Haista kukkanen

Härkä nimeltä Ferdinand on varmaankin pysynyt muistissa? Hän oli se huono härkä, joka esiintyi Disneyn piirretyssä filmissä vuodelta 1938. Aku Ankan joulutervehdyksessä sitä esitettiin televisiossa minun lapsuusvuosinani

Huono härkä? Miten niin?

Ferdinandin piti osallistua härkätaisteluun, sillä hän näytti siihen tehtävään sopivan kiukkuiselta. Mutta se oli väärinkäsitystä. Ampiainen oli pistänyt Ferdinandia pyllyyn, ja siitä hän kiukustui. Mutta se meni äkkiä ohi. Kun tuli aika taistella, Ferdinand halusikin vain istua puun alla ja haistella kukkien tuoksua. Siitäkös matadorit suuttuivat. Huono härkä!

Viime viikkoina Ferdinand on palannut ajatuksiini. Olen tuntenut, että Ferdinandista sopisi ottaa mallia. Ferdinand teki minuun vaikutuksen jo lapsena. Minullakaan ei ollut intoa osallistua poikaporukoiden fyysisiin mittelöihin, ei tappeluihin, ei urheilupeleihin, ei mopohurjasteluihin, ei mihinkään vaaralliseen.

Roolimalliksi Ferdinand ei monelle ole kelvannut. Francon diktatuurissa Espanjassa filmi kiellettiin, koska se esitti härkätaistelun naurettavana maskuliinispektaakkelina. Hitlerin on sanottu pitäneen filmiä degeneroituneena demokraattisena propagandana.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten Putin ja Trump suhtautuisivat . Pasifistien viesti, jossa joku on täysin piittaamaton taistelun tuomasta kunniasta, saisi varmaankin julman kohtelun. Woke-vöyhötystä?

Nykyhulluudelle pitäisi saada loppu. Tehdäänkö se parhaiten käärimällä hihat ja ryhtymällä vastarintaan?  Vai olisiko parempi provosoida Ferdinandin tavoin? Siis olla itse provosoitumatta, istua vain puun alla ja haistella kukkia ja olla piittaamatta muiden rähjäämisestä? Tuhokierteen keskellä vaikkapa kirjoittaa kohteeseen osuvia runoja. Tai tehdä osuvaa taidetta, teatteria, elokuvaa. Tai vaikkapa pitää koululakkoa ilmaston puolesta.  – Pääasia että viesti osuu ja näkyy ja kuuluu.

(Kirjoituksen inspiraatio:  Philip Teir:  Det vore en nåd att få ligga under en korkek de närmaste fyra åren / Hbl 21.2.25)

Omituisia merkkejä

Oodi-kirjasto on ripustanut  seinälle palautettujen kirjojen välistä löytyneitä ”kirjanmerkkejä”. Kaikenlaista on löytynyt, ja paljon, sillä Oodi on iso kirjasto.

                                                         (HS / Kalle Koponen 21.02.25)

On postikortteja, valokuvia, paperinpalasia, henkilökortteja, seteleitä, meetvurstinviipaleita, röntgenkuvia, partahöylän teriä, huumeneuloja jne.  Kaikki ei tietenkään päädy seinälle vaan roskakoriin tai poliisille.

Jäin miettimään, olisiko minulta voinut jotain unohtua kirjojen väliin. Oodi on jonkin verran käyttämäni kirjasto, tosin Töölön kirjasto enemmän.

Tuskinpa olen unohtanut, sillä minulla on käytössä vain yksi kirjanmerkki. Se on ollut käytössä jo 34 vuotta. Se on tyttäreni (4 v) tekemä isänpäivälahja vuodelta 1990. Päiväkodissa olivat  askarrelleet. Se on toiselta puolelta musta, toiselta ruskea, siinä lukee ”Isälle” ja toisella puolella antajan nimi ja vuosiluku. Toiseen päätyyn on leikattu hapsuja.  Materiaali on vähän kuin nahkaa, mutta tuskinpa kuitenkaan.

Tämä kirjanmerkki on aina käytössä. Koska minulla on aina lukeilla monta kirjaa, muissa on merkkinä keltainen posti it –lappu. Näin siitä huolimatta, että työpöydän laatikossa olisi iso nippu oikeita kirjanmerkkejä.

Ne eivät siis ole päässeet arvoaan vastaaviin tehtäviin vaan lojuvat unohdettuina laatikossa. Olen niitä joskus keräillyt kuin postimerkkejä tai tulitikkuetikettejä. Kaivan nipun esiin. Aika mielenkiintoisiakin merkkejä on mukana. Onkohan tällaisten julkaiseminen enää tarpeellista, kun nyt gutenbergiläisen aikakauden loppukouristuksissa kuulemma lukijoitakaan ei enää ole jäljellä enempää kuin minä ja muutama muu.

Valokuvaan merkkejäni ja julkaisen tässä. Ehkä joskus valoisammassa tulevaisuudessa tutkijat ihmeissään yrittävät selvittää, mihin kummaan tällaisiakin tarvittiin. 

Enpä olisi...

… tätäkään nokkelaa vitsiä itse ymmärtänyt, ettei sitä olisi minulle selitetty. En vaikka aski on melkein aina taskussani ja automerkki tuttu lapsuudesta asti. Huonot on hoksottimet.

… uskonut sitä päivää näkeväni, jolloin Martta-liitto osoittautuu jostakin poliittisesta näkökulmasta katsoen vaarallisen radikaaliksi järjestöksi. Amerikassa tämmöinen liitto jo kiellettäisiin.

 

Vaaraa uhmaten

Otin riskin. Uhmasin vaaraa. En noudattanut varoitusta. Tällainen uhmapää minä olen kun oikein villiinnyn. En piittaa mistään.

Söin lounaalla kaksi silakkapihviä, vaikka minulla on kihti.

Kihti on ikävä tauti, kun kohtaus iskee. Varvas kipeänä ei kävely käy. Siinä on täysi tuska, että onnistuu vessakäynnit ja muut kodin kulkemiset hoitamaan. Se ei paljon lohduta, että kulttuurihistoria määrittelee kihdin kuninkaallisten, aristokraattien ja nerojen taudiksi. – Enhän minä mikään kuninkaallinen tai aristokraatti ole.

Kiellettyjä ruokia ovat mm. silakka ja muikku (erityisesti niiden nahka), rapu, simpukka, palkokasvit, sisäelimet ja olut. Minä olen näitä vältellyt viitisen vuotta. Kohtauksia ei ole tullut. Lisäksi olen koko ajan syönyt lääkärin määräämää Apurin-nimistä lääkettä.

Nyt tein poikkeuksen. Tosin silakkapihvit näyttivät olevan nahattomia. Pelko silti pyörii päässä. Jos huonosti käy, en voi tavalliseen tapaani syyttää ketään toista.

Kaksi päivää on nyt kulunut varpaita tarkasti havainnoiden. Ei ongelmaa. Lupaavalta näyttää, mutta vielä en huokaise helpotuksesta.

Kala on iso osa ruokavaliotani. Norjanlohesta luovuin, kun sen kasvatusoloista tuli huonoja uutisia. Siirryin kotimaiseen kirjoloheen. Tänään Ylen MOT-ohjelmassa tuli siitäkin ikäviä paljastuksia. Mitenkähän nyt olisi viisasta toimia, nyt on miettimisen paikka.

                                                              (Suomen kansan suuri satukirja)

Katselin ihmisten inhokkiruokalistaa. Kaikkia olen syönyt, paitsi lipeäkalaa en muista koskaan osuneen kohdalle. Ruotsalainen surströmming (hapansilakka) on ainoa ruoka, jota en suuhuni onnistunut ottamaan, vaikka kohteliaasti tarjottiin. Kummallista, että niin herkullisesta kalasta kuin silakka saa niin pahanhajuista. 

Nykyisin välttelen liha-, maksa- ja veriruokia. Jos joskus vielä osuisin Tampereen Tammelantorille, ostaisin kyllä mustaamakkaraa. Siihen ruokaan & paikkaan liittyy nuoruuden nostalgiamuistoja, ja niitä minä olen perso pitämään hengissä.

 

Hyvää!

 

(lähteet: oma albumi / wikipedia / synomyymisanakirja / slangisanakirja)

Hämäys

 

Olen ennenkin täällä surkutellut kohtaloani, kun en osaa laulaa. Kansakoulussa yritin tosissani päästä kuoroon. En päässyt. Siitä asti minulla oli todistuksissa viiva laulussa. Se tarkoitti toivotonta tapausta.

Kerran kuitenkin nuorena aikuisena osasin laulaa – tai ainakin luulivat niin. Se oli elämäni hämäys.

Olin 70-luvun alussa teatterikurssilla Etelä-Ruotsissa Värnamon Folkhögskolanissa. Kurssilla oli opiskelijoita joka puolelta maailmaa, minä ainoana Suomesta.

Siellä oli myös kuorolaulua. Meinasin jättää väliin, mutta norjalainen ihastukseni houkutteli mukaan. - Heiluttelet vain huuliasi, auot suuta suurelle  ja yrität pitää naaman vakavana. Sain häneltä oivallista opastusta äänettömästi laulamiseen. Hänestä tulikin myöhemmin kotimaassaan merkittävä teatteriohjaaja.

Kolme laulua harjoiteltiin. Yksi niistä jäi erityisesti mieleen, niin että sanat ja sävel kaikuvat mielessäni vieläkin, kun tilannetta muistelen. Wikipedia kertoo nyt tarkempaa tietoa sanoista ja runoilijasta (Angelus Silesius 1624 – 1677).   

”Halt an, halt an, wo laufst du hin, 

der Himmel ist in dir;

Suchst du Gott anderswo,  

du fehlst ihn für und für.”

Pärjäsin hyvin. Vieressäni kuoron takarivissä seisova islantilainen pitkäpartainen mies ehkä

huomasi olemattoman ääneni, mutta hän itse lauloi sitäkin lujempaa.

Kaiken huippu oli esiintyminen pienessä valkoisessa kivikirkossa täyden salin edessä. Siinä hämilläni mutta asiallisen totisena suuta aukoessani mietin kyllä, että ihmeellisiin tilanteisiin sitä ihminen voi joutuakin.

Sen koommin en ole laulanut julkisella paikalla. Kerran kieroluonteinen sihteerini kiskoi minut kapakassa karaokeen, mutta ei siinä oikeastaan minun tarvinnut laulaa, enemmänkin lausua runoa. ”Tahdon olla sulle hyvin hellä - - ”. Kun tuli kohta ”sun vartalosi on niin uskomaton”, sihteeri naputti sormellaan vatsakumpuani. Siitä kannan hänelle kaunaa vieläkin.

Mene metsään

”Minkä neuvon antaisit 20-vuotiaalle itsellesi?”

Tämä kysymys on esitetty usein HS:n syntymäpäivähaastatteluissa ihmisille, jotka ovat aikapäiviä sitten ohittaneet tuon iän. Kaikenlaisia ohjeita, rohkaisuja ja yllytyksiä on saatu lukea. Yleisvaikutelmaksi on jäänyt, että jonkin asian tekemättä jättäminen jäi harmittamaan.

Olen tehnyt saman kysymyksen itselleni. ”Minkä neuvon antaisin… ”  Ensimmäinen mieleen tullut vastaus on, että en antaisi mitään neuvoa. En kuitenkaan olisi kaksikymppisenä noudattanut neuvoja, sillä olin siinä iässä mies viisaimmillani.

Jos jotain olisi kuitenkin pitänyt neuvoa, niin olisin sanonut: ”Mene metsään.”

Aikuisen ikäni kestoharmi on ollut, etten nuorena ollenkaan innostunut luonnon ilmiöistä. Opastajia olisi kyllä löytynyt.

Ainoan luontovaellukseni tein sivarina 1976, kun olin koulukodin tyttöjen valvojana puolikkaalla Karhunkierroksella. Oli vähän noloa, kun en saanut edes nuotiota syttymään. Polkuja pitkin siellä mentiin, ei umpimetsässä. Polkua pitkin olen myös vaeltanut Ruoveden Helvetinkolulle. Siellä oli onneksi kioski.

En ole kerännyt marjoja (paitsi lapsena liian kanssa), en tunne sieniä, joten en uskalla kerätä. Kesäkodin viinimarjatkin jätin suosiolla räkättirastaille.

Koulussa sentään opin herbaarion kasvien nimet, myös latinaksi. Aika hyvin muistan vieläkin. Kesäkotiaikoina asensin linnuille pönttöjä ja hyönteisille hotellin. Yrttejä viljelin kasvimaassa. Rantapoluilla kuljin öisin kuuntelemassa linnunlaulua. 

Mutta metsään en monta askelta mennyt. Sinne neuvoisin kaksikymppistä itseäni menemään. Tuntuu, että jotain olennaista on tämän myötä jäänyt puuttumaan. Nyt on myöhäistä.

Tällaisia aatteita nousi mieleen kun katsoin Virpi Suutarin ohjaaman hienon dokumentin Havumetsän lapset. Jos nyt olisin kaksikymppinen, voisin hyvin kuvitella haluavani osallistua juuri sellaiseen toimintaan. Sopi hyvin katsottavaksi juuri Runebergin päivänä.  ”Ej sänks en dal, ej sköljs en strand / Mer älskad än vår bygd i nord / Än våra fäders jord /  - - / För oss med moar, fjäll och skär / Ett guldland dock det är.”

Ylen luonto-ohjelmat ovat varsinainen aarreaitta. Niitä olisi nyt syytä kiireesti kahlata Arenasta läpi, kun vielä voi ennen näköpiirissä olevaa Ylen lakkauttamista. Sen jälkeen Twitterissä ja TikTokissa tarjonta lienee suppeampaa.   

 

Luulen että tepsii

 

Onko kukaan kokeillut kirjan ohjetta? 

Minä kokeilin. Luulen, että tepsii, mutta taitaa vaatia monta toistoa.

(Henry Miller: Marussin kolossi  suom. Pentti Saarikoski 1962  // The Colossus of Maroussi 1941)

"To be silent the whole day long, see no newspaper, hear no radio, listen to no gossip, be thoroughly and completely lazy, thoroughly and completely indifferent to the fate of the world is the finest medicine a man can give himself." (Henry Miller)

Mitä koulussa opit?

Luin lehdestä, että erään (!) puolueen vaaliohjelma löytää nykykoulusta kamalia asioita. Nyt ne pitää korjata.  – Perusasiat kunniaan peruskoulussa – valistusta, ei pervoilua, kasvava lapsi tarvitsee muutakin kuin tofua. Sekoilu seis!

Koulumaailmaa jonkin verran tuntevana jäin miettimään, mitä tuo käytännössä tarkoittaa. Minkähänlaista sekoilua ja pervoilua  koulussa on?

Valistunut arvaus. Seksuaalikasvatuksessa puhutaan myös erilaisista taipumuksista. Yhteisökasvatuksessa opetetaan kaikkien ihmisten tasa-arvoa. Ruokailussa on tarjolla myös kasvisruokia.

Siispä tällaisiin kummallisuuksiin pitää nyt tulla muutos. Piiloon erilaisuus. Eriarvoisuus näkyväksi. Pois pinaattiletut ja muut.   

Amerikassa ollaan tässäkin jo pidemmällä. Siellä ollaan jo lakkauttamassa opetusministeriö tarpeettomana. Ilmiantajaverkostoa rakennetaan paljastamaan, ketkä opettajat sanovat oppilaiden kuullen vääriä asioita. Potkut sellaisille. – Varmaankin Suomessa kohta kuullaan vaatimus opettajien pätevyyskriteereiden täsmentämisestä.  

Yritin muistella aiheeseen liittyviä aineistoja. Löytyihän sitä. Ongelma ei ole ollenkaan uusi, kuten Feifferin kuva ja Pete Seegerin & Tom Paxtonin ja Pelle Miljoonan laulut & runot kertovat. Kyse on vain siitä, mikä on valistusta ja mikä valistuksen puutetta.