Kirjahyllyt – loputon ilo ja ongelma.
Iloa ei tarvitse perustella, mutta mikä on se ongelma?
Minulla ongelma on siinä, että hyllyt ovat tupaten täynnä, mutta lisää kirjoja tulee ja niille pitäisi löytyä tilaa. Uusille hyllyille ei missään huoneessa ole tilaa, ellen sitten luovu olohuoneen tauluista tai keittiön kaapeista.
Voisikohan uusille kirjoille raivata tilaa niin että luopuisi joistakin vanhoista kirjoista?
Olisiko sellainen luopuminen perusteltavissa jotenkin? Olisiko pätevä syy esim. se, että tietää satavarmasti, että tuota kirjaa en enää ikinä lue? Entä jos siihen kirjaan liittyy rakkaita muistoja lapsuudesta?
Entä miten luopuminen käytännössä tapahtuisi? Divariin? Roskiin? Kirpputorille? Kirjaston kierrätyshyllylle? Kierrätyskeskuksen? Emmauksen myymälään?
Parikymmentä vuotta sitten onnistui vielä sellainen, että kysyin vanhusten palvelutalosta, huolisivatko kirjastoonsa 24-osaisen tietosanakirjan. Ilomielin ottivat vastaan, sillä talon asukkaat eivät olleet vielä isommin innostuneet internetistä. – Ei taitaisi tuokaan enää onnistua.
Äskettäin minulle tapahtui kummia. Kirjahyllyyni raivautui äkkiarvaamatta parikymmentä senttiä tyhjää tilaa. Tuttavaperhe oli kylässä ja heidän vähän toisellakymmenellä oleva tyttärensä huomasi hyllyssä kiinnostavaa luettavaa. Pyysi niitä lainaksi.
Minä lupasin, että saat ne omaksi. Tuollainen impulsiivisuus ei ole minulle tyypillistä. Ihmettelin jälkeenpäin, mistä tuollainen riehaantuminen tuli.
En kadu. Pääsivät hyvään kotiin.
Viisikoilla on tunnearvoa, mutta luettavaksi ne eivät enää kelvannet. Ne olivat lapsuuden kesälomien lukemista. Siitä harvinaisia, että ne kelpasivat niin tytöille kuin pojillekin.
Kai ne jonkinlaisia vanhanaikaisia ikivihreitä ovat, sillä uusiakin painoksia on otettu. Sisarukset Leo, Dick ja Anne lähtevät Lontoosta viettämään lomaa maalle serkkunsa Paulan luo. Paula on raisu poikatyttö ja haluaa itsestään käytettävän nimeä Pauli. Viides jäsen on Tim-koira.
Viisikko joutuu aina sattumalta seikkailuihin milloin minkäkinlaisten rosvojen kanssa. Nokkeluudellaan he aina selviytyvät. Nälkäisenä he eivät seikkaile. Poikkeuksellisen herkullisia eväitä syödään joka käänteessä.
Viisikkoja on nykynäkökulmasta perustellusti moitittu snobistisista ja rasistisista asenteista ja pölyttyneiden sukupuoliroolien vahvistamisesta. Englannissa uusia painoksia onkin näiltä osin tietojeni mukaan editoitu. Jopa nimiä on ikävien mielleyhtymien välttämiseksi muutettu. Dickistä on tullut Rick.
Tarkemmin Viisikon herkullisiin eväisiin voisi tutustua uuden reseptikirjan Five Go Feasting (2018) avulla. Sitä minulla ei kuitenkaan ole. Ehkä se pitäisi hankkia, koska nyt hyllyssä olisi tilaakin.
8 kommenttia:
Minulla on sama pulma. Isoon huoneistoon ei mahdu enää kirjahyllyjä. Kävin kerran akateemikko Jutikkalan kotona, ja hänellä oli hyllyt jopa ovien yläpuolella. Sellaiseen en uskaltaudu. Silloin tällöin tarvitsen sitä vanhaa kunnianarvoisaa 1900-luvun alun tietosanakirjaa. Se on nykyään netissäkin, mutta minä fossiili tykkään ottaa esineen pöydälle ja lukea sitä niin kuin ennenkin.
Sama ongelma minulla. Laitan kyllä kirjoja kiertoon jollakin tavalla aika ajoin. Kotidivari olisi hauska juttu, mutta käytännössä mahdoton toteuttaa. Viisikot kuuluvat minunkin kirjavarastooni, niistä en luopuisi. Niitä tykkään lukea edelleenkin samoin kuin joitain muitakin blytoneita, mutta näitä mmuiden kirjoittamia blyton-variaatioita karsastan. Kiva postaus. Hyviä lukuhetkiä vain edelleenkin.
bibliofiili-miehelläni oli kokonsa puolesta täysin kontrolloimaton kotikirjasto. absurdin raja oli mennyt rikki jo vuosia ennen kuin tutustuimme. kirjastoa oli yhtälailla sängynkulma kuin vaatehuonekin.
oma suhtautumiseni kirjoihin on aina ollut pragmaattisempi ja on iän karttuessa muuttunut yhä enemmän siihen suuntaan. nykyinen kokoelmani on promille entisestä, jos edes sitä. kissa pitää vanhaa tammihyllyä piilopaikkanaan, sillä se jättää seinän ja kirjojen väliin kivoja koloja ja käytäviä. se näyttää hankkivan tietopääomansa pääasiassa claire bretecherin ja george herrimanin sarjakuvista, joiden päällä se lojuu.
ps. kirjoja on vaikea poistaa, jos ei tiedä millä kaavalla sen tekisi. aina ei voi tietää mitkä kirjat vielä koituvat omalle kehitykselle käänteentekeviksi.
En siis ole yksin ongelmani kanssa. Kommentaattoreillakin on (tai on ollut) hyllyt täynnä. Kaiken lisäksi olen tullut ymmärtämään, että nykyinen sisustusmuoti ei hyväksy kirjahyllyjä lainkaan. Kaikki pois!
Toisaalta uskon, että jossain vaiheessa palataan entiseen, niin kuin näyttää käyvän LP-levyille, jotka ovat ymmärtääkseni saamassa arvostuksensa takaisin cd-levyjen pitkän valtakauden jälkeen.
Mutta jotain pitää tehdä, jos hyllyt ovat täynnä ja uusia kirjoja tulee. Sielu ei sidä viedä niitä roskiin. Se on vähän kuin natsien kirjarovioiden lievennetty muoto. Kun divari ei huoli, ainoaksi vaihtoehdoksi jää viedä liiat kirjat kellarikomeroon odottamaan päivää parempaa.
Onneksi minulla on ratkaisu tuohon henkilökohtaiseen ongelmaani. Asunnon seinien tultua täyteen, niin kerrostalon lämmin autoalli on yli automitan kahden puolen kaapitettu lattiasta kattoon ja ovelliset kaapit kätkevät kirjat.
Hankala hakea sieltä, mutta kirjastosta vieläkin hankalampi. Kirjatoissa ei ole edes kaikkia tarvitsemiani vieraskielisiä teoksia, koska nyt hankitaan tieteellisiinkin kirjastoin vain yksinkertaistettua amerikankielistä kirjallisuutta.
Lapsuudenkodissani näytti juuri tuolta - useammassa huoneessa. Isä teki monenlaista työtä kirjojen parissa ja tutkijanakin ja sai siksi kustantamoilta joka syksy koko uuden sadon. Valitsimme mieluisimmat ja loput pistimme kiertoon. Tämä oli erinomainen rokotus sitä vastaan, että olisin itse lähtenyt samalle tielle. Heti kotoa muutettuani päätin, että minun kirjani ovat kirjastoissa. Päätös on pitänyt.
Kotiin olen hankkinut lähinnä vain kirjoja, joissa on kiinnostava kuvitus. Olen enemmän tietokirjallisuuden ystävä. Minulla on siis taidekirjoja ja puutarhakirjallisuutta sekä botaniikkaa. Viime vuosina olen huomannut kiinnostukseni suuntautuvan myös merentutkimukseen ja merihistoriaan. Esimerkiksi Mikko Huhtamiehen Seitsemäs vyöhyke (2022) oli oikein nautinnollista luettavaa, jonka saatan haluta ihan omaksi, sillä niin paljon kiinnostavaa asiaa siinä oli.
LP-levyjä muuten kutsutaan nykyisin vinyyleiksi. Luultavasti nuoriso ei edes tiedä, mitä "LP" tarkoittaa. Vaikuttaa siltä, että vinyyli-buumi on jo rauhoittunut, mutta nyt CD-levyt ovat taas saaneet arvostustaan takaisin, vaikka näytti siltä, että formaatti on lopullisesti menettänyt vetovoimansa. Minulla on molemmat formaatit yhteen laskien ehkä 200-300 levyä. Cd-levyjä ostan harvakseltaan silloin kun kirpputorilta löytyy parlla eurolla joku hyvä tai Saksasta saa tilattua käytettynä. Pari kertaa vuodessa ostan ihan uudenkin levyn. Tämän vuoden levy on vielä ostamatta, mutta olen kyllä päättänyt, mikä se tulee olemaan. Jätän mainostamatta, koska esiintyjä on useimmille tuntematon.
...unohtui allekirjoitus tuosta edellisestä
- Räkätti P.
Jaa, termien kanssa on kyllä syytä olla tarkka. Vinyyli tarkoitti aikoinaan muistaakseni myös EP- ja singlelevyjä. Sellaisia ei taida uusi buumi enää tuntea, joten nimi jää LP-levyjen yksityiskäyttöön.
Taitaa olla niin, että lapsuudenkodista tulee rokotus monia asioita vastaan, tätäkin. Saman taitaa aiheuttaa myös ammatti. Tunnen muutaman kirjastoihmisen, jotka eivät suostu kotiinsa isoja kirjahyllyjä hankkimaan.
Lähetä kommentti