Valtavirrasta poikkeavat

Alakerran insinööri vaikutti ärsyyntyneeltä. Se ei ole ollenkaan poikkeuksellista. Tällä kerralla mielenrauhan oli suistanut sijoiltaan euroviisukilpailu.. " Kyllä taas näytetään maailmalle varsinainen matkailumainos Suomesta. Turistit, tulkaa Tuppukylään." 

Siinä oli taas kerran sitä ajatusta, että mitähän ne siellä maailmalla meistä oikein ajattelevat.

Minulta oli kilpailu päässyt livahtamaan ohi. Olin kyllä otsikoista lukenut, mistä oli kysymys, mutta itse teos oli jäänyt näkemättä ja kuulematta. Pitihän se kaivaa katsottavaksi, kun se niin tunteita herättää. Työpaikan kahvihuoneessakin siitä keskusteltiin. Siellä sävy oli myönteinen, varsinkin entinen sihteerini oli innoissaan. Hänen makuunsa luotan enemmän kuin alakerran insinöörin.

Nyt siis tunnen Suomen edustuskappaleen.

Miten tuon nyt sanoisi. Jos kuuntelisin kappaleen ihan pelkkänä musiikkina, ilman tietoa esittäjistä ja käyttötarkoituksesta, en taitaisi erityisemmin riemastua. Punk ei ole minun musiikkiani. Alkuvaiheeseen vielä pääsin kiinni, silloin kun Pelle Miljoona ja Maukka Perusjätkä ja muut aloittivat, mutta sittemmin olen erkaantunut lajista. Se taitaa olla sukupolvikysymys. Sympaattista periaatteessa on, että punk ilmentää nuorison kapinaa. "Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin." Mutta tyylilaji ja vuosikymmen oli eri.

Suhtautumiseni muuttuu kuitenkin suuresti, kun kuulemani esitys asetetaan kontekstiinsa. Näen asian täsmälleen päinvastaisessa valossa kuin alakerran insinööri. Tuppukylä-matkailumainoksen sijaan näen Suomi-kuvan kirkastuvan. Siihen tulee mukaan tämä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisen yhteiskunnan näkökulma. Tottahan sellainen ei tietenkään ole, mutta ehkä tällaisessa yhteydessä on hyvä, että siltä edes näyttää.

Pidän siis omintakeista euroviisuvalintaa erinomaisena. Suomalaiset ovat valinnallaan taas kerran osoittaneet tarkkaa silmää ja herkkää vaistoa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Jopa politiikassa on muutaman kerran käynyt niin, että hyvin epätodennäköinen ehdokas on päässyt pitkälle. Kiiltokuvamainen valtavirta ei aina voi olla varma menestyksestään, vähemmistöt ja vähemmän kauniit saattavat välillä saada laajaa kannatusta. Tästä kyvystä annan ihailun omalle kansalleni.

Millainen suomalainen sitten oikeastaan on? Jostakin mielen sopukoista nousee esiin Topelius, joka kuvaa maata ja kansaa Maamme-kirjassa. Sieltä sitaatti, joka kertoo, millainen suomalainen tavallinen Matti on.  

"Käytökseltään Matti on kankea ja jörö, kuten kivenvääntäjän sopiikin. Hän kävelee pitkät matkat vakavasti ja verkalleen astuen. Nuorena sanotaan hänen tanssineenkin, mutta se lienee vain panettelua, sillä nykyään ei kukaan saata huomata hänessä minkäänlaista tanssitaitoa. Luonteeltaan Matti on niitä, jotka eivät hätäile. Hän on juromielinen ja ujosteleva. Mutta kun hän on istunut jonkin aikaa hyväin ystäväin seurassa, näyttää hän lauhtuvan ja ikäänkuin lähtevän liikkeelle pesästään. Hänen äkeä muotonsa lientyy, hän saattaa tulla iloiseksi, jopa laillaan sukkelaksikin. Eipä luulisi sellaisen yksitotisen miehen osaavan ilvehtiä ja laskea leikkiä niin, kuin hän kuitenkin osaa, ja silloin hänestä on sanomattoman huvittavaa tehdä omiansa ja muiden tyhmyyksiä naurunalaisiksi.  [ - - ]  Emme huoli kertoa Matin hienommista veljistä ja sisarista: he ovat ulkonaisesti muiden hienompain ihmisten näköisiä, mutta sisäisesti heissä kuitenkin on aina Matin luonnetta. 

 Topelius tajusi. Tästä on hyvä lähteä niin euroviisuissa kuin matkailumainoksissa.

Hiljaa hyvä

Puhelin soi jo ennen kymmentä. Ikävä aamuherätys. Miksi en muistanut laittaa illalla puhelinta äänettömälle.

Joku sirkeä-ääninen nuori nainen siellä soitti ja kysyi heti alkajaisiksi, onko aamu sujunut hyvin.

Mitä sellaiseen vastaisi? Vastasin, että no kyllä,  oikein mukavaa unta näin. Kunnes tuli keskeytys...

Eipä ongelmaa. Mukavaa kerrottavaa hänelläkin. Olisi erikoishintaan omegaa ja vitamiinejä ja mitä kaikkea. Kolmea erilaista tablettia. Aamun virkeys niistä paranisi vielä nykyisestäänkin.

Ei tullut kauppoja. En minä tiedä, ovatko sellaiset omegat ja muut tarpeellisia. Sääliksi vaan kävi nuorta kauppiasta, luultavasti jotain opiskelijatyttöä. Luultavasti hän tienaa provisiopalkalla opiskelurahoja ja sitten tällainen hankala asiakas ei osta mitään ja taas meni häneltä työaikaa hukkaan minua käännyttäessä.

Puhelun päättyessä iskee tietoisuus kellonajan todellisuudesta. Ei se voimassa olevan ajanlaskun mukaan ole vähän vaille kymmenen. Se on oikeasti vähän vaille yhdeksän, sillä en ole siirtänyt yöpöytäni kelloa vielä talviaikaan. Siirtäminen ei ole ihan helppoa, sillä kellosta on kadonnut siihen tarvittava ruuvi. Pitäisi ottaa patteri pois yhden tunnin ajaksi. Kannattaneeko sellaiseen operaatioon ryhtyä. Kohtahan tässä alkaa taas kesäaika, ja sitten kello näyttää oikeaa aikaa taas.

On nautinnollinen pimeä aika, eikä lunta Helsingissä. Lisäksi tämä on hiljainen aika. Ei ole melua, kukaan ei puhu mitään paitsi jos sattuu vahingossa eksymään tavarataloon tai joulukadulle.

Vuoden paras aika. Mitä sitä suotta puhumaan. Raitiovaunussa on tavallistakin hiljaisempaa, kun ei ole turisteja. Maahanmuuttajat kyllä äkkiä oppivat maan tavoille ja lopettavat puhumisen julkisissa liikennevälineissä. Kännykkään kälättäjätkin ovat vähentyneet. Kaikki näppäilevät nykyisin älypuhelinta.

Kotoa ulos lähtiessä on syytä olla tarkka. Tähystän ovisilmästä, ettei hissiin ole menossa muita. 

Hissi on kiusallinen paikka, siellä voi joutua keskustelemaan säätilasta. Häiriötilan välttää, kun on tarkka ja ajoittaa ovesta ulos astumisen niin, että hissi seisoo paikallaan eikä ketään ole tulossa kyytiin. Poikkeuksena on naapurin vanha rouva. Hänen kanssaan voi mennä hissiin, sillä hän hoitaa puhumisen. Ei ole ongelma kuunnella hissimatkan ajan nuoruusmuistoja Terijoelta.

Hiljaisuus ja pimeys. Ylittämätön vuodenaika. Vielä kun voi mennä katsomaan elokuvaa, jossa ei tapahdu mitään, nautinto on täydellinen.

Väärässä porukassa?

Naapuri alakerrasta poikkesi kysymässä, vieläkö itsepäisesti jatkan tipatonta marraskuutani. Enkö voisi pitää yhden illan tauon, sillä hän oli käynyt risteilyllä Virossa ja tuonut tuliaisia.

Itsepäisesti jatkan. En pidä taukoa. Jäi insinööri vaille kaljakaveria.

Puheeksi tuli politiikka, niin kuin tämän Tarmo Yli-Työsteistölän kanssa aina. Tuli puheeksi huomisen, perjantain, tärkeä äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tarmo yllätti: hän kertoi, ettei hänellä ole mitään homoja vastaan. Menkööt naimisiin hänen puolestaan. Tarmo onkin siis suvaitsevainen mies!

Kysyin, eikö hän lähtisi mukaan perjantain mielenosoitukseen Eduskuntatalon edessä.

Minä lähden, minähän olen Vietnamin sodan veteraani mielenosoitustouhussa. Meitä on työpaikalta lähdössä pieni joukkue. Asia on minulle tärkeä, sillä tuttavapiiriini sattuu kuulumaan varsin paljon ihmisiä, joita laki henkilökohtaisesti koskisi. On lähisukulaisia, on hyviä kavereita, työtovereita; miespareja, naispareja, nuoria ja vanhoja, perheellisiä ja sinkkuja, professorista opiskelijaan, insinööristä taiteilijaan, teini-ikäisestä eläkeläiseen, päälliköstä sihteeriin, uskovaisesta ateistiin. Miten minulle onkin osunut tuttavapiiriin niin paljon tätä joukkoa. Mukavia ihmisiä kaikki, muutamat suorastaan ihania. Yksi vähän roistokin. Monilla on kuitenkin ollut ongelmia, sillä ympäristö kiusaa, kiihkouskovaiset etunenässä.

Kaikesta sydämestäni soisin heille kaikille sen lain, jota nyt ollaan hakemassa. En hyväksy sitä, että vielä nykyaikanakin oikeudenmukainen kohtelu on vain joidenkin etuoikeus.

Lupasiko Tarmo tulla mielenosoitukseen? Hän jotenkin hämmentyi kutsusta. Muuten kyllä, mutta mitä jos osuu median kameran eteen ja näkyy televisiossa tai lehdessä? Siitähän syntyy väärinkäsitys, että kuuluu itse siihen joukkoon, jolle oikeuksia haetaan.

Ai jaa. Tuollaiseen syy-seuraus-johtopäätös-logiikkaan minä en pysty, siihen tarvitaan insinöörimies. Ei luvannut Tarmo tulla mielenosoitukseen. Voisi mennä heteromieheltä maine.

Jäin miettimään, voiko noin oikeasti käydä ja olisiko se vakavaa. Olemmeko me valkoihoiset lihaa syövät heteromiehet noin ahdistuneita.  - Ei perhana, ei tuo logiikka kelpaa minulle. Jos joudun kameran kuvaan ja joku luulee sen perusteella jotain, minulta ei mene maine. Se on aivan merkityksetön asia. Parempi maine siitä oikeastaan tulisi.

Sen sijaan minulta menisi maine, jos joku luulee, että kuulun siihen joukkoon, joka julistaa jotain myyttistä suomalaista yhtenäiskulttuuria ja sellaisia "kristillisiä" arvoja, joilla perustellaan lakiesityksen hämmentävän kansan tervettä elämäntapaa. Sellaiseen "yhtenäiskulttuuriin" minä en suostu.

*   *   *  

Lähellä asuvat, tulkaa mukaan. Tapaamme Eduskuntatalon edessä perjantaina (28.11.) klo 12.

Melkein turhaa

Joskus sitä saa kunniaa ja arvostusta aivan yllättävistä asioista. Niin kuin minä viime kesänä maalla.

Kesäkotini naapurilta kuoli äiti, melkein satavuotias vanhaemäntä, joka viimeiseen asti jaksoi hoitaa talouttaan yksin eikä suostunut lähtemään palvelutaloon. Loppu tuli sitten yöllä nukkuessa, ilman ennakkovaroitusta.

Piti laatia kuolinilmoitus paikallislehteen, ja siihen tarvittiin runonpätkä, niin kuin tapa vaatii. Virsikirjasta niitä olisi löytynyt, mutta sen paremmin vainaja kuin jälkeläisetkään eivät olleet uskonnollisuuteen erityisemmin taipuvaisia, etsittiin jotain muuta.

Runokirjoja ei kuitenkaan insinööriperheen kirjahyllystä löytynyt. Isäntä tiesi, että minulla oli huone täynnä kirjoja ja kysyi iltaa istuttaessa, sattuisiko olemaan mitään juhlallisia runoja. Rouva muisteli jotain hienoa värssyä, jossa äidit näkevät jumalan.

Totta hitossa minä sen runon tiesin. Ei siihen kirjaa tarvittu vaan sanelin runon ulkomuistista. Runoilijan nimenkin osasin mainita.

Varmaankin taas maine kasvoi. On se outo tyyppi se rantatorpan maisteri: on opetellut runoja ulkoa mutta mitään hyödyllistä se ei osaa. Tarvitsi apua ruohonleikkurinsa käynnistämiseen, kun sytytystulpan johto oli irti. Eikä osannut vaihtaa polkupyörän rengasta.

-  -  - 

Ei siitä kovin kauaa ole, kun Suomessakin ihan vakavasti uskottiin, että menestyvän ihmisen tulee tuntea taiteitakin. Nykyään ajatus taitaa monen mielestä olla aika koominen. Turhaa humanistien haihattelua. Korkeakoulumaailmassa taideopiskelijat taitavat olla jo naurun aihe, joiden opiskelujen sisällöistä kaupan ja tekniikan opiskelijat kertovat hupaisia anekdootteja. 

Mutta kerran elämässä saattaa osua kohdalle sellainenkin tilanne, jossa jopa runojen ulkoa osaamisesta on oikeasti hyötyä.

Lauri Viita: Alfhild

Epätarkkaa

Yli-Työsteistölän Tarmo, mainio naapurini alakerrasta, joutui vuosi sitten hankalan tilanteeseen. Hänestä tuli neljännesvuosisadan tauon jälkeen taas sinkku.

Paluu poikamieheksi otti koville. Erityisen hankala asia oli henkilökohtainen ruokahuolto, sillä Tarmolla oli päässyt syntymään ns. osaamisvaje keittiötaidoissa. Elämä meinasi mennä makkaranpaistolinjalle. Matkoihinsa lähtenyt vaimo oli aavistanut ongelman ja ostanut Tarmolle erolahjaksi Yksineläjän keittokirjan.

Keittokirjasta ei kuitenkaan ollut merkittävää hyötyä. Ohjeet olivat Tarmon mielestä vaikeita ja epätarkkoja. Erityisesti hän valitti kirjan mittayksiköistä. Siellä oli asiallisten mittojen seassa sellaisia sanoja kuin nokare, tilkka, hyppysellinen, kourallinen, kukkurallinen, loraus, muutama, vajaa, ripaus... Mitä nyt tuollaiset ohjeet ovat insinöörimiehelle? Erityisen ärsyttävä oli "kahvikupillinen". Tarmolle jäi erossa kaappiin monenlaisia kahvikuppeja, kaikki eri kokoisia.

Minä yritin ohjeistaa vanhaa kaveria ottamaan ohjeet humanistin tai taiteilijan suurpiirteisyydellä, mutta minkäpä insinööri luonteelleen ja tarkkuusvaa´alleen voi.

Niinpä kun divarikierroksellani satuin löytämään vanhan leipomisohjekirjan, jossa ohjeet näyttivät olevan poikkeuksellisen tarkat, ostin sen heti ja vein Tarmolle lahjaksi. Liitän tähän näytteen kirjasta. Katsokaapa kuinka gramman tarkkuudella reseptit annetaan. Vähän kuin kemian laboratoriotöiden ohjeistuksia. Jos grammankin menee vikaan, heti on kaakku pilalla. Sellaista insinööri varmaankin arvostaa. Nyt on Tarmon vaa`alle käyttöä, ainakin jos hän leipomaan ryhtyy.

 Kirjan nimi on "100 ohjetta leipomiseen Kahvikekkereitä varten / Otto Andersinin kirjapaino 1929 Pori / Suomennos, Kirjoittanut E. L.) Kirjan ainoa epätarkka kohta on tuo kirjoittajan nimi, kaikki muu on jämptiä.

Minä itse olen vahvoilla ruoanlaittoasioissa. Olen saanut koulutustakin, pärjään vaikka missä. Eikä minulla ole tarkkuusvaakaa. Rajansa kuitenkin kaikella. Oli tulossa vieraita ja piti suunnitella tarjottavaa. Ajattelin karjalanpiirakoita, mutta luovuin leipomisesta, sillä en luultavasti osaa rypyttää. Joskus olen kyllä kokeillut, mutta ei sujunut kovin hyvin. Menin kauppaan ja ostin pakastettuja sulhasenpiirakoita. Munavoin päätin valmistaa itse. Ohjeet munien ja voin sekoitussuhteesta etsin netistä. Ensimmäiseksi löytynyt ohje määräsi 45 munaa. Se epäilytti, sillä vieraita oli tulossa kolme. Hetken hakemisella löytyi onnistuneempi ohje. Hyvää tuli, ja riittävästi. Jälkiruoaksi leivoin ja kuorrutin porkkanakakun, se on bravuurini. Minulla on resepti kynällä kirjoitettuna mapissa. Siinä on epätarkkoja mittayksiköitä, mutta ei haittaa.

Mainioita naapureita

Ovikello soi. Siellä oli naapurini. Vanharouva oli hätääntyneen oloinen ja pyysi tulemaan auttamaan, sillä "se siellä katossa oli ruvennut soimaan".

Olinkin jo hetken ollut kuulevinani sireenin ääntä, mutta olin ajatellut, että varmaankin se on ambulanssi. Töölöntorilla kuulee usein hälytysajoneuvoja. Nyt ei voinut erehtyä. Vanhanrouvan asunnossa piippaa palohälytin.

Huoneessa oli käryä. Selvisi, että rouva oli ollut paistamassa silakoita. Vähän oli tainnut palaa pohjaan. Sen suurempaa hätää en huoneistosta löytänyt. Rouva oli yrittänyt sohia hälytintä mopin varrella hiljaiseksi, mutta ei ollut onnistunut. Sen verran hän on huono jaloistaan, että ei ollut päässyt nousemaan tuolille. Minultakin kesti hetken ennen kuin onnistuin kurkottamaan laitteen katosta ja irrottamaan patterin. Siihen ehti tulla jo muitakin naapureita katsomaan, mikä on hätänä.

*  *  * 

Usein väitetään, että me helsinkiläiset olemme niin epäsosiaalisia, että kerrostaloissa ihmiset eivät edes tunne naapureitaan. Meidän talossamme tämä väite ei kovin hyvin pidä paikkaansa. Minä ainakin tunnen useimmat oman taloyhtiöni asukkaat. En silti voi väittää itseäni kovin sosiaaliseksi.

Ei ole kovin kauan siitä, kun sama vanharouva jäi jumiin hissiin kerrosten väliin. Sen jälkeen hän ei ole uskaltanut mennä yksin hissiin. Niinpä meitä on useampi naapuri, jotka olemme luvanneet tulla kaveriksi hissiin aina kun hän tarvitsee. Usein hän tarvitseekin. Minäkin olen kyllä myös alkanut vähän arastella hissiä, sillä se on aika epäluotettava. Olen ruvennut kävelemään portaita, mutta vain ylöspäin. Portaat viisi kerrosta alaspäin aiheuttavat kipua polvessa.

*   *   * 

Ei ole kovin kauan siitäkään, kun naapurini olivat tehdä suuren typeryyden, mutta onnistuin estämään sen. Yhtiökokouksessa eräs nimittäin keksi ehdottaa minua taloyhtiön hallitukseen, ja ehdotusta vieläpä kannatettiin. Perusteluksi mainittiin, että minä olen suunnilleen ainoa pitkään talossa asunut, joka ei ole koskaan ollut hallituksessa. Tasapuolisuuden vuoksi minunkin kuuluisi.

Minä en ole tasapuolisuuden kannattaja, en ainakaan tällaisessa asiassa. Olen asiantuntevuuden kannattaja. Minua osaamattomampaa ei helposti löydä. Taloyhtiön hallituksessa pitää olla ihmisiä, jotka ymmärtävät rakentamisesta, tekniikasta, taloudenpidosta, juridiikasta. Minä olen tavallinen humanistiretku, jolle kaikki tuollainen on vierasta. Ja tulossa olisi ainakin ilmastointitekniikan uusiminen, katon korjaaminen. Ja hissiremontti! Kauhistuttaa ajatuskin, että minä olisin sellaisista päättämässä. Linnunpönttö on vaativin rakennusprojetini, ja siitäkin tuli vino.

Käytin pontevan puheenvuoron valintaani vastaan. Siteerasin soveltaen Marxia (ei Karl vaan Groucho): "En halua asua sellaisessa talossa, joka hyväksyy hallitukseensa minun kaltaiseni jäsenen."

Irrationaalit

Naapurissani asuu ydinvoimamies. Hän on kyllä perimmältään ihan mukava mies, vaikka onkin insinööri, hänellä on jopa kaksi kissaa, Hanni ja Gali (oik. Hannibal ja Caligula), jotka ovat olleet minulla joskus yöhoidossa. Oikein mukavia nekin, vanhoja, laiskoja ja lihavia.

Emme me kovin usein tapaa, mutta aina välillä. Hän sanoo vähän virnuillen, että ajatteluni on "irrationaalia", kun en osaa innostua ydinvoimasta.

Hän näkee vaivaa perustellakseen minulle ydinvoiman siunauksellisuuden. Hän selostaa minulle alan uusia innovaatioita, joiden ansiosta turvallisuus on saavuttamassa niin suuret mittasuhteet, että maailmassa ei toista niin turvallista paikkaa ole kuin ydinvoimalan naapurissa. Siellä elämä on lauhaa ja leppoisaa kuin varpailla villatohvelissa.

Olen kerran vuosia sitten käynyt retkikunnan mukana Loviisan voimalassa. Minusta se oli pelottava paikka. Pelko räjähdyksestä iski jo siinä vaiheessa kun laitos näkyi vasta kaukana horisontissa. Harmikseni en osaa väitellä naapurini kanssa teknisistä ratkaisuista, sillä ydinenergiatiede ei ole minun alaani. Minulle asia on periaatteellinen, elämänkatsomuksellinen, ei tekninen.

Naapurini mielestä tällainen on irrationaalista hörhöilyä. Sopuun emme ole päässeet, emme saa toisiamme käännytetyksi. Parempi on puhua vaikkapa kissoista.

Tunnen minäkin ihmisiä, joita pidän irrationaalisina. Yksi etäinen sukulaiseni on pappi. Hän vastustaa joustamattomasti naispappeutta ja kaikkea muuta mitä vastustaa voi. Hän ei suostunut tulemaan paikalle lapsenlapsensa häihin, koska vihkipappina oli nainen. Ei kuulemma ole liitto pätevä Herran silmissä.

Naisia tämä kirkonmies kyllä arvostaa, mutta aivan muissa tehtävissä, ja joustavakin hän osaa tarpeen tullen olla. Hän oli osannut joustavasti siirtää omaan pätevään avioliittoonsa liittyvät uskonasiat tunniksi tai pariksi kerrallaan vähemmälle huomiolle kulkiessaan takavuosina virkamatkoilla lähikaupungissa. Tuli jälkipuheita ja ongelmia ja pätevällä tavalla solmittu liitto loppui.

Kirkon tilanne ei oikeastaan minulle kuulu, sillä en ole jäsen. Voivat minun puolestani tehdä siellä niin kuin tahtovat, mutta kyllä sydän suree. Kansankirkolla olisi mielestäni tärkeä tehtävä, kunhan vain pääsisivät siellä selvyyteen tällaisista irrationaalisista asioista. Suotuisia merkkejä kyllä on.

Mielessäni on jo pitkään kytenyt idea saattaa tämä naispappeuden vastustaja joskus nokikkain sihteerini neiti B:n kanssa. Neiti on nimittäin "kiivas" miespappeuden vastustaja ja poikkeuksellisen sanavalmis persoona. Hän ei kirkkoon mene niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Voisi seurata kiinnostava keskustelu.

Verolle pantavaksi

 

Verottaja on tehnyt linjanvedon, että kaikenlainen vastikkeellinen talkootyö ja naapuriapu pannaan verolle. Aikapankit erityisesti ovat veronalaista meininkiä, sillä niissä vaihdetaan työpanoksia jopa ammattimaisella tasolla.  

Tämä pisti mietteliääksi. Minulla on kesäkodissani Längelmäveden rannalla käytössä systeemi, jonka voi luokitella kuuluvan tähän. Olen itse täystumpelo rakennushommissa. Vanhassa torpassani ja siihen kuuluvissa rakennuksissa on kaiken aikaa remontin tarvetta. Saan apua naapurin äijiltä, joilta homma sujuu ja tarvittavat vehkeet löytyvät. Viime kesänäkin uusittiin yhden aitan katto. Ensi kesänä on suunnitteilla vanhan kellarin kohentaminen. Routa on vääntänyt sen kiviseinät uhkaavasti vinoon.  

Vastapalvelukseksi minä opastan heitä tietotekniikan käytössä. Ihan alkeista on kysymys, pankkiasioiden hoitamisesta, valokuvien skannaamisesta ja tallentamisesta, kiinnostavien nettisivujen etsimisestä ja muistiin tallentamisesta yms.  

Lisäksi on vakiintunut sellainen käytäntö, että avustan näitä isäntiä kerran tai pari vuodessa täällä Helsingin päässä. Heillä on nimittäin tapana lähteä olviretkelle Viroon.  

Tällainen retki toteutui taas kerran viime viikonloppuna. Kolme Pirkanmaan äijää saapui Helsinkiin. Kukaan heistä ei ole tottunut ajamaan Helsingissä, joten sataman löytäminen on vaikeaa. Minut tarvittiin kuskiksi. Sovittu tapaaminen oli Stadionin parkkipaikalla, kuten aina. Minä ajoin siitä eteenpäin Länsisatamaan.  

Auto voisi tietenkin jäädä parkkiin stadionille, mutta ei, sen pitää olla parkissa lähellä satamaa, sillä tuliaisia on paljon, hyvin paljon. Kun kolme miestä ostaa täyden lastin olutta, sitä on paljon. Siksi auton pitää olla lähellä satamaa.  

Kun sitten seuraavana päivänä olin satamassa vastassa saapuvaa joukkoa, kaljaa tuli peräkontti täyteen ja takapenkille niin paljon, että sinne ei mahtunut kuin yksi istuja. Kun matkustajia oli kolme ja minä kuskina, yksi piti lähettää taksilla stadionille, jossa minä jäisin pois.  

Stadionin parkkipaikalla minulle tuli selväksi, että yhtäkään näistä isännistä en voi päästää auton rattiin. Ei auttanut muu kuin komentaa koko katras lepäämään kämpille Töölöntorin laidalle, johon ei ollut kuin muutaman sadan metrin kävelymatka.  

Takki ja kengät pois ja nukkumaan. Itse katsoin dvd:ltä Ingmar Bergmanin elokuvan Viettelysten ilta (Gycklarnas afton 1953). Ajattelin, että se sopii tunnelmaan.  

Kun sitten paljon myöhemmin uupumus oli voitettu ja promillet haihtuneet, lähetin retkueen kaljakuormansa kanssa matkalle kohti pohjoista Pirkanmaata.  

*   *   *     

Tämä on kai sitä verotettavaa naapuriapua. Vastineeksi saan ensi kesänä joukkueen kellariani korjaamaan. Mietin vaan, miten tämän verottajalle ilmoittaisin.  

Lopuksi aiheeseen liittyvää lyriikkaa, jonka on kirjoittanut Aleksis Kivi. Kuvan vanha mainos kertoo, että ei sitä ennen tarvinnut Viroon asti mennä hakemaan.  

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, jumal´ kultasuu!

Sua ain tahdon kunnioittaa

Kumartaen tomuhuun,

Sulle annan sydämeni,

Sulle kannan kiitosuhrit

Mä temppelissäs kontien.

Oi olvi ijankaikkinen!

Valvoissani, maatessani

Muistan voimaas kuohuvaa.

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

Kaikki menköön suren suuhun,

Kun vaan olvi olla saa.

Mitä huolin

Vaihka iskis

Taivaan nuoli

Maailman halki

Ja polttais palleroisen maan,

Kun mä ja olvi ollaan vaan?

Terve, ruskee ohraneste,

Terve, voima kuohuva!

(Näytelmästä Olviretki Schleusingenissä)

Menestyksen nälkä

 

Blogin vakituiset lukijat ovat varmaankin havainneet, että Dessu ei ole erityisempi urheilumies. Varsinkin hurmahenkinen penkkiurheilu on houkuttanut minulta sarkastisia ellei peräti hillityn ivallisia kommentteja. Lajit, jotka menevät bisnes edellä, ovat saaneet erityishuomion - sellaiset kuin formula-ajot ja jääkiekko. 

Pienenä poikkeuksena on ollut yleisurheilu, mutta siitä on ollut viime vuosina vaikea laajemmin innostua. Toisin oli kauan sitten. 

Vakituiset lukijat muistanevat myös, että kesäkodissani Längelmäveden rannalla on joka kesä järjestetty yhden lajin urheilukisoja. Laji on kuulantyöntö. Kisat järjestetään illan hämärässä saunan jäähdyttelytauolla. Osallistujina ovat olleet naapuritalojen äijät, jotka silloin tällöin kokoontuvat saunailtaan luokseni. Näissä kisoissa doping on sallittu - sellainen kylmä ja vaahtoava.

Mutta tänä kesänä kaikki oli toisin. Äijät kyllä kävivät saunomassa ja dopingia nautittiin mutta kuulaa ei enää työnnetty. Lajivalikoima nimittäin laajeni.  

Äijät olivat viime talven mittaan näin tuumineet ja valmistautuneet kesäkauteen sponsoroimalla tarpeelliset välineet, jotka minulle sitten alkukesästä tultiin juhlapuheen kera lahjoittamaan. Nyt urheiluvälinevarastossani on kuulan lisäksi kiekko, moukari ja keihäs. 

Heittolajeja kaikki - onneksi.  Olisi vaikea kuvitella, että sillä porukalla innostuisimme saunatauolla mistään hypyistä tai juoksuista. Joku seiväshyppy, kolmiloikka, 110 metrin aidat tai kymppitonnin juoksu eivät ehkä innostaisi ja voisivat aiheuttaa revähtymiä. 

Kiekon- ja moukarinheitto eivät oikein luonnistuneet. Välineen lentosuunta pyörähdysten jälkeen oli arvaamaton. Mutta keihäs! (piti oikein pistää huutomerkki tuohon vaikka yleensä sitä vältän ja jätän sen suosiolla teinityttöjen fanituskäyttöön). Keihäs lensi juuri sinne mihin pitikin, tosin huonossa asennossa.  

Onneksi on keihäänheitto. Se on viimeinen jäljelle jäänyt suomalaiskansallinen menestystekijä, nyt kun markkinamiehet ovat puliveivanneet Nokiankin pois. Minäkin oikein innostuin keihäänheitosta. Treenasin sitä monta kertaa pitkin kesää. 

Ensimmäisen kisan tulokseni oli 19 metriä (mittaus suoritettiin askelmitalla). Myöhemmin sain valmennusapua tuttavalta, joka on nuorena toiminut liikunnanohjaajana. Hän neuvoi ristiaskeleet ja tukijalan käytön ja muut niksit. Vähitellen tulokset lähtivät huimaan nousuun. Kesän parhaaksi tulokseksi tuli tasan 30 metriä. 

Jos tätä vauhtia kehityn tulevinakin kesinä, olen neljän - viiden vuoden kuluttua huipulla. Tosin siihen mennessä minun pitää keksiä uusi heittopaikka. Kahden vuoden kuluttua keihään lentorata ulottuu omenapuitteni sekaan ja neljän vuoden kuluttua liiterin seinä tulee eteen. 

Mutta hyvältä näyttää, sillä into on syttynyt. Pitää vaan varoa ettei tule revähdyksiä. 

Kuvassa se uusi heittoväline.

 

Kyllä maalla on mukavaa 3

 

[jatkuu]  

Yöihminen kun olen, en maallakaan osannut muuttaa luonnettani. Kun nettiä ei ollut, piti keksiä jotain muuta. Menin tähyilemään tähtiä.  

Yöt olivat kylmiä, joten toppatakki oli tarpeen. Ja villapipo päähän. Kesäkotini vieressä on laaja kumpuileva pelto, oikea niskavuorelainen maisema. Näin keväällä pellolle voi mennä kävelemään. Kesemmällä viljelijä suuttuisi kävelijälle, joka tallaa kasvavan kauran lakoon.  

Kirkkaana yönä seisoin pitkään pellon korkeimmalla kummulla. Pimeys oli täydellinen, vain tähdet kimmelsivät. Olen nuorena opiskellut itsekseni tähtiä ja oppinut aika hyvin tunnistamaan taivaan kuvioita. Oppi on kuitenkin päässyt rapistumaan - nimet ja systeemit vaatisivat jatkuvaa kertausta.  Siinä yön pimeydessä keskellä peltoa seisoessani  päätin, että tänä kesänä kertaan asiat. Näin tapahtukoon! Tosin saman päätöksen samalla pellolla seisoessani olen tainnut tehdä myös monena edellisenä kevätyönä. Mutta nyt olen tosissani.  

Kaksi viikkoa yksinäisyydessä tekee erakoksi.  Vain yhtenä iltana minulla oli vieraita, kun kutsuin kaksi äijää lähinaapureista saunaan. Tämä on muodostunut perinteeksi, joka on jatkunut kauan. Naapureilta saan monenlaista apua kesän mittaan. Tänäkin kesänä olisi tarkoitus toteuttaa eräs pitkään suunnitteilla ollut rakennusprojekti.  

Perinteeksi on myös muodostunut saunomisen jäähdyttelytauoilla käynnistyvä jalo kilpaurheilu, kuulantyöntö. Koska doping-testeistä ei ole pelkoa, nautiskelemme samalla kylmiä kuohuvia piristeitä.   

Heittolaji sopii hyvin saunomisen tauolle, juoksukilpailu tuntuisi liioittelulta. Hyppylajeihin meillä ei taitaisi olla taipumuksia. Joku seiväshyppy tai kolmiloikka altistaisi vammoille. Tosin on kuulantyönnössäkin vaaransa: tukijalka saattaa luiskahtaa, sillä kilpailemme saunan edustan nurmikolla.   

Kilpailukesän avaus ei tällä kerralla sujunut minulta kovin hyvin, sillä en sijoittunut tulosluettelossa aivan kärkipäähän. Työntöjäni häiritsi Längelmäveden selältä juuri minun heittovuorojeni kohdalla yltyvä vastatuuli.   

Kyllä kuulakilpailuja on järjestetty kesien mittaan muidenkin kanssa. Kesävieraani innostuvat aina lajista, tosin yleensä vain miehet. Naiset ovat jostakin syystä pidättyväisempiä ja tyytyvät katselemaan ja kannustamaan. Tosin sihteerini neiti B. on näyttänyt kykynsä, jotka eivät ole vähäiset. Harkinnassani on heittotekniikan vaihdos. Kaikki vieraani työntävät kuulaa pakittamalla, mutta minä suunnitellut siirtyväni pyörähdystekniikkaan. Sillä keinoin luulen, että tuloksenilähtevät roimaan nousuun.  

Kuvassa on kilpailuvälineemme. Se on talven jäljiltä vähän ruosteessa, mutta ei se haitannut. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.

 

[jatkuu]

Naapurin isäntä

 

Väitetään, että me suomalaiset olemme synkeää ja matalamielistä sakkia. Täällä Pohjolan pimeydessä meistä tulee sellaisia. Hyvää sanaa emme osaa sanoa mutta aina olemme moittimassa.  

Pitänee myöntää, että väitteessä on pikkuisen perää. Ei tietenkään minussa mutta muissa. Minähän olen kova kehumaan kuten nyt juuri tässä kirjoituksessa.  

Minulla on hyvä naapuri.  

Tänään hän kävi poraamassa reikiä seinääni. Hän omistaa vehkeen nimeltä iskupora. Minä ostin ikkunaan uuden rullaverhon, mutta se olikin väärän mittainen vanhoihin pitimiin. Piti laittaa uudet, ja siihen tarvittiin pora, joka tekee reiät hyvin vankkaan vanhaan seinään.   

Viime viikolla naapuri toi minulle ison vadillisen paistamiaan kaloja. Oli tullut hyvä saalis mökkireissulla. Hänen emäntänsä on välillä tuonut itse leipomiaan herkullisia piirakoita ja sämpylöitä. Emäntä on karjalaista sukujuurta ja reseptit sieltä peräisin.  

Muutama vuosi sitten naapurini otti kunnostettavakseen vanhan Billnäs-kirjoituspöytäni. Siitä tuli kuin uusi - alkuperäisessä merkityksessä. Kaikki hionnat ja puhdistukset hän teki pieteetillä, vanhaa kunnioittaen. Laatikon lukon avaimen etsiminen oli vaativa urakka, mutta jostain hän onnistui sellaisen löytämään. Alkuperäistä vastaavan pintalakan etsintä oli myös iso urakka.  

 

Kun olen reissussa tai kesäasunnollani, naapuri tarkkailee huoneistoani. Hänellä on avain ja hän käy katsastamassa postin ja soittaa, jos on jotakin erityistä.

Pienistä urakoista hän ei palkkaa suostu ottamaan. Isommista menetellään niin kuin Kivivuoren Otto, kun Koskelan Akesli tuli häneltä Elinaa vaimoksi pyytämään: - Olisko viinapullo mielestäs liikaa?   

Minä vastavuoroisesti autan naapuria kirjoitustöissä - silloin harvoin kun tarvetta on. Tietokone on viime aikoina alkanut kiinnostaa melko iäkästä naapuriani. Sellainen on nyt ostettu ja minä opastan käytössä.  

Kaikilla ei ole näin hyvää naapuria. Kuvassa on ikävien naapureiden arkkityyppi, Teppo Tulppu. Toivottavasti tuollaisia jatkuvasti riidanhaluisia Teppoja ei omalle kohdalle osu.