoitettu määräys huomaamatta? Aloin heti uskoa, että on sekin mahdollista, että norjalainen hiihtäjätär ei huomaa apteekin huulirasvapaketissa olevaa doping-merkkiä. Noloa, noloa!

Asetin kirjan palauttamisen kiireellisten toimenpiteitteni kärkeen ja kärsin mukisematta sakkorangaistuksen tuottaman häpeän.

Toinen kirje ilmoitti, että olin lyönyt laimin ilmoituksen, onko minulla kesäkodissani likakaivo, joka pitää ohjeiden mukaisesti tyhjentää. Viranomaisvalvonta oli huomannut, etten ollut anonut lupaa hoitaa jätehuoltoni toisin.

Ohjeen mukaan kesäasunnolla ei tarvita likakaivoa, jos siellä on kompostikäymälä ja kannettava vesi.

Minun kesäasunnollani on kompostikäymälä. Sen sijaan saunaan olen ostanut pumpun, joka imee vettä kymmenen metrin matkan järvestä. On myös boileri, joka lämmittää veden. Tällä vedellä tapahtuu myös tiskaus, yleensä muutama lautanen ja kahvikuppi. Jos on enemmän vieraita, käytössä ovat kertakäyttöastiat. Myös pyykinpesu tapahtuu vadissa. Tämä systeemi on käytössä toukokuusta syyskuulle. Talveksi pumppu ja boileri poistetaan käytöstä.

Olen pitkään käynyt omantunnonkeskustelua itseni kanssa, onko tämä sellainen vesijohto, joka vaatii likakaivon, vai onko se "kantovesi", joka ei vaadi. Naapureiden ystävällisellä ja yksimielisellä tuella olen päätynyt ratkaisuun, että likakaivo olisi tällaiseen liioittelua.

Mutta viranomaisen määräyksiä on noudatettava. En riitele vastaan. Lupa pitää olla, ja sen olen hajamielisyydessäni jättänyt anomatta.

Tekniikka hallinnassa

Lauantaina Kansalaistorilla naisten mielenosoituksessa katselin taas kerran kateellisuutta tuntien nuorten sorminäppäryyttä. Varsinkin nuoret naiset ovat täysin ylivoimaisia. Sen olen havainnut jo aikapäiviä sitten.

Tarkoitan nopeutta ja näppäryyttä, jolla he käsittelevät älypuhelimiaan. Kirjoittaminen sujuu huimaavaa vauhtia. Kirjoitustekniikka vaihtelee: toiset kirjoittavat kaksipeukalotekniikalla, toiset yksipeukalo-.

Olen yrittänyt itsekin harjoitella, mutta menestys ei ole ollut kummoinen. Yhdellä kädellä en ole oppinut Lumiaani pitelemään niin, että peukalolla näpyttely sujuisi. Kahdella kädellä se jotenkuten onnistuu, mutta luontevinta on pitää puhelin vasemmassa kourassa ja näpytellä oikean käden etusormella. Se on kylläkin hidasta, vähän kuin kirjoituskoneella.

On rumaa kurkistella olkapään yli, tiedän. Entisen sihteerini neiti B:n olkapään yli en tietenkään kurkistellut, mutta muiden kyllä. Mielenosoituksessa edessäni seisovat nuoret naiset noudattivat juontajan ohjetta lähettää Helsingin tilaisuudesta kuvia ja kommentteja osoitteeseen, jossa tehdään ohjelma samana päivänä kaikkialla maailmassa pidetyistä mielenosoituksista. Minäkin lähetin yhden kuvan, aika huonon.

 Nuorten, jopa pikkulasten tietotekniikkaosaaminen on hämmentävää. Se näyttää jotenkin luontevalta ja pakottomalta, itsestään selvältä.

Minä olen ikäisekseni pitkän linjan tietokoneen käyttäjä. Ensimmäinen kosketukseni tapahtui 1987. Ensimmäinen tekstinkäsittelyohjelmani oli nimeltään Teko. Ei se hääppöinen ollut, näin jälkikäteen ajateltuna, mutta silloin se tuntui mahtavalta. Käyttöjärjestelmä ei ollut Windows vaan MS DOS. Internet tuli vasta paljon myöhemmin.

En ole oppinut pitämään älypuhelimella kirjoittamisesta. Näytön näppäimet ovat pienet ja virheiden korjaaminen hankalaa. Tarvitsen nenälle lukulasit. Pari kesää sitten eräskin sähköpostini vastaanottaja epäili minun olleen juopuneessa tilassa, kun kesäyössä mökin laiturilta kirjoittamassani viestissä oli paljon virheitä. En ollut.

Nuorilla on omat kotkotuksensa. Jotkut niistä tuntuvat sisäpiirin vitseiltä eikä niitä aikuinen ymmärrä. Lyhenteet ovat sellaisia. Tiedän, mitä "evvk" tarkoittaa, mutta siihen se suunnilleen jää.

Arvelen, että blogini lukijat ovat keskimäärin varttuneempaa väkeä. Ainakin ne viisi lukijaa, jotka henkilökohtaisesti tiedän tai tunnen, ovat jo murrosiän reilusti ohittaneita. Teille kysymys: tiedättekö, mitä tarkoittavat esim. seuraavat lyhenteet: YOLO, OMG, ERNU, KVG?

Minä en tiedä. Ja uusia tällaisia syntyy koko ajan. Meille tällaisille senioreille on nyt julkaistu ensimmäinen lyhytmuotoinen kätevä lyhenneopas modernin kommunikaation hallitsemiseksi, oma ikäkautemme ja kokemusmaailmamme ystävällisesti huomioon ottaen. Tässä se. (lähde: Kasper Diem)

Rakentava ehdotus

Jatkoa toissakertaiseen kirjoitukseeni (25.11.2016)

Nyt tiedetään, että Guggenheimia ei tule Eteläsataman laidalle. Pikkuisen olen surullinen, mutta vain pikkuisen. Museon olisin ottanut, mutta en sillä rahoitusmallilla.

On virinnyt vilkas keskustelu siitä, mitä sille tontille pitäisi tehdä.

Nyt se on parkkipaikka. Kun viimeksi kävelin siitä ohi, kiinnitin huomiota, että se on nimenomaan laatuautojen parkkipaikka. Audia ja sen sellaista siinä seisoi suorissa riveissä. Ei näkynyt Ladaa, Rättisitikkaa, Tipparellua, ei edes Kuplafolkkaria. Yksi Fiat Punto oli.

Syyksi kalliiden autojen ylivallalle arvelen kadun vastakkaisella puolella sijaitsevaa Elinkeinoelämän palatsia, Eteläranta kymppiä. Sitä samaa, jota aina telkkariuutisissa näytetään, kun käynnissä on vääntö palkkojen alentamisesta tai työehtojen heikentämisestä. Luulen, että audiväki on työssä siinä palatsissa (Palacessa).

Guggenheimin tyhjälle parkkipaikalle on ehdotettu rakennettavaksi jos vaikka mitä. Arvostettuna idealinkona minäkin rohkenen tehdä oman ehdotukseni.

Siihen rakennettakoon uusi ydinvoimala.

Ydinvoimala saisi takuuvarmasti kannatusta siinä kadun toisella puolella. Ne Palacen ihmiset ovat sen alan väkeä.

Rahoitusta löytyisi myös valtiolta. Ne hallituksen pääpukarit, SOS-miehet, ovat reiluja ydinvoimamiehiä, eivät mitään viherpiipertäjiä. 

Rahoitusta ja suunnitteluapua saataisiin takuuvarmasti myös eräältä naapurivaltiolta.

Rahaa kilisisi kassaan aivan toista tahtia kuin jostakin tekotaiteellista postmodernismia esittelevän museon pääsylippukassalta. Tämä tieto edesauttaisi audimiehiä suhtautumaan suopeasti parkkipaikkansa menettämiseen. Heille voitaisiin louhia uusi parkkiluola viereisen Tähtitorninmäen uumeniin.

Ja ajatelkaapa arkkitehtuuria! Guggenheimin rakennus oli tylsä. Ydinvoimalan arkkitehtuuri täyttäisi hyvin wow-arkkitehtuurin vaatimukset. Katsokaapa havainnekuvaa, miltä Eteläsataman ydinvoimala näyttäisi Tähtitorninmäen vehreän puiston suunnalta katsottuna.

Jätän ideani vapaasti harkittavaksi. Pienen lisenssimaksun tietysti perin, mikäli ideani toteutetaan. Yksityiskohdista voimme neuvotella myöhemmin.

Universaalia elekieltä

Olisi tarvittu ruuvimeisseliä. Ristipäistä.

Tuttu nuorimies oli ystävällisesti tullut mukaan Ikeaan ostamaan televisiopöytää. Häneltä sujui näppärästi kapulapakettien kerääminen kärryyn koodipaperin antamien ohjeiden mukaisesti. Kotona hän vielä lupasi koota kapuloista kokonaisen huonekalun.

Siihen puuhaan sitten tarvittiin ruuvimeisseli. Ikean nyyteissä ja nyssyköissä ei sellaista ollut. Oli vain tuo kaikista Ikean paketeista löytyvä koukku (kuvan yläreunassa). Kai sille oikea nimikin on, mutta sitä en tiedä.

Mutta kun minulla ei ole ruuvimeisseliä. Mitä minä sellaisella tekisin? Mitä minä täällä Töölöntorin reunalla ruuvailisin?

Nuorimies pudisteli päätään. Se on universaalia elekieltä eikä jätä mahdollisuutta tulkita sävyä väärin. Sanoja ei tarvittu.

On minulla muita työkaluja kellarikomerossa. On vasara. Sillä olen lyönyt taulukoukkuja seinään. On saha. Sillä olen sahannut joulukuusen kannasta palan pois, jotta veden imeytyminen sujuisi paremmin. On oksasakset. Sillä olen katkonut joulukuusen oksat jätesäkkiin, jotta niistä ei tippuisi neulasia ulos viedessä portaikkoon. On putkipihdit. Niillä olen vääntänyt lavuaarin tukkoisen putken auki. On pensseli. Se on odottamassa seuraavaa seinien maalausta. On myös rautasaha. Sillä en ole tehnyt mitään. Otin sen talteen kierrätyshyllystä. Ehkä sille tulee joskus käyttöä. Ja sitten on vielä aika monta eri kokoista Ikean koukkua.

Yhtäkkiä muistin, että onhan minulla sittenkin ruuvimeisseli.

Se sijaitsee kirjoituspöydän laatikossa. Se on kyllä aika erikoisen mallinen ja pienikokoinen (kuvan alaosa). Mahtaisikohan kelvata Ikean huonekalua asennukseen?

Ostin sen aikoinaan optikolta. Ongelma oli silmälasien sangan löystyvä ruuvi. Tässä tulitikun mittaisessa työkalussa on toisessa päässä ristipäinen ja toisessa päässä tavallinen terä. Molemmille on kiinni ja auki ruuvattava suojanuppi.

Tarjosin tätä, mutta taas tuli universaalia elekieltä. Sanoja ei tarvittu.

Onneksi nuorimies löysi sopivan työkalun autonsa vararenkaan alla olevasta työkalukokoelmasta. Ei tarvinnut lähteä rautakauppaan.

Kun huonekalu oli valmis, nuorimies lahjoitti työkalun minulle. Käski pistämään varmaan talteen, sellaiseen josta löytyy, jos taas tarvitaan.

Kerro kerro kuvastin

Muistelen, että lapsena varoiteltiin liiallisesta peiliin katsomisesta. Se oli jotenkin syntistä. Itsensä ihailu kuvastimesta oli jotenkin paha juttu.

Liiallisesta peiliin tuijottamisesta ei minun kohdallani enää ole pelkoa. Pikkuisen saatan aamulla kylpyhuoneessa vilkaista, ja silloinkin ehdottomasti ilman silmälaseja. Ettei ränsistyminen niin näkyisi.

Hotellihuoneet ovat vaikeita paikkoja. Niissä on aina seinän levyinen peili kirjoituspöydän edessä. Ei mitenkään voi välttää katsomista ja kaiken huomaamista.

Nyt olen katsonut moneen kertaan itseäni netistä, facebookista. Se tuntuu vähän samalta kuin peiliin katsoisi.

Olin äskettäin tilaisuudessa, jossa pidin pitkän puheen. Siitä tuli kymmenen minuutin pätkä facebookiin (suljetun ryhmän sivulle, ette siis pääse katsomaan!). En tiennyt kuvaamisesta mutta annoin luvan julkaisulle. Olen tarkastellut esiintymiseni onnistumista, lähinnä elekieltä. Kuva on otettu yleisön joukosta, noin kymmenen metrin päästä.

Alussa elekieltä ei paljon ole. Kädet pysyvät melkein paikallaan edessä olevan pöydän laitaa vasten. Jalkaa vaihdan kaksi kertaa.  Katseen suunta sen sijaan vaihtuu kaiken aikaa. Takanani on screeni, jonka valokuvia vaihdan pöydällä olevasta tietokoneesta.

Puolivälissä alkaa tapahtua. Ensin piirrän etusormellani ilmaan ison ympyrän. Heti perään osoitan ensin oikealla kädellä oikealle ja vasemmalla kädellä vasemmalle. Sitten osoitan yhtä aikaa ristiin, oikealla kädellä vasemmalle ja vasemmalla kädellä oikealle.  Lopuksi  napautan etusormella muutaman kerran pöytään ja pudistan päätäni.

Siitä eteenpäin kädet liikkuvat enemmänkin. Kerran vedän kaariosoituksen yleisön yli laidasta laitaan. Kerran nostan pikkusormen pystyyn ja heiluttelen sitä yleisön suuntaan ikään kuin se olisi muunnelma rumasta kansainvälisestä käsimerkistä. Kerran osoitan kohti taivasta ja kieputan sormea.

Olen yllättäen suhteellisen tyytyväinen näkemääni, se oli parempi kuin luulin. Tukka oli sopivasti pörröinen, parta oli trimmattu. Puvun leikkaus piilotti siedettävän onnistuneesti erään epämiellyttävän keskivartalon piirteen.

Elekieleni runsautta oikeastaan ihmettelin. Suomalainen ei tunnetusti heiluttele käsiään muulloin kuin jäihin pudotessaan. Minä elehdin  aika vilkkaasti, kuin mikäkin ulkomaalainen.  Kaksi turhaakin käden liikettä oli, korvallisen rapsutuksia.

Osaanhan minä tämmöisen, kokemusta on. Mutta kun työelämästä irtaantumisen myötä esiintymiseen on tullut taukoa, epäily taidon hiipumisesta on lisääntynyt.

Taisi siis tulla ripaus itseihailua? Sitä syntistä.

Ahdistus ja helpotus

"Tiedän paikan kamalan - -", travestoitiin aikoinaan yhtä koululaulua, sitä jossa elo on "tyyni, suojakas". Se kamala paikka oli koulun hammashoitola.

Olihan se kamala. Minulle melkein yhtä kamala paikka on aina ollut katsastusasema. Pelkään, että autoni reputetaan. Mitä sitten teen?

Muutama päivä sitten tämä kauhuvisio toteutui. Koskaan ennen näin ei ole käynyt.

Se tuntui tyrmäävältä. Hengitys salpautui. Hätäännyin. En ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Aavistelin hirmuisia kustannuksia. Ehkä peräti lopullista kuolemantuomiota rakkaalle ajopelilleni.

Näin oli katsastusinsinöörin paperiin printattu:

 "Hylätty:  Jarrujärjestelmät, Käyttöjarru, Kuorman tunteva jarruvoimansäädin. Ei toimi. Vasemmalla takana."

Hädissäni kysyin tyhmästi, mitä pitää tehdä. Vastaus oli yksinkertainen: "Korjata." Tarkoitin, että saako ajaa kotiin vai pitääkö tilata hinausauto. Vai jätänkö tähän ja kävelen kotiin. Sai ajaa.

Onneksi on kavereita. Minullakin. Onnistuin rauhoittumaan sen verran, että osasin käynnistää auton ja lähteä menemään. Kaverillani on pieni autoverstas Vantaan syrjäkylällä. Sinne.

"Jarrupaineen venttiili on jumissa", sanoi kaveri luettuaan katsastuspaperin. "Se pitää putsata ja rasvata. Ei siihen mitään varaosia tarvita."

Tämä kuulosti jo paljon ymmärrettävämmältä. Johan sen sanoi hoksaavainen kettu Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssissä, että väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista.

Siihen jäi autoni kaverin tallin eteen. Minä lähdin taksilla kotiin rauhoittumaan.

Eikä mennyt kuin päivä, kun kaveri soitti, että valmista tuli ja hän on käynyt katsastusasemallakin ja läpi meni. Hän lupasi ajaa auton illalla Töölöntorille. Hinta uusintakatsastuksesta 27 e. Entä työpalkkio? Nooo. Tarjoa vaikka pari kaljaa.

Taisin tarjota kolmannenkin. Apu oli suuri. Nyt autoni on perinteitä noudattaen siirtynyt talviteloille sen saman autoverstaan viereiseen tyhjään halliin. Vakuutukset ja verot ovat katkolla. En tarvitse autoa talvisin. Helsingissä on hyvätasoinen julkinen liikenne. Huhtikuussa taas tavataan, jos lumi ja jää ovat poissa.

Alemmuuskompleksi

Löysin kesällä aitan ullakolta vanhan Rubikin kuution. Hyvin se toimi.

Hyvin se toimi siis siinä mielessä, että palikat pyörivät notkeasti, vaikka vuosikymmeniä olivat olleet veivaamatta. Öljyt eivät olleet vuotaneet, vai miten lie se oli liukkaasti liikkuvaksi tehty. Ei kuulunut edes saumoista narinaa.

Huonommin se toimi siinä mielessä, että en vieläkään onnistunut saamaan värejä järjestykseen. Joskus nuorena olen ennenkin yrittänyt.

Nuorempi sukupolvi ei taida tietää, mikä Rubikin kuutio on. En ryhdy tässä selostamaan. Katsokaa Wikipediasta.

Oikein otsa kuprulla yritin, mutta ei. Tuloksettomasta palikoiden pyörittelystä tulee vain äkäiseksi.

Siinä tuntee itsenä tyhmäksi. Saa alemmuuskompleksin. Tällaisessa murheen laaksossa ei auta muu kuin lohduttaa itseään helpommilla älypähkinöillä. Sellaisilla, joissa tietää onnistuvansa.

Minulla on vajan laatikossa tallessa vanha pirunnyrkki. Aika likainen se on, ehkä jotenkin homehtunut, kuten kuvasta näkyy. Ei se ole ihme, sillä se on peräisin jostain 1950-luvulta eikä sitä varmasti ole käsitelty millään puunsuoja-aineilla.

Pirunnyrkin osasin koota vanhasta muistista. Itsetunto vahvistui, mieliala kohentui.

Matemaatikkokaverini on joskus sanonut, että Rubikin kuution ratkaiseminen onnistuu helposti matemaattisen ajattelun johdonmukaisena lopputuloksena, ei sattumanvaraisen pyörittelyn tuloksena. Pitäisikö uskoa? Myönnän, minulta puuttuu matemaattinen johdonmukainen ajattelu.

Pistin piruuttani kolmelle kesävieraalle käteen Rubikin kuution. Ei onnistunut keneltäkään. Pistin samoille vieraille myös pirunnyrkin. Ei onnistunut sekään. Eivät he mitään matemaatikkoja kylläkään olleet, yksi kirjastonjohtaja, toinen muusikko, kolmas kirjailija. Humanistiretkuja.

Yksi sanoi viisaasti hetken palikoita veivattuaan: "Ei sinulla sattuisi olemaan kuplamuovia, mieluummin poksauttelisin niitä."

Toiset osaa, toiset ei

Minulla on nyt uusi televisio. Vanha alkoi oireilla.

Aina luotettava entisen työpaikkani tekninen johtaja Bitti-Pekka osasi heti soitettuani ohjeistaa minut kauppareissulle. Hän lukee Tekniikan maailmaa ja muuta sellaista ja tietää testitulokset. Niinpä häneltä kesti vain lyhyen hetken katsoa, mistä minun kannattaa mennä ostamaan hyvät testitulokset saanut televisio ja mistä sellaisen saa halvimpaan hintaan.

Hän saneli minulle ohjeet, etten erehdy ostamaan väärän mallista. Pitää olla sellaiset ja sellaiset ominaisuudet. Kysy myyjältä. Älä suostu ostamaan vääränlaista.

Niinpä ajoin Tuusulantien varrella olevaan myymälään ja sanelin kauppiaalle, mitä tahdon. Lunttasin lapusta, ilman en olisi kaikkea muistanut. Vehje löytyi.

Yllättävän kevyt. Muistan vielä, kuinka mahdottoman painavia entiset televisiot olivat. Ja pulleita.

Jalustan ruuvaaminen sujui helposti. Kanavahaku onnistui myös. Vaikeudet alkoivat vasta kun piti asentaa uudet, ennen kokemattomat ominaisuudet. Miten saan asennetuksi Internetin televisioon Piti taas soittaa Bitti-Pekalle.

Pekka neuvoi. Paina siitä ja siitä. Valitse se ja tämä. Paina ok. Katso tunnus ja salasana modeemin alta. Syötä ne siihen ja siihen.

Tässä menin jumiin. Ei löytynyt. En huomannut. Piti aloittaa alusta. Ja vielä uudestaan alusta. Eikä sittenkään. Pekka tajusi mahdottoman ja lupasi tulla illalla itse asentamaan.

Pekka tuli ja vips vaan. Valmista tuli.

Nyt voin katsoa televisiosta kaukosäätimellä Yle Areenaa ja YouTubea. Voin katoa myös kaupallisten kanavien Katsomoa ja Ruutua, mutta niiltä ei taida juuri katsomisen arvoista tulla. Voisin katsoa myös Netflixiä, mutta sitä minulla ei ole. Pertti vakuutti, että on siellä klassikkoelokuviakin Täytyy perehtyä, kunhan kiireiltäni ehdin.

Minun työpöytäni on täynnä elektroniikkaa ja pöydän alla melkoinen sotku piuhoja, melkein kuin spagettikattila. On pöytä-PC ja siihen modeemi ja skanneri ja kaiuttimet. Näppis ja hiiri ovat sentään johdottomia. Vieressä hyllyllä on televisio, digiboksi, DVD ja radio. Nyt digiboksi jää tarpeettomaksi, sillä uudessa televisiossa on ulkoinen kovalevy. Sitten on kaksi kuulokesysteemiä, toinen televisioon ja toinen tietokoneeseen. Kerrostalon yövalvojalle välttämättömiä. Kuulokkeet ovat johdottomia mutta molempiin tarvitaan laturit. Laturijohto tarvitaan myös älypuhelimelle ja tabletille. Ja kaiken päälle vielä yleishyödyllinen lukulamppu. Pöydän alla nurkassa odottavat vähemmällä käytöllä olevat läppäri ja paperisilppuri. Kaiken kruunaavat kolme jatkojohtoa, joista virta vehkeisiin saadaan (kuusiosaisia, sammutuskytkimellä). Eikä pidä unohtaa, että eri laitteiden välissä on monenlaisia yhdysjohtoja, usb:tä ja muuta.

Tällä tavalla esitettynä tämä tuntuu kamalalta. Täällä minä istun illat pitkälle yöhön piuhojeni ja vehkeitteni seassa. Miten tämä on tällaiseksi päässyt menemään.

Kävin äskettäin Tamminiemessä, Urho Kekkosen museossa. Katselin ja kuvasin hiukan haikein miettein Urkin työpöytää (ja muutakin). Valtakuntaa hallittiin aika vähäisin teknisin vempaimin. Onkohan tämä kaikki uusi ihan tarpeellista?

Pelistä pudonnut

Bitti-Pekka, entisen työpaikkani tietokonenero, kävi taas asentamassa tietokoneelleni jotakin. Niin hän on tehnyt muutaman kuukauden välein jo vuodesta 1988 alkaen. Ei tarvitse pyytää, hän tarjoutuu itse tulemaan aina kun on keksinyt jotain minulle muka tarpeellista uutta asennettavaa. Eikä maksa mitään.

Nyt hän asensi jotain pelejä vaikka hyvin tietää, että minä en pelaa. Ilmeisesti hän ei usko. Tai ehkä hän on optimisti.

Kävi ilmi, että tietokoneellani on pasianssipeli. En ole tiennyt. Bitti-Pekka näytti, kuinka sitä pelataan. Sitä voisin harkita. Hän näytti myös kilpa-ajopelin. Sitä en harkitse.

En oikein ymmärrä, miten ihmisillä on aikaa pelata ajanvietepelejä. Minulla ei tunnu olevan. Lasten pelit ovat tietysti eri asia, minullekin tuli niistä jonkin verran kokemusta

Lehdestä luin, että Angry birds -pelistä on valmistumassa elokuva. Siitä odotetaan suurmenestystä, sillä valtava määrä ihmisiä on pelannut peliä.

Minä en ole. Hahmot kyllä tunnistan, mutta peliä ei ole osunut kohdalle. Ilmeisesti Bitti-Pekkakaan ei ole sitä minulle asentanut, ainakaan en ole huomannut.

Täytyy myöntää, että tässä kohdassa tunnen, että yleissivistyksessäni on aukko.

Nuorena opettelin pelaamaan shakkia, mutta sekin jäi. Pajatsokin tuli tutuksi. Samoin kuvassa näkyvä peli.

Kun katselee pelaavia ihmisiä, joskus herää outo epäily, että olenkohan menettänyt jotain merkittävää. Ehkä menen katsomaan sen Angry birds -elokuvan, etten jäisi ainoaksi, jolle asia on vieras.

Eri sorttia

Kävin kierrätyskeskuksessa. Se on poikkeuksellisen mielenkiintoinen paikka. Siellä voisin viipyä pitkään. Nyt oli vähän kiire, joten vain pari tuntia ehdin kierrellä ja katsella.

Olin etsimässä tallettavaa DVD-nauhuria. Entinen alkoi oikutella. Jostain minulle käsittämättömästä syystä sellaisia ei ole valmistettu enää ainakaan kymmeneen vuoteen. Käytettyjä vielä saattaa löytyä.

Minulla on ikiaikainen perinne tallentaa televisiosta tulevia klassikkoelokuvia omalle levylle. Niitä on vuosien varrella kertynyt iso kokoelma, mutta aina tulee lisää. Lähipäivinäkin Franqoise Truffaut´n Kesytön (sunnuntaina 17.4.) ja kokoomateos Ihmisiä sunnuntaina, jossa kiinnostavaa on erityisesti nuoren Billy Wilderin osuus (lauantaina 23.4.). Olisi vahinko, jos tällaisia aarteita en saisi talteen rikkinäisen koneen vuoksi. Siksi lähdin etsimään apua kierrätyskeskuksesta.

Löytyihän sieltä. Valittavana oli parikymmentä konetta. Valitsin Philips-merkkisen, jossa on myös kovalevy. Hinta 25 euroa. Mukana huoltotodistus, joka oli kirjoitettu keskuksen omassa verstaassa. Kuukauden takuu.

Hyvin tuntuu toimivan. Äkkiä opin käyttämään, vaikka siinä oli osittain vanhentunutta tekniikka, kaikki nämä Show view -ajastukset ja muut. Sitä vähän ihmettelen, miksi firmat rakentavat koneensa niin, että ne eivät ole yhteen sopivia. Jos on tallentanut levylle yhden elokuvan Sonylla, niin sille levylle ei voi tallentaa toista elokuvaa Philipsillä, vaikka tilaa olisi. Se tuntuu tahalliselta kiusanteolta, vähän samalta kuin en voisi ostaa autooni bensaa ABC:ltä, jos olen edellisen tankillisen ostanut Nesteeltä.

Kierrätyskeskuksessa oli vaikka mitä. Pitkät kirjahyllytkin, joissa näytti olevan ihan kelpo kirjallisuutta. Tammen Keltainen kirjasto  näytti pikavilkaisulla olevan hyvin edustettuna.

Aion mennä uudestaan penkomaan ajan kanssa. Asiakkaita oli paljon, ulkonäöstä päätellen varsinkin opiskelijoita, maahanmuuttajia ja eläkeläisiä. Hyvä paikka, minun makuuni.

Vähemmän minun makuuni osui portin vieressä kadun toisella puolella oleva matala rakennus, jonka edessä oli pitkä rivi komeita moottoripyöriä ja vieressä riskin näköisiä parrakkaita kaljupäisiä miehiä tupakalla. Oven yläpuolella olevasta kyltistä sain lukea, että siinä on päämaja eräälle kerholle, jonka nimen olen usein saanut lukea lehdestä, varsinkin rikosuutisten yhteydessä. Kerhon nimi alkaa B-kirjaimella.

Pysyttelin tiiviisti väärällä puolella katua sen kerhon kohdalla ja taisin vähän lisätä askelten tiheyttäkin. Jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä. Minähän olisin sopeutunut siihen joukkoon erittäin hyvin. On partaa, on hyvin kehittynyttä keskivartaloa, on mustat farkutkin. Jos nyt kalju puuttuu, ei kai se niin pienestä ole kiinni.

Kuljeskelija keskustassa

Silkkaa saamattomuutta. En yritä keksiä tekosyitä.

Minun ikiaikainen vapaa-ajan mielipuuhani on ollut kuljeskelu kaupungilla katselemassa milloin mitäkin. Katselua, pysähtelyä, kurkistelua, töllistelyä, istuskelua. Mielelläni eksyisinkin, mutta Helsingissä se ei onnistu, tunnen kaupungin liian hyvin.

Eksyminen kaupungissa on erityisen miellyttävää. Sitä olen tehnyt tahallani vaikka missä. Kun lähtee liikkeelle ilman karttaa ja poikkeaa pääkaduilta pikkukujille, eksyy varmasti. Rooma on eksyjälle erityisen hyvä paikka. Muita koetellusti hyviä ovat Amsterdam ja Moskova.

Mutta Helsingissä tiedän joka paikassa, missä olen ja miten siitä pääsen kotiin. Ei tarvitse kysyä, sillä osaan kielen ja kirjaimet, tunnen julkiset liikennevälineet ja niiden linjat ja minulla on kuukausilippu, jolla pääsen ajamaan kaikilla linjoilla ilman rajoituksia. Hätätilannetta ei voi tulla.

Olen kulkenut paljon. Kamera on aina taskussa, jos huomaan jotain kuvaamisen arvoista. Kuljeskelujeni tuloksena syntyneitä tekstejä ja kuvia blogin lukija voi vilkaista menemällä tämän sivun oikeassa laidassa olevaan kohtaan "Tällaisia Dessu on tuumannut" ja sen alla kohtaan "Kävelykierros Helsingissä".  Se on aivan listan alkupäässä, tätä kirjoitettaessa kuudentena. Suluissa perässä oleva luku (92) tarkoittaa kirjoitusten lukumäärää.

Mutta tänä talvena lukumäärä ei ole mainittavasti lisääntynyt. Tänään yritin aloittaa tehokkaamman elämän.

Lähdin Töölöntorilta raitiovaunulla keskustaan. Tarkoituksena oli toimittaa ensin eräs asia ja sitten kuljeskella jossakin, ehkä Kruununhaassa tai Eirassa tai Katajanokalla. Tai sitten Punavuoressa. Sattuma saa päättää tällaisista.

Se toimitettava asia oli jumiin mennyt eteläkorealaisen valmistajan tekemä tabletti eli suomeksi sormitietokone. Olin aikeissa jättää sen merkkikorjaamoon, joka sijaitsee aivan keskustassa. Korjaus kuulemma kestää parisen viikkoa.

Ensin ehti kuitenkin tapahtua mielenrauhaa järkyttänyt kohtaaminen. Sanomatalon kulmalla vastaan käveli ilmielävä Michael Monroe täydessä tällingissä. En muista häntä ennen kohdanneeni livenä. En hoksannut edes kameraa kaivaa esille taskusta, jotta olisin voinut pyytää kaveriselfietä. Se olisi ollut komea tämän blogitekstin kuvana. Tilanne meni ohi, uutta tuskin tulee.

Sormitietokonekorjaamossa ei ollut jonoa. Jonotuslappu kertoi, että minä olen seuraava, kunhan numero vaihtuu. Mutta ne edelliset olivatkin sitkeitä asiakkaita. Melkein tunti meni ennen kuin tuli minun vuoroni.

Palvelemaan tuli tyttö, jonka ulkonäöstä päätellen olisi pitänyt istua siihen kellonaikaan koulussa oppitunnilla. Hän vilkaisi sormitietokonetta ja määräsi, että joo, istu tohon venaamaan.

Istuin venaamaan. Meni varttitunti ja tyttö tuli. Hän oli pistänyt sormitietokoneeni jumin kuntoon. Ei mennyt paria viikkoa. Taitava tyttö, hyvä että lintsasi koulusta. Eikä maksanut mitään.

En enää jaksanut lähteä Kruununhakaan, Eiraan, Katajanokalle tai Punavuoreen. Nälkä vaivasi. Menin lähellä olevaan kiinalaiseen ravintolaan lounaalle.

Valokuva piti kuitenkin saada, jotta voisin kirjoittaa blogiin kaupunkikävelystäni.

Siinä edessä oli Helsingin rautatieaseman pääovi, Kaivokadun puolelle avautuvat. Olen jostain lukenut, että näistä ovista on kulkenut enemmän suomalaisia kuin mistään muista ovista. Melkein 100 prosenttia suomalaisista on jossain elämänsä vaiheessa käynyt Helsingissä, ja heistä suuri osa on avannut nämä ovet. Siinäpä hyvä kuva blogiin. Löytyisikö yhtään blogin lukijaa, joka ei ole koskaan  tästä mennyt?