Turhaa tietoa

Luin kokonaisen kirjan turhaa tietoa. Tai en kokonaan lukenut – hyppäsin yli sellaiset luvut, joista en kiinnostunut tai joita en ymmärtänyt. Kyllä ne turhilta tuntuivatkin.

Kirjaan oli koottu monelta tutkijalta sellaisia tieteellisten kirjoitusten lukuja tai kappaleita, jotka olivat ”jääneet yli” tutkimuksista. Karsitut osat eivät olleet mahtuneet mukaan. Nyt tähän kirjaan mahtuivat.

Kiinnostus- tai ymmärryskynnystä minulla eivät ylittäneet mm. seuraavat aiheet:

• Simpanssien aggressiivisuus ja stressaavuus ovat käänteisesti yhteydessä toisiinsa, toisin kuin ihmisellä (Sonja Koski)
• Turhat ragat. Intialaisen musiikin ja tanssin estetiikasta (Eero Hämeenniemi)
• Nettikorpuksen avulla tuotettuja sanavektorimalleja pokemonien ominaisuuksien kuvaamiseksi (Mika Hämäläinen )
• Kaustisen litiumkaivosalueen sukeltajakuoriaisten sukupuolijakauma (Jarmo Saarikivi)

Tuo intialaista musiikkia käsittelevä kirjoitus olisi kyllä kiinnostanut, mutta sen kulttuuri- ja oppisanasto meni yli ymmärryksen. Pitäisi melkein ensin opiskella uusi kieli.

Mutta on kirjassatällaiselle humanistille kiinnostavaa ja jopa ymmärrettävääkin turhaa tietoa:

• Mustia vahakantisia vihkoja eli tieteellisen ajattelun perusteita (Eero Tarasti)
• Oliko Pathyriksen kylässä Egyptissä 1. vuosisadalla eaa. toiminut kirjuri Hermias vasenkätinen? (Marja Vierros)
• Hymy-sanan alkuperä (Jeongdo Kim)
• Kaksikko aina kaunihimpi? Itämerensuomalaisten possessiivisuffiksien taustaa (Petri Kallio)
• Lehmien ja muiden kotieläinten nimet muinaiskarjalaisten henkilönimien lähteenä (Denis Kuzimin)

Näitä lukiessani mietin, olenko joutunut tekemisiin itselleni turhan tieteellisen tiedon kanssa. Muistin kätköistä nousi yksi esille.

Kesällä 1970 liehuin silloisen tyttöystävän kanssa Jyväskylän Kesän kulttuuripäivillä. Tapahtumia riitti yliopistolla aamusta iltaan – ja usein pitkälle yöhön. Kaiken haahuilun ja juhlimisen seassa filosofiaa opiskeleva kaverini määräsi meidät mukaansa kuuntelemaan oikeaa tiedettä.

Niinpä me istuimme monta päivää seminaarissa, jonka nimi oli Kybernetiikka. Sitä piti professori Yrjö Ahmavaara.

Minä olin sen kevään ylioppilas ja tyttöystävä vielä lukiolainen.  Olimme aika hippihenkisiä ja meidän tieteelliset valmiutemme täysin puutteelliset. Mutta oli jotenkin oudon innostavaa kuunnella luentoja ja varsinkin vauhdikkaita keskusteluja, joissa poliittiset näkökulmatkin pääsivät esiin. Tunnelma jäi mieleen, mutta kybernetiikan sisältö jäi jokseenkin täysin hämäräksi. Mitään en oppinut! .

Mutta niin vain hankin myöhemmin kybernetiikan oppikirjankin ja siihen kelpo professorin käsialanäytteen. Lukematta kirja on jäänyt ja taitaa sellaisena pysyäkin. Selailu tuo esiin sivuja täynnä kaavoja ja taulukoita. Tähän en ryhdy. Turhaa tietoa minulle.

 

Armollisuus?

Olen huomannut, että lukemiseni on koko syksyn painottunut elämäkertoihin ja henkilökuviin. Romaanit ovat jääneet vähemmälle. Runoja menee entiseen malliin.

Onkohan tällainen painotus jonkinlainen ikäilmiö?  Että innostus fiktioon laimenee ja hakeutuminen oikean elämän makuiseen kerrontaan tulee tilalle?

Elämäkertoja moititaan usein melkeinpä autohagiografioiksi, erityisesti politiikassa mainetta hakevien henkilöiden kuvauksia itsestään (suom. itse sepitetty pyhimyselämäkerta). Tällaista en ole viime aikoina lukemissani havainnut, tosin valikoimani ei painotu poliitikkoihin.

Kaikkien biografioiden varhainen esikuva on Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämäkertoja

(n. 120), suom. Kalle Suuronen & Edwin Linkomies 1955). Nimi kertoo, että sinä kerrotaan vain miehistä, sellaisista kuin Caesar, Cicero, Brutus, Aleksanteri Suuri jne. Tämä kirja on juuri nyt minulla kesken. Omassa viimeaikaisessa valikoimassani on kyllä ollut paljon naisia. Hyllystäni kaivoin matolle kokoelman, joista valitsen seuraavat luettavat. Vanhastaan tyttuja taitavat melkein kaikki olevan – mutta ei niitä vuosikymmenien takaa muista.

Plutarkhoksen kirjan takakannessa sanotaan näin:

Plutarkhos kirjoitti nämä elämäkerrat viimeisinä elinvuosinaan noin v:n 115 jKr. paikkeilla. Sen vuoksi niissä on runsaasti elämänviisautta, mutta myös vanhuuteen useasti liittyvää herkkäuskoisuutta. [ - - ]

Tätä viimeistä sanaa jäin ihmettelemään. Herkkäuskoisuutta? Sanaan sisältyy jonkinlainen epäily vanhuuden höpsöydestä;  että mies ei enää ollut ihan terävimmillään ikänsä vuoksi

Ei minusta siitä ole kysymys. Enemmänkin kyse on suhteellisuudentajusta, siitä, ettei ihan kaikesta ole tarpeen olla yltiökriittinen. Olisiko osuvampi sana armollisuus?

 

Häivähdys

Vuosi oli 1980. Oli työpaikkani vuosijuhla. Kutsuvieraita oli tulossa viitisenkymmentä – johtokunnan jäseniä, yhteistyökumppaneita, sidosryhmäläisiä, kulttuuriväkeä. Henkilökunta otti vieraat vastaan – jokaisella meistä oli henkilökohtainen opastettava.  Minun opastettavani oli  näyttelijä Elina Salo.

Kättelin hänet tervetulleeksi ja opastin naulakolle. Selostin tilaisuuden ohjelman, opastin läpi näyttelyn, kerroin toiminnastamme, vastailin kysymyksiin. Lopuksi ohjasin hänet tarjoilujen ääreen.

Kyllä kai se ihan onnistuneesti meni, mutta itse en ollut tekemiseeni tyytyväinen. Tunsin olevani kankea kuin rautakanki. Puheesi oli kuin virallista esitelmää, siitä puuttui rento juttelevuus. Tunsin jännittäväni, kun olin näin kuuluisan henkilön kanssa tekemisissä. Olin aika nuori ja kokematon. Myöhemmin kyllä rutiini kasvoi hoidella kuuluisuudetkin.

Opastettavani taisi tajuta tilanteeni. Pöydässä hän tuntui ottavan tilanteen hallintaansa, kun oppaalta ei small talk oikein luonnistunut. Hän lörpötteli niitä näitä tilaisuuden aihepiirin ulkopuolelta.

Onneksi löytyi yhteinen puheenaihe, Lilla Teatern, Elina Salon pitkäaikainen kotiteatteri. Olin nähnyt paljon Lillanin esityksiä ja osasin kommentoida niitä. Lillan oli niihin aikoihin Helsingin huipputeatteri, pieni mutta innostunut, erikoisosaamisenaan terävät revyyt ja kabareet. Myös paljon huippuklassikkoja oli tuotannossa.

Malja nostettiin, kahvit juotiin, pala kakkua syötiin. Kohta näyttelijälle tuli kiire. Hänellä oli esitys alkamassa. Tilasin hänelle taksin.

Tänään, 45 vuotta tuon tilaisuuden jälkeen, tuli suru-uutinen. Elina Salo on poissa.  Uutinen palautti mieleen tämäm häivähdyksen kaukaa menneisyydestä.

(Kuva elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, ohj. Aki Kaurismäki, 1996)

 

Vöyhötystä

Kun kesäloma 1962 alkoi, me 11-vuotiaat  pojat  innostuimme aivan uudesta asiasta. Oli tapahtumassa jotain ennennäkemätöntä. Päivät kuluivat uuden innostuksen parissa.

Mummoni oli meillä pitämässä minua silmällä. Äidilleni hän motkotti, että pikku-Dessu ei tee muuta kuin vöyhöttää päivät kaiket kepin kanssa.

Sitä keppiä olisi tarvittu hyötykäyttöön, ei vöyhötyksiin.  Kahden puun väliin pingotettu pyykkinaru kiikkui keskeltä liian alhaalla. Märkien lakanoiden helmat koskettivat maata. Keppi olisi tarvittu nostamaan.

Onneksi isä tajusi vöyhötyksen idean. Hän meni urheilukauppaan ja osti minulle bambuseipään. Mummo sai takaisin pyykkikeppinsä.

Vöyhötys oli viralliselta nimeltään seiväshyppy. Siitä tuli yhtäkkiä  pikkupoikien suosikkilaji. Pihaan rakennettiin telineet, sahalta haettiin säkillä sahanpuruja pehmikkeeksi. Huoneen seinälle liimasin maalarinteipillä lehdestä leikattuja seiväshyppymestareiden kuvia.

Mestareista suurin oli nimeltään Pentti Nikula. Hän hyppäsi uudenmallisella taipuvalla seipäällä ennätyksiä. Juhannusaattona peräti maailmanennätyksen 4,94 m. Maailmanennätys oli tyrmistyttävä saavutus sen ajan suomalaiselle urheilijalle.

Sattui niin, että heti seuraavana päivänä pidettiin Saarijärvellä juhannuskisat ja Nikula oli kisassa mukana. Ehkä maailmanennätys paranisi. Saimme kaverin kanssa ylipuhutuksi minun isäni kuskiksi, ja niin me kolmistaan lähdimme Vauxhallila Saarijärvelle. Nimikirjoitusvihko ja kynä oli taskussa mukana.

Maailmanennätys ei parantunut, vaikka rima siihen nostettiin – sateinen sää haittasi. Mutta maailmanennätysmiehen nimikirjoitus tuli vihkoon. Kynä harmillisesti eistasi, joten nimikirjoitus hieman himmeni loppua kohti.

Vaati aikamoista rohkeutta livahtaa vartijoiden ohi kentälle nimikirjoituksia pyytelemään. Ei sinne olisi saanut mennä. Mutta oli siellä muitakin samoissa puuhissa. Parinkymmenen urheilumestarin nimikirjoitukset ehdin saada, ja kaiken huipuksi Miss Suomen, joka toimi palkintojenjakajana.

Bambuseipäällä kesän ennätykseni oli suunnilleen 190 cm. Seuraavana kesänä siihen tuli yli puoli metriä lisää. Tarkkaa lukemaa oli vaikea ilmoittaa, sillä rmoneen kertaan katkennut ja paikattu rima oli notkollaan,

Kahden ja puolen metrin paikkeille ennätykseni jäi. Kolmantena kesänä vöyhötys vähitellen hiipui. Nikulan ja kumppaneiden kuvat huoneeni seinällä saivat väistyä. Tilalle tulivat toiset kuvat, John Lennon ja kumppanit.

Tämä kirjoitus sai virikkeen aamun lehdestä löytyneestä suru-uutisesta. Seiväshyppymestari Pentti Nikula on 30.10. poistunut keskuudestamme 87 vuoden iässä.

*

Tästä aiheesta olen kirjoittanut ennenkin, mutta toisesta näkökulmasta. Siinä keskeistä oli kaverini ja hänen äitinsä elämändraama  (klik).