Kumpi voittaa?

Jokin aika sitten kirjoitin aloittaneeni kesälukemisen valikoinnin. Se on vuoden tärkeimpiä toimenpiteitä, sillä sen onnistumisesta riippuu koko kesän mieliala. Jos valinta osoittautuu huonoksi, viihtyminen maalla heikentyy. Jos valinta onnistuu, kesän muisto säilyy onnellisena aikana.

Kirjoja pitää olla noin 30. Valitsin kesän teemaksi dekkarit ja rikokset ( click ). Olen nyt perehtynyt alan tarjontaan ja tehnyt listan kiinnostavista uutuuksista (vanhat klassikot toki tunnen). Paikallinen kirjasto auttanee siltä osin, kun oma kirjahyllyni ei riitä.

Mutta ihmismieli on kummallinen, ainakin minun mieleni. Jostakin mielen sokkeloista alkoi nousta esiin epäröinti, vähän kuin kolkuttava omatunto. Et kai nyt sentään koko kesää aio pärjätä noin köykäisellä hengenravinnolla?

Dekkarit tietysti luokitellaan perinteisesti viihteeksi, sinne samaan nippuun naisten romantiikan, sarjakuvien ja monensorttisen kioskikirjallisuuden sekaan. Ei pitäisi, kaikissa noissa on laatuteoksia, jos toki roskaakin.

Mutta minkäpä mies kolkuttaville tunteilleen mahtaa! Liian helppoa elämää!

Niinpä otin dekkareiden rinnalle perinteistä laatulukemista, sellaista jossa ei ole yleisen ymmärryksen mukaan roskaa lainkaan.

Otin mytologian.

Eivät nämä ikivanhat tarut ja uskomukset minulle vieraita ole, mutta jospa nyt onnistuisin kerrankin jonkinlaiseen systemaattiseen tutustumiseen.

Mielenkiintoinen ja epätodennäköinen yhdistelmä, täytyy myöntää. Dekkarit ja tarut. Saa nähdä, kumpi voittaa.

*    *    *

On tullut se aika vuodesta, jolloin perinteitä noudattaen katoan Helsingistä kesäksi maalle, Kymenlaaksoon. Blogin kirjoittelu on jo muutaman viikon takkuillut, niin kuin aina tähän aikaan vuodesta. Aloitettuja päivityksiä on kertynyt, mutta ne eivät etene valmiiksi. Ajatukset ovat jo muualla.

Nyt bloginpito harvenee, ehkä loppuu kokonaan - riippuu paljolti säätilasta. Kauniit yöt kuljeskelen mieluusti kylänraiteilla ja rantapoluilla linnunlaulua kuunnellen. Sateisina öinä saatan jotain kirjoittaakin.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja erityisen paljon kommenteista. Toivotan hyvää kesää. Palaan viimeistään silloin, kun meren vesi jäätyy ja hanki peittää niittyjen kukat.

 

 

Selitykset puuttuvat

1)  Miksi kaupan lyhin kassajono alkaa heti jumittaa, kun menen siihen? Kun siirryn viereiseen jonoon, sekin alkaa jumittaa mutta se edellinen jono lähtee pikavauhtia etenemään.

2) Miksi aina on vastatuuli, kun ajan polkupyörällä?

3) Miksi voileipä tipahtaa lattialle aina voideltu puoli alaspäin.

4) Mistä alakerran insinööri Tarmo Y. tietää rynnätä hissiin juuri silloin, kun minä olen sinne huomaamattomasti livahtanut?

5) Mistä sähkösopimuksen puhelinmyyjä tietää, milloin olen suihkussa?

6) Miksi pahat asiat tapahtuvat aina peräkkäin mutta hyvät harvakseltaan?

 

Kuin silloin ennen

Kuuntelin Euroviisut. Siis nimenomaan kuuntelin, en paljon katsellut. Luurit korvilla, samalla Twitterin ja Facebookin kohuja selaten. Välillä vilkaisin olkapään yli television kuvaruutuun, kun luureihin kantautui jotakin huomiota kiinnittävää.

En oikein innostunut. Mikään esitys ei olisi saanut minulta täysiä pisteitä.

Taidan olla yli-ikäinen tuollaiseen. Valoshow ja erikoistehosteet näyttävät olevan pääasia, ei musiikki. Vähäpukeiset naiset näyttävät menettäneen asemiaan, vain yhdellä pakarat paljaana. Poikia ilman paitaa sentään oli, Suomellakin.

60-luvulla olin vielä innostunut, alaikäisenä. Ensimmäinen vahva muistikuva jäi Marion Rungin Tipitii-laulusta. Muita varhaisia viisuja olivat Lasse Mårtensonin Laiskotellen, Ann-Cristinen Playboy, Viktor Klimenkon Aurinko laskee länteen. Viimeisiksi muistikuviksi, kun vielä asuin Suomessa, jäivät Kristiina Hautalan Kun kello käy ja Jarkon & Lauran Kuin silloin ennen.

Se oli vielä yhtenäiskulttuurin aikaa. Melkein kaikki katsoivat samoja ohjelmia, Euroviisujen lisäksi Missikisoja, Tarvajärveä, presidentin kättelyä, Peyton Placea ja Jatkoaikaa. Seuraavana päivänä niitä sitten kommentoitiin joka puolella.

Euriviisut jäivät minulta näkemättä vuosikausiksi, kun asuin Ruotsissa. Ei opiskelijoilla ollut siihen aikaan televisiota.

Vuosia myöhemmin näin ensimmäisen suomalaisen euroviisu-lavashown, tosin kovin nolostuttavan. Se oli Fredin Pylly vasten pyllyä pum-pum. Ei sellaista, jotain rotia sentään pitäisi olla!

Myöhempinä vuosina Ruotsi yleensä voitti lauantai-iltana Euroviisut ja seuraavana päivänä jääkiekon maailmanmestaruuden. Tämä on ollut oikein hyvä ja kannatettava perinne, jonka soisin jatkuvan. Ruotsalaiset kokemukseni mukaan kestävät tällaiset tapaukset hyvin, suomalaiset huonosti. Tänään Ruotsi ei voittanut. Huomenna ei tietääkseni jääkiekkokilpailu tule finaaliin. Poliittiset sympatiapisteet ovat ymmärrettäviä tässäkin tapahtumassa. Vertailukohdaksi sopii vaikkapa kirjallisuuden Nobel syksyllä 1939.

Mutta kyllä on tylsä ohjelmaformaatti. Tarkkaavaisuus hiipui Twitterin ja Facebookin lennokkaisiin käänteisiin. Tuntikausia kestänyttä ohjelmaa olisi syytä tiivistää. Juontajien keskeytyksiä ja monenlaista täyteohjelmaa tuli vähän väliä. Pisteiden sanelemisessa jännitystä nostettiin tolkuttoman pitkillä tauoilla ennen paljastamista.

Ei taida enää yhtenäiskulttuurikaan kukoistaa. Tuskinpa tätä huomenna suurin joukoin kommentoidaan.

 

"Oi mutsi, mutsi - - "

Tuomari Nurmion äitienpäivälaulu on sanoitukseltaan valtavirrasta poikkeava. Tosin stadin katupoikaslangi saattaa aiheuttaa äideille ymmärtämisvaikeuksia.

Yritin tätä kirjoitusta varten etsiä joskus lukemaani tutkielmaa kotimaisen lyriikan äiti-aiheista. Harmikseni en löytänyt.

Äiti on runoudessa runsaasti käytetty aihe. Tunnetuin yksittäinen runo on varmaankin Lauri Viidan Alfhild   ("Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät - - " Betonimylläri 1947).

Klassisen runouden tavallinen äiti on harmajapää, ahkera, väsynyt, köyhä, uhrautuva, vaatimaton, itseään korostamaton, kunniallinen, peräänantamaton, ennen aikojaan vanhentunut, paljon kärsinyt, kaikkensa antanut, usein jo kuollut.

Ei oikein nykyäidin olemusta kuvaavia, ei ehkä aina entisajankaan.

Kun aikoinaan tuli minun vuoroni isänä viettää pitkiä päiviä leikkipuistoissa ja päiväkodin pihoilla, vaikutelma äideistä ei ollut tuollainen, ei isoäideistäkään. Onkohan näistä myöhemmistä sukupolvista kirjoitettu äitirunoja ollenkaan? Ei heti muistu mieleen. Kirjailijoille mielenkiinnotonta joukkoa?

Minulla on tallella muutama alakoulussa tekemäni äitienpäiväkortti. Tässä yksi, vuodelta 1958. Oikein silkkinauhalla yhteen sidottu vihko. On tuo teksti aika mainio. Jotenkin tuntuu, että tuo tekstin sisältö taitaa olla opettajan ohjeistama. Vai olisinko itse kahdeksanvuotiaana osannut olla noin makeileva? Ei häivähdystäkään tuomarinurmiomaista katupoikahenkeä.

(Kirje Äidille! Hei Äiti! Olenko minä ollut kiltti sinulle? Nukuitko hyvin viime yön? Ja minkä laista unta näit? Tahdon pyytää anteeksi kun kastelin kengät tullessani koulusta ja paljon muuta olen tehnyt. Kiitos siitä että olet ostanut minulle vaatteita ja paljon leikki kaluja ja kirjoja ja kiitos siitä että hoidit minua kun olin sairaana. Hei Hei Äiti!)

 

Muisto

Auto on jälleen palannut talviteloilta käyttööni. Vanha tuttu Yaris. Kunhan sää lämpenee,  lähdetään maalle.

Koeajolla kiersin vähän kauemmaksi katsomaan, onko eräs tuttu paikka ennallaan.

Kyllä on.

Siinä kasvaa iso alue valkovuokkoja. Siinä pysähdyimme vuosikaudet äitienpäivänä keräämässä kimpun. Tytär halusi joka vuosi kerätä samasta kohdasta tuliaisen famulleen. Perinne alkoi jo ihan vauvaiässä. Aina sama paikka.

Kuvassa näkyy päivämäärä. Se äitienpäivä jäi famulle viimeiseksi.

Ehkä perinne jatkuu jollekin toisella äidille, famulle ja mummulle. Valkovuokot pistävät toivomaan.

 

Oikein- ja väärinkäyttöä

En mennyt mihinkään, vaikka oli vappuaatto. Katselin vain ulos ikkunasta.

Kaikenlaiset väenpaljoudet ovat kauhistus. Ruuhkan sekaan en suostu - siellä voisi iskeä paniikki tai korona. Ruuhkan reunalla voisin kyllä katsella, mutta siitä voisi vahingossa tempautua sekaan. Esplanadilla ei nyt vappuna ole väljää, niin kuin Marcus Collinin maalauksessa (1938).

Sama pätee jopa elokuviin, teattereihin ja konsertteihin. Ostan aina laitapaikan, mieluiten takaa. Täyden rivin keskeltä ei pääsisi muita häiritsemättä pois, jos tulisi tarve vaikkapa vessaan.

Uuno Kailaan runo on kummallinen. Mikä aiheuttaa tuollaisen onnen? Runoilija ei elämässään hahmottunut onnellisuuden julistajana.

Havis Amanda on viehättävä patsas, mutta sitä pitäisi päästä katsomaan rauhassa, ei minkään teekkarihulinan tai jääkiekkoreuhan  seassa. Se on arvokkaan taideteoksen väärinkäyttöä.

Minäpä olen päässyt aivan kosketusetäisyydelle Mantan patsaasta, vaikka en teekkari tai jääkiekkofani olekaan.

Mantan ympärille rakennettiin kahdeksan vuotta sitten yhdeksi kesäksi hotellihuone. Minä kävin siellä ja kirjoitin siitä tänne kuvaraportin ("Rietasta ja ruokotonta", 28. elokuuta 2014). Se oli yksihuoneinen hotelli, huoneessa parisänky ja Mantan kurvikas patsas sängyn keskellä. En minä yövieraaksi hotellihuoneeseen päässyt, huonevarauksia kesän mittaisessa performanssissa oli liikaa. Mutta pääsin päiväkäynnille turistivirran mukana. Katselkaapa kuvat ja raportti täältä: (click).

Se oli taideteoksen oikeinkäyttöä.