Kalenteri
näyttää, että olisi aika herätä horroksesta ja ryhtyä aktiiviseksi. Kesän
koettelemukset ovat muisto vain, ja edessä on vuodenajoista viihtyisin.
Yksi tapa osoittaa virkoutumista on ruveta taas kirjoittamaan. Olen kolmisen kuukautta noudattanut ikimuistoista perinnettäni ja pysytellyt poissa näppäimistöjen ääreltä. Blogiakin olen visusti karttanut – vain muutaman vähäisen kirjoituksen olen sadeöiden ratoksi rääpinyt kasaan. Pitkä paussi kerran vuodessa tekee hyvää, voin vakuuttaa.
Paitsi että se tekee myös pahaa.
Luulisi, että sormien kyky näpytellä sujuvaa tekstiä säilyisi muutaman kuukauden tauon yli. Että jonkinlainen sormien lihasmuisti olisi voimissaan tauon jälkeenkin. Olenhan sentään koko ikäni kirjoittanut vähintään puoliammattimaisesti (ja sen toisen puolikkaan olen lukenut muiden kirjoittamia tekstejä).
Mutta ei. Tauon jälkeen kirjoittaminen tökkii. Koko ajan tulee kirjoitusvirheitä. Jokaisen sormen painalluksen jälkeen pitää vilkaista, osuiko sormi oikealle nappulalle. Usein ei osunut. Kirjoittamiseen tuskastuu, jos pitää alinomaa palata korjailemaan virhenäppäilyjä. Niin kuin tässä nyt.
Tiedän kyllä, miksi näin käy. Syyllinen on Titivillus, tuo pieni pirulainen. Kirjoitusvirheiden suojelupyhimys. Tai ehkä paremminkin suojelusdemoni.
En ryhdy tässä tarkemmin esittelemään tätä pienikokoista heppua. Kiinnostuneet voivat lukea tietoa vaikkapa Wikipediasta (klik)
Ylemmässä kuvassa ilkimys on Hattulan Pyhän ristin kirkon seinällä. Olen siellä pysähtynyt monet kerrat matkallani Helsingistä kesäkotiini Längelmävedelle. Luin äskettäin Anneli Kannon erinomaisen romaanin Rottien pyhimys (2021), joka kertoo tämän kirkon kuvien maalaamiseen liittyvän tarinan.
Alemmassa kuvassa Titivillus on oikeassa alanurkassa valmiina osallistumaan kirjoituspuuhiin (Hieronymus Bosch: Pyhä Johannes Evankelista Patmoksella – 1505)
3 kommenttia:
Tervetuloa takaisin! Hupaisasti erilaisia olemme... Minä nautin kesän helteestä ja valosta, murehdin pimeää ja viileää. Kun luen koko ajan, se houkuttaa samalla kirjoittamaan. Jotkut suosittelevat pään tyhjentämistä, minua herkeämätön sutina siellä pitää hengissä. :)
Jossain sentään erilaisiakin. Vuosien varrella on käynyt ilmi, että aika monessa olemme olemme jotenkin samanlaisia (tarkoitan kulttuuriin ja taiteisiin liittyviä näkemyksiä, en poliittisia)
Mitä poliittisiin asioihin tulee, päivän politiikka ja se laajempi ovat kaksi eri asiaa. Loka-Laitinen päästi kerran, että kaipaa kahta asiaa: sivistysporvareita ja tannerilaisia demareita. Voisin lisätä niihin vaikka sukulaiseni Ritavuoren vapaamielisyyden porvarina. Ymmärrän aivan hyvin esimerkiksi vanhoja punaisia, tai monia persuja, mutta vanha sanonta "pienemmän riesan tiestä" on ihan validi. Jos nokakkain istuisimme riittävän kauan, ei meillä olisi kovin olennaisia kiistan aiheita jäljellä. :)
Lähetä kommentti