En kadu

Kirjahyllyt – loputon ilo ja ongelma.

Iloa ei tarvitse perustella, mutta mikä on se ongelma?

Minulla ongelma on siinä, että hyllyt ovat tupaten täynnä, mutta lisää kirjoja tulee ja niille pitäisi löytyä tilaa. Uusille hyllyille ei missään huoneessa ole tilaa, ellen sitten luovu olohuoneen tauluista tai keittiön kaapeista.

Voisikohan uusille kirjoille raivata tilaa niin että luopuisi joistakin vanhoista kirjoista?

Olisiko sellainen luopuminen perusteltavissa jotenkin? Olisiko pätevä syy esim. se, että tietää satavarmasti, että tuota kirjaa en enää ikinä lue? Entä jos siihen kirjaan liittyy rakkaita muistoja lapsuudesta?

Entä miten luopuminen käytännössä tapahtuisi? Divariin? Roskiin? Kirpputorille? Kirjaston kierrätyshyllylle? Kierrätyskeskuksen? Emmauksen myymälään?

Parikymmentä vuotta sitten onnistui vielä sellainen, että kysyin vanhusten palvelutalosta, huolisivatko kirjastoonsa 24-osaisen tietosanakirjan. Ilomielin ottivat vastaan, sillä talon asukkaat eivät olleet vielä isommin innostuneet internetistä. – Ei taitaisi tuokaan enää onnistua.

Äskettäin minulle tapahtui kummia. Kirjahyllyyni raivautui äkkiarvaamatta parikymmentä senttiä tyhjää tilaa. Tuttavaperhe oli kylässä ja heidän vähän toisellakymmenellä oleva tyttärensä huomasi hyllyssä kiinnostavaa luettavaa. Pyysi niitä lainaksi.

Minä lupasin, että saat ne omaksi. Tuollainen impulsiivisuus ei ole minulle tyypillistä. Ihmettelin jälkeenpäin, mistä tuollainen riehaantuminen tuli.

En kadu. Pääsivät hyvään kotiin.

Viisikoilla on tunnearvoa, mutta luettavaksi ne eivät enää kelvannet. Ne olivat lapsuuden kesälomien lukemista. Siitä harvinaisia, että ne kelpasivat niin tytöille kuin pojillekin.

Kai ne jonkinlaisia vanhanaikaisia ikivihreitä ovat, sillä uusiakin painoksia on otettu. Sisarukset Leo, Dick ja Anne lähtevät Lontoosta viettämään lomaa maalle serkkunsa Paulan luo. Paula on raisu poikatyttö ja haluaa itsestään käytettävän nimeä Pauli. Viides jäsen on Tim-koira.

Viisikko joutuu aina sattumalta seikkailuihin milloin minkäkinlaisten rosvojen kanssa. Nokkeluudellaan he aina selviytyvät. Nälkäisenä he eivät seikkaile. Poikkeuksellisen  herkullisia eväitä syödään joka käänteessä.

Viisikkoja on nykynäkökulmasta perustellusti moitittu snobistisista ja rasistisista asenteista ja pölyttyneiden sukupuoliroolien vahvistamisesta. Englannissa uusia painoksia onkin näiltä osin tietojeni mukaan editoitu. Jopa nimiä on ikävien mielleyhtymien välttämiseksi muutettu. Dickistä on tullut Rick.

Tarkemmin Viisikon herkullisiin eväisiin voisi tutustua uuden reseptikirjan Five Go Feasting (2018) avulla. Sitä minulla ei kuitenkaan ole. Ehkä se pitäisi hankkia, koska nyt hyllyssä olisi tilaakin.

Menneisyys

                                                                            (Aleksandra Stedman)

Ikääntyminen ei aina ole mukavaa. Se aiheuttaa harmeja, välillä paniikiakin.

Nuorena jätin sanomalehdestä kolme osastoa lukematta: urheilusivut, pörssikurssit ja kuolinilmoitukset. Nykyisin vain kaksi.

Tiedä sitten, onko kuolinilmoitusten lukeminen viisasta ja terveellistä. Yhä useammin siellä on ikäisiäni ja nuorempiakin. Ja välillä tuttujakin, kuten tänään.

Kuinka voikin sattua, että samassa lehdessä peräti kaksi tuttua, peräkkäisillä sivuilla. Ikäisiäni nuoruuden ystäviä, muistikuvia kaukaa menneisyydestä, toinen lukiovuosilta, toinen opiskeluajoilta. Sen jälkeen kontakteja ei ole ollut. Muutama valokuva jäljellä. Toisessa ilmoituksessa oli muistovärssy, joka tuli tutuksi jo silloin.

Toisella oli mainio kissa, josta on myös valokuva. Toinen soitti pianoa ja halusi kuljeskella metsäpoluilla. Bileissä kuljettiin. Tärkeä äänilevy oli The Creamin Disraeli Gears. Levy on minulla yhä tallella.

Katsoin valokuvat, kuuntelin Creamin. Kadonneita muistikuvia palasi.

Menneisyys palasi. Ei tuntunut hyvälle tiedostaa, että se on niin lopullisesti kadonnutta menneisyyttä.

 

Vanha kapinallinen

Ostin purukumipaketin.

Tarkoitus oli puhaltaa iso kupla naaman eteen, ottaa siitä selfie ja pistää se tähän profiilikuvaksi. Se antaisi kirjoittajasta villin ja vapaan vaikutelman. Tämä nykyinen on vähän pölyttyneen pedagoginen.

Mutta ei siitä mitään kuplaa saanut puhalletuksi. Täyttä huijausta nämä nykyiset purukumit. Ennen tämäkin oli paremmin. Iso kupla pullistui, kunnes poksahti, ja riekaleet tarttuivat nenänpäähän. Myös viiksiin, jos sellaiset oli.

Idea tällaiseen kapinalliseen tekoon tuli, kun kesällä selailin alan arvostetuinta oppikirjaa (J. D. Salinger: The Catcher in the Rye - 1951, suom. Pentti Saarikoski 1961). Aikoinaan kirja teki lähtemättömän vaikutuksen, kun se lukiossa kuului äidinkielen opetusohjelmaan. Sittemmin vaikutus on harmillisesti päässyt laimentumaan. Ei pitäisi!

 

Salinger oli omalaatuinen tyyppi. Hän erakoitui jokseenkin täydellisesti. Tähän on arveltu syyksi onnettomasti päättynyttä romanssia. Salinger rakastui tulisesti nobelkirjailija (1936) Eugene O´Neillin kauniiseen tyttäreen, Oonaan. Salinger tuli kuitenkin hylätyksi, kun Oonalle ilmestyi kilpakosija.

On siinä varmaan ollut nobelkirjailijallakin miettimistä, kun 18-vuotiaalle tyttärelle ilmestyi kosijaksi nuorten naisten erikoismieheksi mainittu yli viisikymppinen herra. Vävypoika oli appiukonsa kanssa samanikäinen, kuuluisa toki hänkin. Nimi oli Charles Chaplin.

Ei Salinger siis aivan mitättömälle tyypille kilpkosintaa hävinnyt. Mutta koville häviö tiettävästi otti. Löysi hän toki uusia vaimoja, kolmekin kappaletta, mutta niistä ei löytynyt kestävämpää onnea. Myöhempi kirjallinen tuotanto jäi niukaksi.

Mutta Sieppari oli valtava menestys kaikkialla. Se loi uudenlaisen nuorisokulttuurin, sen, joka minuunkin osui 1960-luvun Jyväskylässä. Kirjan päähenkilö Holden Caulfield on perin juurin ristiriitainen teinipoika. Hän on juuri saanut potkut koulusta, koska oli tullut hylätyksi kaikissa muissa aineissa paitsi äidinkielessä.

Romaani toi uudenlaisen kielen kirjallisuuteen - siinä on ylen määrin sellaisia sanoja kuin goddam tai fuck. Holden ei siedä falskiutta mutta on itse valmis tilaisuuden tullen valehtelemaan vaikka mitä. Siis hellyttävä ja sympaattinen kyynikko ja skeptikko, teinipoika parhaimmillaan kertomassa itse omista kuvioistaan minä-muodossa. Näytteissä romaanin alku ja loppu.

Purukumikuvan puuttuessa kuvituskuvana Sieppari kaurapellossa, variksenpelättimenä.

 

 

Trendikästä

Lehden otsikossa luki näin:  "Skuuttaamisesta suuttunut nainen otti oikeuden omiin käsiinsä - - "

Sanakirjamies minussa hermostui vallan. Tuossa on sana, jota ei löydy listaltani.

Tuollaista "uutisen" hyppäisin normaalisti yli, mutta nyt tuo yksi sana pisti klikkaamaan jutun auki. Jospa sieltä selviäisi, mitä tuo yksi sana tarkoittaa. Löytyihän sieltä.

Nuorison trendisanat ovat hankalia - ei niiden perässä näin varttuneemmalla iällä pysy. Ne syntyvät tyhjästä, elävät tuokion ja katoavat tai kokevat muodonmuutoksen.

Ennen nuorisoslangi oli hitaammin muuttuvaa, jopa pysyvästi kieleen tarttuvaa. Tiedättehän nuo vuosikymmenten takaiset Stadin Arskan broidit, systerit, faijat, mutsit, snadit, himat, skolet, leffat, brenkut, styylaukset ja sen sellaiset. Kun itse olin 60-luvulla nuori, Jyväskylässäkin uusimpia slangisanoja luettiin Suosikista.

Internetin aika on kuitenkin hyvin erilaista, koska ilmiöt leviävät nopeasti ja asuinpaikasta riippumatta.

Olen viime aikoina tyhjentänyt ullakon ja kellarin varastoja pistämällä tavaraa kaupunginosan kierrätyssivuille. Siellä törmäsin heti kummallisiin lyhenteisiin. Heti ensimmäiseen ilmoitukseeni tuli kommentti AV.

En tiennyt sen merkitystä, ja selvittely kesti. Löytyihän se lopulta: Alustava Varaus. Muilla se ilmeisesti oli hyvin tiedossa, sillä se oli ilmoituksissa yleisessä käytössä.

Taitavat nämä netin lyhenteet olla hankalia muillekin.

Nuoriso- ja nettikieli olisi ehkä hyvä ottaa paremmin hallintaan. Tuntisi itsensä nuorekkaalla tavalla päteväksi kielimieheksi. Eikä sattuisi noloja virheitä.

 

istg (I swear to God)

wyd (what are you doing)

ig (I guess)

ngl (not going to lie)

cc (cute couple).

atm = tällä hetkellä (lyhenne englanninkielisistä sanoista at the moment), esim. “Mis oot atm?”

bae = kaikista rakkain henkilö, käytetään esim. poika- tai tyttöystävästä, rakas/kulta (before anyone else)

brb = palaan pian (be right back)

buli = iso tai kova juttu

flexata, fleksata = mahtailla, ylpeillä

goals = toive/haave

Idc = en välitä (I don’t care)

Idk = en tiedä (I don’t know)

käty = kämppä tyhjänä

lit = todella mahtava, siisti

lmao = nauraa niin, että pylly repeää, eli viittaa todella hauskaan juttuun (laughing my ass off)

Mitä sä oikein sepaat? = Mitä sä oikein selität?

mp = mielipide

mäijä = meidän äijä, hyvä tyyppi

noob, nuubi = aloittelija (newbie)

nälä = lyhenne sanoista no äläpä

rektata = voittaa ylivoimaisesti, murskata (wreck)

servata = vetää toinen sanattomaksi omalla sanomisella (served), laittaa jauhot suuhun

sup = Mitä kuuluu? (What’s up?)

swag = cool, itsevarma

wörtti = vaivannäön arvoinen (worth it)

Hemo: tosi, eli esimerkiksi ”hemo siisti” tarkoittaa ”tosi siisti”.

Latska: laturi.

Kona: että asia on siisti tai hyvä tai joku on tehnyt asian hyvin. Tätä voi myös käyttää ironisesti.

Raffi:  ”rough”. Käytetään, jos joku asia on hankala. Käytetään usein ironisesti.

Sus: suspicious, epäilyttävä.

Wörtti: worth it, jonkin arvoista.

Tsymi: gym, kuntosali.

Slay: tee se, hyvä.

Aakoo: awkward, nolo.

Huutista: huutonaurua.

Naurista: naurua.

Bro: veli, käytetään kun puhutaan kavereista.

Lowkey: asian myöntämistä siten, että siitä ei tehdä suurta numeroa.

 

Rikollista

Katse on kääntymässä kesään. Jos sää on suotuisa, muutto maalle tapahtuu viimeistään toukokuun puolivälissä. Valmistautuminen alkaa perinteisesti kirjahyllyjen katselmuksella. Mitä otan mukaan kesälukemiseksi?

Viime kesän teema oli kotimaisten naisten kirjoittama lyriikka. Valinta osui nappiin. Kesäkirjojen on syytä olla sellaisia, että niitä voi lukea pienissä erissä, vaikkapa sivu kerrallaan.

Nyt olen vähän katsellut dekkareita sillä silmällä. Siinä on kuitenkin sellainen pulma, että en tunne uudempaa rikoskirjallisuutta juuri ollenkaan. Klassikot toki tunnen, mutta dekkarille ei taida olla hyväksi, jos tiedän murhaajan jo aloittaessani.

Tosin on siinäkin puolensa. Muistan nuorena lukeneeni ensin kirjaa niin pitkälle, että murha tapahtuu, sitten hypänneeni loppusivuille katsomaan, kuka on syyllinen, ja sen jälkeen palanneeni katsomaan, kuinka tutkimus etenee ja kuinka kirjailija hämää lukijaa vääriin epäilyihin.

Nyt kuitenkin hyppään hyllyssä yli ´kuka sen teki´ -dekkarit ja etsin psykologisia ja yhteiskunnallisia rikoskirjoja. Beckit ja Wallanderit olen aikoinaan lukenut, niissä on hyvä ote. Erityisesti kiehtoisi palata pitkästä aikaa Harjunpää-sarjaan. Siinä jos missä on humanistinen ote. Kaikista näistä kolmesta on tehty myös uudempia televisiosarjoja ja elokuvia, jotka valitettavasti ovat hukanneet kirjojen parhaat piirteet. Komisario Palmu ja Raid olivat niitä harvoja, joille elokuva teki hyvää.

Yletöntä väkivaltaa vierastan, samoin huume- ja mafiakuvauksia. Kaikkein kamalin oli, kun kerran joku suositteli rikoskirjaa, jossa kuvattiin yksityiskohtaisesti naispuolisen rikostutkijan tekemiä ruumiinavauksia.

Nykypoliisit ovat sarjafilmeissä usein kummallisen ongelmallista joukkoa, neuroottisia, masentuneita, alkoholiongelmaisia, sosiaalisesti kömpelöitä. Ilahduttavalta tuntuu löytää tähän poikkeuksia, viimeksi "Hyvityksen aika", Redemption  (Yle areena).

Minulle poliisit ovat muistoissa mukavia miehiä - yhtään naispoliisia en ole tuntenut. Kuvassa on monta tuttua, yksi sukulainenkin. Kuva on 1950-luvun puolivälistä erään keskisuomalaisen poliisiaseman henkilökunnasta. Pääsin muutaman kerran poliisiauton kyytiinkin, se oli komeaa menoa. Vuorelan Onni ajoi (kuvassa eturivissä toinen oikealta). Vielä komeampaa olisi ollut, jos pii-paa olisi ollut päällä, mutta siihen Onni ei suostunut.

Myöhemmät kosketukset ammattikuntaan ovat jääneet vähäisiksi - koskaan en ole saanut edes ylinopeussakkoa. En siis tiedä, ovatko oikeastikin neuroottisia ja sosiaalisesti kömpelöitä.

 

 

Uskaltaisinko vielä?

Mies on viisaimmillaan kaksikymppisenä, jotkut - kuten minä - vähän allekin. Välillä iskee ajatus, että siihen ikään olisi hyvä palata. Joskus taas tuntuu, että ei.

Viisaimmat kirjat sen ikäisille kirjoitti Hermann Hesse. Varsinkin Arosusi (Der Steppenwolf - 1927) kulki jokaisen hippihenkisen maihinnousurepussa. Harry Haller oli mallia antava roolihahmo, jonka elämäntyyliä sopi tavoitella. Hän oli outo tyyppi, yhteiskunnan sivullinen, joka useimmiten sulkeutuu omiin maailmoihinsa syvämietteisten kirjojen ja klassisten mestarisäveltäjien pariin. Tytöille malliksi sopi ihana Hermine, joka löytää synkkämielisen Harryn ja vie hänet iloisen yöelämän, tanssin ja seurustelun maailmaan, josta Harry on jo kauan aikaa sitten vieraantunut.

Hesse ja hippifilosofia oli outo yhdistelmä. Tämä nobelkirjailija (1946) ei itse ollut vähimmässäkään määrin nuorten ihailijoidensa kaltainen, päin vastoin. Mutta jokin siinä osui ajan hermoon. Jopa rock-musiikki löysi tämän kulttuurin: yhtye nimeltä Steppenwolf teki suureksi klassikoksi nousseen kappaleen Born to Be Wild.

Nuorisokulttuuri vei minutkin mukanaan - siinä oli valtavaa idealismia ja optimismia. Amerikassa lähti kansalaisoikeusliike vauhtiin, oli Woodstock ja Vietnam-mielenosoitukset. Ilmapiiri ulottui Suomeenkin. Ensimmäinen Ruisrock (1970) oli vahva viesti. Minä muutin Tukholmaan, asuin kommuunissa ja opettelin kasvissyöjäksi. Samanhenkistä porukkaa oli joka puolella, varsinkin yliopistossa.

Norjalainen hippityttö Karen toi Hessen tietoisuuteeni. Lainasimme kirjoja (norjaksi) Tukholman kaupunginkirjastosta ja menimme lukemaan niitä kirjaston takana sijaitsevalle kukkulalle, jonka nimi on Observatoriolunden.

Siellä yhdessä Hesseä tutkiessa opin kesän mittaan aika paljon norjan kieltä. Tuli todistetuksi motivaation merkitys oppimisessa. Jopa niin paksu ja filosofinen kirja kuin Lasihelmipeli (Das Glasperlenspiel - 1943) tuli tutuksi.

Nyt kun en enää ole yhtä viisas, tulee välillä ajatus, kohenisiko viisaus, jos taas lukisin Hesseä. Aika monta kirjaa on hyllyssäni. Olen kaikki nämä vuodet miettinyt, uskaltaisinko vielä / taas tarttua niihin. Jotenkin epäilyttää, että hienot muistot menisivät pilalle. Mitä jos Hesse ei enää hurmaisikaan?

Vähintäänkin pitäisi mennä taas Observatoriolundeniin ja lukea ne norjaksi.

(Kuvassa oikeassa laidassa pyöreätorninen Tukholman kaupunginkirjasto Sveavägenin varrella ja vieressä puistoalue Observatoriolunden)

 

Hillitöntä menoa

  (Jalmari Finne, Kiljusten vallankumous 1921 / kuva Rudolf Koivu / "Pojat heittelivät koiranpommeja opettajien tielle)

Tunnistatko tämän sitaatin? Tiedätkö, kuka sen on kirjoittanut?

"Mitä on tapahtumassa meidän nuorisollemme? He eivät kunnioita vanhempia ihmisiä, he rikkovat vanhempiensa käskyjä. He eivät piittaa laeista. He mellakoivat kaduilla, kiihottuneina villeistä päähänpistoista. Heidän moraalinsa on rapistunut."

Entä minä itse? Olen itsekin ollut nuori, vaikka sitä ei ehkä ole helppo uskoa. Olinko minäkin tuollainen? Mikä on "villein päähänpisto", jossa olen ollut mukana?

Aika helppo vastata nyt, kun rikos on aikoja sitten vanhentunut. Se oli viuhahdus julkisella paikalla joskus 1970-luvun alussa. Tapahtumapaikka oli eräs suurehko pirkanmaalainen kaupunki ja sen keskellä oleva kuuluisien patsaiden reunustama silta. Pienellä porukalla (kolme poikaa ja yksi tyttö) päätimme suorittaa tuon aikakauden uroteko-villityksen eräänä elokuisena yönä. Tukijoukkona oli kaksi polkupyöräilevää tyttöä, jotka huolehtivat vaatteiden kuljetuksesta ja valokuvauksesta.

Olikohan tuo nyt niin kauhean kamalaa? Kyllä viuhahdusvillitystä paheksuttiin ja kai siitä sakkoja olisi tullut, jos poliisi olisi paikalle sattunut. Mutta olen muistavinani, että harvalukuiset vastaantulijat antoivat iloisia kannustushuutoja ja aplodeja. Ihan kuin muutama olisi halunnut liittyä joukkoon, jos olisimme malttaneet pysähtyä odottamaan.

Tuon pahempaa "laeista piittaamattomuutta" ei nyt mieleeni muistu. Kai voin luokitella itseni melko kunnolliseksi kansalaiseksi.

Ja kenen onkaan tuo alun sitaatti? Vastaus: Platon 427–347 eaa.

Nykyaika on toisenlaista, koulu varsinkin. En ole enää asiantuntija, sillä kosketuksestani koulumaalimaan on jo aikaa, mutta vaikutelma on, että jokin on perinpohjin muuttunut. On vaikea arvioida, kuinka hyvin minun ja ikäpolveni koululaisten tiedot ja osaaminen olisivat riittäneet, jos olisimme eri luokka-asteilla joutuneet arvioitavaksi nykykoulun kriteerein.

Kielitaidossa olisimme epäilemättä huonoja, ainakin suullisessa ilmaisussa, sillä sitä ei harjoiteltu lainkaan. Mutta entä yleistieto?

Varsin uskottavalta taholta luin äskettäin, kun perheenisä kertoi tapauksesta kotonaan. Ruokapöydässä perheen 16-vuotias järkyttyi pois tolaltaan, kun tuli ymmärtämään, että ruokapöydän liha on peräisin eläimestä.

Toinen tapaus.  Uimahallin pukuhuoneessa pojat pohtivat, paljonko kello mahtaa olla. Seinällä oli viisarikello. Ihmettelivät, miksei ole selkokelloa, että saisi selvän.

Onko todella niin, ettei missään vaiheessa enää opita viisarikelloa? Onko teoria unohtanut tosielämän niin, ettei ruokapöydän antimien tausta tule ymmärretyksi? Vai onko kyse vain yksilötason lipsahduksista?

Pisa-tutkimukset näyttävät vakuuttavasti, että äidinkielen käyttötaidot ovat heikentyneet. Tämä ainakin on laajasti ilmenevä ongelma. Kouluun kohdistuneet säästöt ja resurssien leikkaukset näkyvät kyllä murrosikäisten kielenkäyttötaidoissa laajemminkin.

 

En oikein usko

Lehdestä luin, että korona-aikana ihmiset ovat lihoneet aika lailla. Etätyöläiset laittavat kotona makkaroita ja eineksiä ruoakseen. Työpaikan ruokalassa oli sentään salaattia. Vapaa-aikansa makaavat sohvalla ja lukevat tai katsovat ohjelmia mutta eivät enää liiku.

Olisin minä tämän huomannut ilman lehteäkin - itsessäni. Kulkeminen on vähentynyt, sohvalla makaaminen lisääntynyt. Makkarat ja einekset eivät kuitenkaan koske minua, sillä olen yhtä vahvasti kasvislinjalla kuin aina ennenkin.

Silti huomaan, että haaremihousujen kuminauha on kiristynyt. Vaakaa en käytä, vaikka kylpyhuoneessa sellainenkin turhake on. Eksakteja numeroita tuottava mittaustieto aiheuttaa ahdistusta, vyötärökuminauhan antama suuntaa antava tieto on riittävä.

Jotain pitäisi asialle tehdä. Dieetteihin en oikein usko.

Dieettiskeptisyyteni alkulähde on ystäväni ja kollegani rouva M., joka on suunnilleen puoli vuosisataa ollut erilaisilla kuureilla. Muutaman kerran vuodessa hän löytää aina uuden mullistavan dieettiohjelman. Jokaista hän on kehunut äärettömän tehokkaaksi, helpoksi ja nopeasti vaikuttavaksi ja yllyttänyt meitä muita mukaan.

Kerran minäkin menin mukaan, 1970-luvun lopulla. Sen nimi oli Atkins. Siinä syötiin vain lihaa. Dieettini jatkui kolme päivää, sitten tuli sen sortin ongelma, etten kehtaa tässä julkisesti kertoa. En laihtunut yhtään.

Se oli julma poikkeus ruokalinjani. Saman vuosikymmenen alkupuolella opiskeluvuosinani asuin muutaman vuoden kymmenen hengen kollektiivissa, joka oli lähes sataprosenttisesti vegetaristinen. Kerran kuukaudessa oli kalapäivä. Ruokataloutta johti kokkiopiskelija, joten laatu pidettiin korkeana.

Samalla linjalla olen pysynyt koko ajan, niitä onnettomia Atkins-päiviä lukuun ottamatta. Tosin olen aika laiska keittiössä. Se on niin vaivalloista, varsinkin perunoiden kuoriminen ja kasvisten pilppuaminen.

Ja tiskaaminen! En mielelläni ryhdy - syy on iän myötä lisääntynyt itsemyötätunto.

Uutuusdieetteihin en siis koske. Etsin tilalle vähän vanhempia - niissä kuulemma järki ja kohtuus tallella. Löysin vanhojen lehtien varastoistani kiinnostavan näin sopivasti tammikuun lopulle annetun viikko-ohjeen. (Kotiliesi 1927).

Jotenkin kummallinen tämä taulukko on. Täytyy miettiä vielä. Sitä odotellessa taidan tilata huomisen kasvislounaan läheisestä nepalilaisesta ravintolasta, hinta 8,50 / annos. Herkullista on, olen ennenkin kokeillut.