Jokseenkin toivotonta

Kuuntelin tarkkaavaisena, kun tutut nuoret naiset keskustelivat Tinderistä. Kaikilla kolmella oli siitä kokemusperäistä sanottavaa. Tuli vaikutelma, että kokemukset eivät olleet kehuttavia.

Kuuntelin vain, en osannut osallistua keskusteluun, sillä minulla ei ollut siihen mitään sanottavaa. Tiedän Tinderin vain lehtikirjoituksista. On syntynyt mielikuva, että onneksi minun aikanani ei ollut Tinderiä.

Minun aikanani oli kyllä silloinkin täydessä käynnissä sama ikiaikainen pariutumisetsintä, mutta se hoidettiin jotenkin luonnollisemmin keinoin. Ei tarvittu koneita.

Epäonnistuneita yrityksiä tietenkin oli suurin osa, mutta se toteutui inhimillisemmin. Torjutuksi tuleminen tuntuu näin syrjästä katsoen aika julmalta, jos se tehdään tuosta vaan ohimennen swaippaamalla vasemmalle. Siinä ei jää yhtään tilaa yritykselle, että jospa hyvällä supliikilla sittenkin onnistaisi. Profiilimokan pehmentämiseen ei avaudu pienintäkään mahdollisuutta.

Sain kuulla, että seuranhaku on jokseenkin toivotonta. Siihen ei auta hallituksen suunnittelema iso eurosumma alle 30-vuotiaana hankitusta ensimmäisestä lapsesta. Keskustelijat olivat ehkä jo hieman myöhässä tähän projektiin.

Sain kuulla, että kaikki kelvolliset miehet ovat jo varattuja. Jäljelle on jäänyt vain sellaisia, jotka eivät täytä vaatimuksia. Kaikenlaisia outoja tapauksia oli deittaillessa tullut vastaan: reppanoita, epäsiistejä, sivistymättömiä, sovinisteja, machomiehiä, juoppoja, seikkailijoita, varattuja. Ei sivistynyt nainen sellaisten kanssa voi parisuhdetta suunnitella.

Ei lähde Suomen väkiluku nousuun hallituksen lahjontakonstilla. Tarvittaisiin koulutusta, sivistystä, työtä, osaamista, menestystä, optimismia, näköalaa kauas. Mutta miesäänestäjien enemmistö vetää vaaleissa tiukkaa linjaa vieraille vaikutteille.

 

Tyytyväinen

Alkukesästä Juniori vinkkasi minut huomaamattomasti syrjemmälle ja kysyi mielipidettäni. Mitä mieltä olisin, jos hän järjestäisi syyskuussa ison juhlan erään merkkipäivän kunniaksi.

Minä kuuntelin ehdotuksen yksityiskohtia ja nyökkäilin tyytyväisen näköisenä. Kun suunnitelma tuli selostetuksi, katsoin nuorta miestä silmiin, pistin käden olkapäälle ja lausuin:

”Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon puutu ettet saata minua itkemään.”

Minähän näitä sitaatteja osaan – olen niitä tieten tahtoen opetellut. Tätäkin olen lainaillut sopivissa tilanteissa, ja se tepsii joka kerta kuin taika.

Juniorin ehdotus oli minulle erityisen mieluinen, sillä lähestyvän merkkipäivän järjestelyt olivat aiheuttaneet minussa huolestuneita mietteitä.

Juniori jotenkin tyrmistyi sanoistani, sillä sen tyylilaji poikkesi oletetusta. – Mistä tuo tuli?

Minä selitin. - Aika hyvä, sanoi Juniori. - Pitäis ehkä lukea. Minä kannatin ajatusta ja kävin hakemassa kirjan hyllystä.

Nyt juhla on pidetty. Hieno ja kekseliäs juhla olikin – vaivaa oli nähty järjestelyihin. Ja on kirja luettu ja vaikutelmista keskusteltu. Oli tehnyt vaikutuksen.

Ja minä tunnen erityisen ylpeää tyytyväisyyttä onnistuneesta operaatiosta. Taitaa niitä vanhoja pedagogisia kykyjä olla tallella. Tuostahan voi lähteä käyntiin vaikka pysyvämpikin viehtymys lukemiseen. 

 

Viestintuoja ammutaan

Helsinki on remontissa. Kulkeminen on hankalaa, monet ovet ovat lukossa – esimerkiksi Kansallismuseo.

Kyllä remontit enimmäkseen tarpeellisia ovat. Kadut kaivetaan auki, koska alla olevat putket ja kaapelit pitää uusia. Talot rapistuvat ja uutta tekniikkaa tarvitaan,

Turhaakin on. Ihan kaikkia suunnitteilla olevia jäähalleja ja pysäköintiluolia en osaa pitää tarpeellisina. Onneksi arvokkaiden rakennusten purkamisvimma jäi 60-luvulle. Elleivät nyt sitten pura eduskuntataloa, joka lehdestä lukemani mukaan on pahasti vaurioitunut terroristien hyökkäyksessä. Punaväriä kuulemma tihkuu pylvään saumasta.

Itse jättäisin kyllä tihkumaan.

Kaupunki tarvitsee muistikuvia historiallisista vaiheistaan – eräänlaisia historian näkyviä kerrostumia. Siinä vieressä Kansallismuseon pääovessa on luodinreikä vuodelta 1918 (ks. vanha kirjoitukseni ja kuva  KLIK) . Pitkänsillan kivikaiteessa on kranaatin aiheuttamia vaurioita samalta ajalta. Snellmanin patsaan jalustassa on ruhjeita vuoden 1944 pommituksista.  Ei näitäkään vaurioita ole siivottu pois näkyvistä.

Elokapina on viestintuoja. Olemme peruuttamattoman ilmastokatastrofin partaalla. Tarvitsemme kaikki keinot käyttöön kriisin ratkaisemiseksi. Siinä pylväiden takana on paikka, jossa voitaisiin tehdä paljon asian korjaamiseksi.

Kansalaistottelemattomuuden tarkoituksena ei ole saada hyväksyntää aktivisteille itselleen vaan raivata julkista näkyvyyttä itse asialle. Ilmastoasia todellakin ansaitsee näkyvyyttä. Rakenteellisten ongelmien – joihin lisäksi liittyy isoja taloudellisia intressejä – korjaaminen ei todellakaan onnistu siten, että pyydetään kauniisti, muistetaan käytöstavat ja lopuksi kiitetään ja kumarretaan. Historia on täynnä esimerkkejä. Muistetaanpa vaikka Amerikan orjuuden lopettaminen tai Suomen itsenäistymiseen johtaneet vaiheet.

Jos järjestäytynyttä yhteiskuntaa vielä 100 v päästä on, niin varmaan ihmetellään, kuinka aikoinaan ilmastonmuutosta torjuvaa järjestöä vaadittiin kiellettäväksi rikollisjärjestönä. Sen ajan ihmiset voisivat käydä katsomassa niitä punaväriä tihkuvia pylväiden saumoja. Siinä näkyisi muinainen varoitusmerkkimerkki, ettei kukaan talossa toimiva päättäjä voisi sanoa niin kuin saksalainen sota-ajan sukupolvi: ”Me emme tienneet.”

 Nyt on toteutumassa taas kerran antiikista asti tuttu menetelmä, jossa viestintuoja ammutaan.

Kannatan Elokapinan toiminnan lopettamista niin, että tehdään riittävät ilmastotoimet maapallon pelastamiseksi. Silloin maailman Elokapinat lopettavat itse toimintansa tarpeettomana. Ilman sitä eivät lopeta.

Hyvä hämäämään

Sain kaverilta alkeisopetusta tekoälyn käyttämisestä. Heti nappasi. Tätä on opittava lisää.

Kaveri näytti, miten Äly osaa tehdä kuvia tyhjästä. Aivan erinomaisia valokuvia tekikin, kun vain kohteliaasti pyydettiin. Yhteen kuvaan Äly pisti minutkin mukaan – vähän sellaiseen iloluonteiseen seuraan, jota en suurin surminkaan näyttäisi netissä.

Osaanhan minä Photoshopia käyttää ja Paint Shop Prota myös, mutta Äly näytti olevansa kuvankäsittelyssä paljon kekseliäämpi.      Tällä voisi tehdä vaikka mitä filunkia.

Tuossa blogisivun oikeassa laidassa profiilikuvan alla lukee muun itsekehun seassa, että olen ”hyvä hämäämään”. Sitä voi pitää luotettavana lausuntona, sillä sen on lausunut arvostettu ex-sihteerini neiti B., joka kyllä tietää ja huomaa. Niinpä voisin teettää Älyllä hienoja kuvia käytettäväksi vaikkapa blogissa kertomaan lukijoille uusista (ja mikseipä vanhoistakin) ihmeellisistä seikkailuistani.

Ei tämä ihan uusi ilmiö ole. Monenlaista hämäystä on kokeiltu vanhoillakin konsteilla. Mutta kaverin antama esittely vakuutti minut, että uudella konstilla hämäys onnistuu paljon paremmin. Tällaista uudistusta maailma on jo kauan kaivannut. Tätä voi käyttää vaikka mihin. Odottakaapa vain! 



(Ylempi kuva on netistä löydetty, ei tekijätietoa. Aku Ankassa outo nimivirhe)

 

Pohjanmaan kautta

Katsoin Ylen kotimaisten elokuvien sarjassa kaksi Antti Tuurin romaaneihin pohjautuvaa elokuvaa. (Pohjanmaa, ohj. Pekka Parikka 1988  ja Ameriikan raitti, ohj. Lauri Törhönen 1990).

En muista kumpaakaan nähneeni aikaisemmin, vaikka siihen aikaan katsoin kaikki kotimaiset uutuudet.

Enpä tunne paljon menettäneeni, vaikka nämä jäivät väliin. Elokuvien keskeinen sisältö oli äijien kännireuhaaminen, Parikalla Pohjanmaan kotilakeuksilla, Törhösellä veropakolaisina Amerikassa. Lisämausteina on ronskia puhetta, holtitonta käytöstä, sovinismia ja Törhösellä maineensa mukaisesti myös paljaita tisseijä.

Lajityyppi ei ole minulle enää sovelias. Joskus nuorena sitä saattoi pitää hauskanakin, mutta loputon toisto kirjallisuudessa ja elokuvissa on vienyt voimat. Kaupallisesti lajityyppi lienee kestomenestyjä sukupolvelta toiselle. Ja onhan näihin saatu mukaan iso joukko huippunäyttelijöitä, varsinkin Parikalle.

Tuurin kirjat sen sijaan muistan laadukkaina, vaikka vuodet ovatkin hämärtäneet muistikuvaa. Ne olisivat ansainneet moni-ilmeisemmät filmatisoinnit. Arvostan Tuurin tuotantoa, hyllyssäni on 12 kirjaa, useimmat omistuskirjoituksella.

Pohjanmaan kanssa olen viime aikoina ollut tekemisissä muutenkin. Yle Teeman kätköistä löytyi Orvokki Aution trilogiaan perustuva sarja Viistotaival, Kotipesä, Merkki päällä (ohj. Timo Bergholm 2000). Sarjan katsominen pisti lukeman myös kirjat.

Tässä sekä kirjat että filmit ovat aivan huippulaatua. Eteläpohjalaisen elämänmuodon kuvaus osuu kohdalleen, kun Larvan talon aikamiespoika Olavi (Pekka Valkeejärvi) tuo taloon nuoren miniän, Armin (Minttu Mustakallio). Äiti Laimi (Ritva Oksanen) hallitsee taloa halvaantuneen Ilmi-siskonsa kanssa. Meno ja meininki talossa on melkoista kaikkine käyttäytymiskuvioineen ja sukusalaisuuksineen.

Minun sukujuureni isän puolelta ovat peräisin Etelä-Pohjanmaalta, joten olen lapsesta asti serkkujeni välityksellä saanut kosketuksen maakuntaan, sen elämäntapaan ja murteeseen. Aution kirjat tuovat sen herkullisella tavalla esiin. Dialogin kieli on erityisen herkullista.  Se pakottaa hitaaseen lukemiseen, jossa lukija hiljaisesti maistelee omassa suussaan tutun puheenparren yksityiskohtia.

  

Finnejä puristellessa

Kävin Jyväskylässä. Oli iäkkään sukulaisen hautajaiset, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan.

En minä Jyväskylässä ole viime vuosina juuri muusta syystä käynytkään kuin hautajaisissa. Luokkakokouksiakaan ei ole pidetty. Mitäpä minä siellä muuten.

Tapasin tietysti taas muutaman vanhan kaverin. Kaikki toistui niin kuin aina ennenkin, niin hautajaisissa kuin kavereiden kanssa. Sama kappeli, sama krouvi. Samat jututkin molemmissa, sama puheiden sävy.

Yksi poikkeama tavallisesta sentään.

Tapasin K:n. Edellisestä kerrasta taisi olla melkein puoli vuosisataa.

Kun nyt tavatessa kysyin, miten hänellä menee, vastaus tuli metkan ilmeikkäästi:

- Siinähän se mukavasti menee, tupakkaa poltellessa ja finnejä puristellessa.

Vieläkin K siis muisti sen yhden jutun:

Lukioikäisenä K kerran löysi niskastani mustapäisen finnin. Hän halusi puristaa sen pois. Minua nolotti – se tuntui vähän liian intiimiltä. K vakuutti osaavansa. 

Kyllä, hyvin se onnistui. Hän oli harjoitellut paljon.