Soitin puhelun. Olin varautunut pitkään ja inspiroivaan keskusteluun niin kuin aina ennen. Sellaiseen herkkurupatteluväittelyyn, jota jälkeenpäin pitkään mielihyvällä tutkistelee sydämessänsä niin kuin muinainen Maria kedolla kulkeneiden paimenten puheita.
Oikeasti oli tarkoitus tavata nokikkain näinä päivinä viinilasin inspiroimana, sekin niin kuin aina ennen. Tunnetusta syystä tämä jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Puhelun piti olla kohtuullinen korvike vaaralliseksi käyneelle riskiryhmäläisten kontaktille.
Jo kesällä kiinnitin huomiota, että keskustelu ei ollut oikein entisessä lennossaan. Nyt ei senkään vertaa. Tuntui kuin yrittäisi seurustella vastahakoisen teinin kanssa, jolta puuttuu halu sanoa mitään. Ei se ylimielisyyttä ollut, ei vaan löytynyt mitään säihkyvää sanottavaa. Sellaista vaan yleistä mitäs-sulle-kuuluu-no-ei-tässä-mitään-ihmeempää -lörpöttelyä.
Puhelu jäi lyhyeksi. Toivoteltiin toisillemme kaikenlaista ja sovittiin, että pidetään yhteyttä.
Tutkisteltavaa sydämeen silti jäi.
Mitä ihmiselle on tapahtumassa?
Hieman originelli yksineläjä, viisas ja lukenut tohtorismies. Taiteiden tuntija, vakaumuksellinen humanisti. Ei vielä ikäloppukaan, ei päihdeongelmainen - vaikka välillä saattaa mennä vähän hupsutteluksikin, mielialavaihtelut kyllä suuria mutta kärttyiset jaksot lyhytkestoisia. Kovin lähelle ei kukaan pääse. Joskus joku nainen on päässyt, mutta ei niistä kovin pitkäkestoisia ole tullut.
Ja nyt jotenkin outo lama päällä. Aika on tietysti huono ja kontaktit kiellossa. Mutta tämä on aina ollut yksinviihtyjä tutkimustensa ja taiteensa kanssa. Aina hänet on kuitenkin saatu hätyyteltyä liikkeelle kaveritapaamisiin.
Puhelusta jäi paha olo. Miten tähän pitäisi suhtautua? Jotain pitäisi saada liikahtamaan.
6 kommenttia:
Alkava muistisairaus?
Muistisairaus tuli kyllä minullakin mieleen. Olen vuosien varrella nähnyt kahden läheisen ihmisen muistisairauden kehitykset. Ne ovat näyttäneet erilaiselta kuin tämä, mutta selitys on ehkä sinä, että niiden hidasta kehitystä seurasin läheltä ja kohtalaisen tiiviisti. Tässä kuvattua henkilöä olen aina tavannut korkeintaan pari kertaa vuodessa, joten hyppäykset muutoksissa olisivat ilmeisiä. Läheiset olivat myös eri ikäluokkaa, yhdekssänkymppisiä, kun taas tämä kaveri ei ole ihan seitsemääkymppiäkään.
Meille tärkeiden henkilöiden hidas taantuminen on ehkä vieläkin surullisempaa kuin heidän kuolemansa. Mielellään säilyttäisi ystävistään muiston heidän "loistonsa" päiviltä. Eräänkin ystävän nyt neljättä vuotta jatkuva laitossängyssä hiipuminen on ollut tuskallista myös minulle - mitä se on hänelle, en hirviä edes ajatella.
Muuten - pilkunviilauksena - muuttaisin runossa sanan "kuka" muotoon "joka".
Pilkunviilaus osuu kohdalleen. Runon suomentajasta ei ole tietoa - ainakaan siitä ei ole merkintää. Saattaa olla jonkun amatöörin pikakäännös, sillä tämän runoilijan tuotantoa ei ole suomen kielellä julkaistu ollenkaan. Tämän tiedon saan wikiatä ja muista lähteistä.
Läheisen hiipuminen on tuskallista - olen kokenut. Ja pelottavin itseä koskevista tulevaisuusvisioista.
Veikkaan, että ystäväsi saattaa kärsiä virikkeiden puutteesta, kuten me kaikki koronan laiskistamat. Kun ei oikein tule käytyä missään eikä kukaan ystäväkään raahaa puoliväkisin minnekään kuppilaan tai taidegalleriaan, niin ei oikein ole juteltavaa. Itselläni sama vaiva. Hyvin viihdyn itsekseni, mutta kun tottuu omaan seuraansa niin ei enää viitsi lähteä minnekään edes silloin kun voisi. Kannattaa yrittää jonkun ajan kuluttua uudelleen ja vaikka kysäistä suoraan, onko tuttavalla ollut tylsää ja sattuisiko tarvitsemaan potkaisua ulos ovesta.
Terv. Räkättirastas P.
RP
Saattaa olla noinkin, kannattaa varmasti kokeilla. Toisaalta pinttyneet yksineläjän ja puolierakon sisäisesti rikas älyllinen elämä ja tuotteliaisuuden hyytyminen saattavat viitata huonompaan. Ratkaisevaa olisi saada selville, lukeeko hän edelleen paljon niin kuin aina ennen. Kirjoista ja tieteestä hän on aina virikkeensä saanut. Viihdettä ja huvituksia ei niinkään ole tarvinnut. - Ei hän meiltä kavereilta unohtumaan pääse!
Lähetä kommentti