Menetetty kunnia

Lapsuudenkotini olohuoneen seinällä oli ryijy – iso ja pörröinen. Äitini oli valinnut sen ja tuntui olevan siitä ylpeä.

Ryijyyn ja sen tekijään liittyi jonkinlainen kertomus, jonka äiti kertoi kaikille vieraille. Muistikuvani kertomuksesta on niin epätarkka, etten pysty sitä tässä toistamaan. Jotenkin se liittyi äitiin itseensä ja ryijyn taiteilijaan. Olisivatko ehkä olleet tuttavia elleivät peräti sukulaisia? En ole varma.

Vuosia myöhemmin äiti jäi leskeksi ja muutti Jyväskylästä Helsinkiin. Ryijy tuli muuttokuormassa mukana. Olin itse ripustamassa sitä pienen kaksion seinälle.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin äiti halusi ryijyn pois seinältä. Vähän ihmettelin, miksi nyt näin. En saanut suoraa vastausta. Jotenkin oudon kiusaantuneelta äiti vaikutti.

Ryijy käärittiin rullalle, suojattiin muovikääreellä ja vietiin kellarikomeroon. Siellä se pysyi vuosikaudet.

Kun äiti sairaustuttuaan muutti palvelutaloon, asunto piti tyhjentää. Tuli puheeksi, haluaisiko hän ryijyn muutossa mukaan. Ei missään nimessä halunnut. Äiti ehdotti, että minä ottaisin sen omaan kotiini. En halunnut. Minulla kaikki seinät olivat kirjahyllyjä täynnä.

Päätimme pistää ryijyn myyntiin. Sain siitä huutokaupassa 200 euroa.

Joskus myöhemmin kysyin äidiltä, miksi hän ei enää pitänyt ryijystään, josta oli ennen ollut niin ylpeä.

̶   Ei sitä kehtaa seinälleen pistää, mitä ihmisetkin ajattelisivat, jos näkisivät.

̶   Miten niin ei kehtaa?

̶   No se kun sama ryijy oli siinä yhdessä elokuvassa sen tollon päähenkilön kodin seinällä.

̶   Minkä ihmeen elokuvan?

̶   No sen Turhapuron.

  

Julma

Poistin yhden kaverin Facebookin kaverilistastani. Se tuntui pahalta, suorastaan julmalta.

Olin pannut merkille, että häneltä ei tullut enää päivityksiä. Aikaisemmin tuli melko usein. Viimeisin marraskuussa. Katsoin, tietääkö Google hänestä mitään – hän on pienen kotikaupunkinsa merkkihenkilöitä taiteen ja kulttuurin alalla.

Google vei paikallislehden sivulle. Siellä oli nekrologi. Sain lukea, että hän oli sairastunut ja poistunut joukostamme vuoden alussa. Paikallislehti päästi minut lukemaan vain viisi riviä, jatko himmeni maksumuurin taakse,

Taas katosi pieni pala villiä nuoruuttani. Leikimme hetken yhdessä lukioikäisinä, sitten meni kolmekymmentä vuotta ilman kontaktia. Vuosituhannen vaihteen paikkeilla hän jostakin ilmestyi ja tarttui hihasta. – Tunnetko? Hetki siinä kuulumisia kerrottiin ennen junan lähtöä. Aina ei hänen elämänsä ollut kulkenut valaistuja valtateitä.

Facebookissa päivitykset olivat usein runomuotoisia. Kuvissa oli kukkia omalta pihamaalta.

Pisti miettimään, onko kaverilistasta poistaminen asiallinen tapa. Miksi siellä ei voisi olla omaa kansiota näille kavereille, joilta ei ole enää tulossa uusia päivityksiä? Tämä oli jo viides poisnukkunut kaveri Facebook-aikanani, heistä kaksi iältään nelikymppisiä, muut suunnilleen ikäisiäni.

Nyt heidät on heitetty roskakoriin, kun muistoille ei ole koria. Toisaalta huomasin, että uudeksi kaverikseni on tyrkyllä eräs kahdeksan vuotta sitten kuollut entinen kollega. Hän on ilmestynyt listalle, jonka otsikko on ”Ihmisiä jotka saatat tuntea”. Meillä näyttää olevan yksi yhteinen kaveri.

Kaikkia Facebook ei siis hylkää, niin kuin minä tein kaverilleni. Hänestä jäi jäljelle vain yksi pieni epätarkka mustavalkoinen valokuva, jossa hän seisoo minihameessa ravintola Ylä-Ruthin ovella 1969. Kaikki muu on julmasti poistettu.

(F. Lee: Dancing with the Death)

Tuttu paikka

Olen asunut Helsingissä puoli vuosisataa. Ensin Vallilassa Kangasalantiellä, sitten Rööperissä Merimiehenkadulla ja sitten nykyisessä. Ennen Helsinkiä asuin Tukholmassa. Lapsuus- ja nuoruusvuosieni koti oli Jyväskylässä.

Tunnen kotikaupunkini hyvin. Olen jalankulkijana kierrellyt joka kolkassa lähiöitä myöten. Omalla autolla en ole kaupungissa kovinkaan paljon ajanut. Olen joukkoliikenteen käyttäjä.

Välillä iskee oivallus, että en sittenkään taida tuntea Helsinkiä. Luin HS:sta (13.8.), että The New York Times on antanut turisteille suosituksia, missä kannattaa käydä, jos tulee pikavierailulle Helsinkiin. Suositukset eivät sisältäneet normaaleja turistikierrosten kohteita, kuten Temppeliaukion kirkkoa ja Sibelius-monumenttia. Haettiin aidompaa oivallusta maailman onnellisimman kansan pääkaupungin olemuksesta.

Mukana oli tuttuja paikkoja, kuten Oodi-kirjasto, Kiasma, Amos Rex ja Hakaniemen kauppahalli. Mutta mukana oli myös pitkä rivi paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt.

Miten olen vuosikymmenet voinut välttyä käymästä Alvar Aallon kotimuseossa Munkkiniemessä? Olen siitä ohi monta kertaa kävellyt mutta koskaan ei ole ollut oikea hetki poiketa sisälle. Miten olen voinut välttyä menemästä kertaakaan Helsingin edustan saaria kiertävälle laivaristeilylle.

Syödäkin turistin pitää. Ja juoda. New York Times on löytänyt  kokemisen arvoisia ravintoloita, kuten Kalliossa sijaitsevan Way Bakeryn, Punavuoresta Bas Bas Kulman ja Bob’s Laundryn, Kampissa sijaitsevan  Salama Nationin sekä Ullanlinnasta Rams Roastersin. Minun on häpeäkseni tunnustettava, etten ole löytänyt näistä ainoatakaan. Sama koskee uusia julkisia saunoja, kuten Sompasaunaa ja Jätkäsaaren Uutta Saunaa.

Hotelleissa ja Airbnb-asunnoissa en tietenkään ole Helsingissä asunut, mutta olisihan minun pitänyt huomata kaupungilla kulkiessani, missä sijaitsevat suositellut hotellit nimeltä Hobo Helsinki ja Helsinki Hub. Sama pätee ”mielikuvituksellista muistoesineistöä” myyviä kauppoja nimeltä Fasaani Antiikki ja Salakauppa. Airbnb-vuokrausta suositellaan etsimään Punavuoresta, koska siellä on monia upeita ravintoloita ja puistoja. Harmikseni en ole huomannut Punavuoresta puistoja. Täytyy käydä etsimässä. Siinä rajamailla ovat Sepänpuisto, Sinebrychoff ja Johanneksen kirkon puisto, niitäköhän tarkoitetaan?

Toimittaja Kimmo Oksanen kommentoi erillisessä jutussa suosituksia. Oksanen on asunut Helsingissä vasta 45 vuotta, siis viisi vuotta minua vähemmän. Hän on silti ehtinyt löytää Helsingistä samoja paikkoja kuin minä puolessa vuosisadassa. Niitä hän suosittelee turisteille, ja tässä olen jyrkästi samaa mieltä. Keskuspuisto, Linnunlaulu, Uimastadion, Lapinlahden sairaalan puisto, Rikhardinkadun ja Kallion kirjastot, ravintolat Elite, Kosmos, Sea Horse, Juttutupa, Risuhokki (nyk. Meiccu) ja Rytmi-baari, elokuvateatteri Orion.

 

Erityisempi urheilumies

Kreikkalainen filosofi Pythagoras ei tainnut olla erityisempi urheilumies. Sen verran ilkeästi hän irvaili aikansa urheilusta innostunutta kulttuuria.

Esimerkkinä hän käytti Stadionin kisoja, joihin hänen mukaansa osallistui kolmensorttista väkeä. 1) kunnianhimon täyttämät kilpailijat 2) hyötymistarkoituksessa itsensä ja tavaransa paikalle tunkevat liikemiehet  3) muutama filosofi, jotka ihmetellen seuraavat kevytmielistä touhua.

Ei ole Töölöntorin blogistikaan erityisempi urheilumies, vaikka lähellä Helsingin Olympiastadionia asuukin. Urheiluruudun alkaessa minulla on yleensä tapana katsoa, mitä Facebookista löytyy. Mutta happamasta asenteesta huolimatta päätin katsoa televisiosta  Pariisin olympiakisojen avajaiset.

Jos nyt ihan totta puhutaan – ja minähän usein puhun – olen viime aikoina hieman lieventänyt happamaa asennettani. Katsoin hiljattain televisiosta yhden jalkapallo-ottelun loppuosan ja toisena päivänä naisten aitajuoksukilpailun.

En osannut kuvitellakaan, että urheiluun liittyvä juhla voi olla näin kulttuuritietoinen kuin Pariisissa. Nelituntinen ohjelma olisi saanut olla pidempikin upeaa taideviittausten virtaa katsellessa.

Kyllä ranskalaiset osaavat, ja kyllä heillä taidetta ja historiaa riittää. Ihastelevia kommentteja on kuulunut joka puolelta. Kritiikkiä on kuultu ainoastaan Kremlin ja Suomen hallituksen taholta. Ranskalaiset eivät kunnioittaneet konservatiiveja. Oli wokea ja seksuaalivähemmistöjä ja drag-meininkiä.

No mutta! Eivätkö konservatiivit tunne enää historiaa? Ranskalaiset nyt vaan ovat vähän semmoisia. Siellähän on puuhattu ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja muuta woke-hömpötystä jo vuodesta 1789.  

                                                 (kuvakaappaus Youtube)

Suurin meteli nousi Leonardon Viimeinen ehtoollinen -maalauksen ja kristinuskon pilkaksi luullusta performanssista. Miten ihmeessä konservatiivipoliitikot luulevat kristinuskon liittyvän olympialaisten syntyhistoriaan?  Ymmärtämättä jäi, että siinä kuvattiin olympolaisten jumalien ilottelevia pitoja, siis niiden jumaluuksien, joiden palvonnasta Kreikassa olympialaiset saivat alkunsa. – Ovat tainneet tämän laidan poliitikot nukkua kulttuurihistorian oppitunneilla? 

                                    (Jan van Bijlert: Olympos-vuoren jumalten pidot, 1600- )

Koskaan ei ole hyvin. 1936 Berliinin olympialaisen avajaisissa sen ajan ryhdikkäät poliitikot närkästyivät siitä, että paikalla nähtiin tummaihoisia, nyt sitä, että nähtiin seksuaalivähemmistöjä.

Mutta minä jatkan vielä. Katsoin jo ohjelmalistasta tiedon, milloin Pariisissa heitetään keihästä.