maanantai 15. helmikuuta 2021

Tilapäinen optimisti

Pandemia-aika näyttää yllättävästi vääntävän tuttuja asioita outoon asentoon. Niinkin kummallinen kierre on käynnissä, että jopa tällainen peripessimisti kuin minä alkaa jostakin kulmasta katsottuna näyttää optimistilta.

Syytä on kyllä olla huolissaan, varsinkin täällä Helsingissä, jossa tartunnat ja sairastumiset ovat koko ajan valtakunnan pahimmat. On täysin realistista olettaa, että virus hyökkää kimppuun heti kun astun ovesta ulos. Siksi noudatan äärimmäisen tarkasti suojautumisohjeita. Maskit ja käsidesit ovat koko ajan käytössä, missään en käy, ketään en tapaa. Näin on jatkunut jo kohta vuoden.

Vähäisiä poikkeuksia on. Olen käynyt ruoka- ja juomakaupassa. Sellaiset sijaitsevat muutaman askeleen päässä ulko-ovestani. Kirjastosta olen käynyt hakemassa ja palauttamassa netissä tilaamiani kirjoja. Siinä kaikki ulkopuoliset kontaktit.

Puhelimitse pidän kyllä yhteyttä moneen suuntaan, varsinkin iäkkäisiin läheisiini. Viime ajoilta on tullut huolestuttavia havaintoja. On merkkejä, että monen kestävyys alkaa pettää. Vanhuksilla alkaa näkyä toivottomuutta. Ja nuoremmillakin, jos tämä sana sopii käytettäväksi suunnilleen minun itseni ikäisiin, varsinkin yksin eläviin. Heillä on tuskaa kestää yksinäisyyttä, tulee voittamaton halu lähteä menemään riskistä välittävättä.

Tuttavissani on myös toimeentulonsa menettäneitä taiteilijoita, näyttelijöitä, ohjaajia, muusikoita. Nuoria ja perheellisiä, velkaisia. Ei hyvältä näytä.

Tällaisessa ympäristössä minä alan vaikuttaa optimistilta. Tunnen olevani jokseenkin turvassa, kun ei ole pakko lähteä asunnosta mihinkään. Yksinäisyyskään ei ole osanani, joka ajaisi minut menemään. Juniorisarjalaisilta saan lisäksi tarpeen mukaan apua. Kotona on runsaasti kirjoja ja viihdykettä. Talous on kunnossa eikä heikentymistä ole odotettavissa. Rokotuskin alkaa jotenkin jo häämöttää, sillä riskiryhmäläisen status pätee minuun.

Näistä lähtökohdista minä olen luontevasti ryhtynyt lietsomaan valoisampia näköaloja varsinkin niille vanhuksille, joita en ole kohta vuoteen päässyt tapaamaan. Yhdellekin yhdeksänkymppiselle lähetin runon ja laulun (san. Kaarlo Sarkia, säv. Kaj Chydenius). (linkki) 


Lupailin, että kyllä kohta taas tulee aika, jolloin hyvä elämä pääsee valloilleen (vaikka itsekin ihan pikkuisen epäilen - mutta sitä en tietenkään kertonut). (Kuva: Luchino Visconti: Tiikerikissa - 1963)

 

 

6 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Hienosti toimittu!
Täytyy tunnustaa, että itsellä alkaa pessimisti nostaa tilapäisesti päätään, välillä aamulla ja välillä illalla, vaikka en edes asu yksin.
En pidä etäyhteyksiä minään, haluaisin niin tavata ihmisiä ihan fyysisinä olentoina, nauraa yhdessä ja katsoa silmiin.
Jaksaa, jaksaa...

Dessu kirjoitti...

Minä olen kyllä itse ihmetellyt, kuinka helpolta on tuntunut olla lähtemättä mihinkään, ihan vaan pysyä kaiket päivät kotona. Kai se on tämä peruslaiska luonne? Ja se, että on tässä vuosikymmenten mittaan ehtinyt olla turhankin paljon menossa. - Mutta hyvin ymmärrän, että kaikki eivät tunne samoin.

Anonyymi kirjoitti...

Minä olen ruvennut ihmettelemään, lähdenkö kotoani enää ikinä mihinkään. Olen ihmetyksekseni löytänyt sisäisen introverttini, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Mitä kauemmin tämä kotona pysytteleminen on kestänyt, sitä mukavampaa tämä on ollut. Hämmentävää.

Dessu kirjoitti...

Täsmälleen näin minäkin tunnen. Kysymys kuuluukin, pitäisikö olla huolissaan vai tyytyväinen lopultakin löytyneestä oikeasta olotilasta.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Sen olen myös huomannut, että olen tullut paljon aikailevammaksi. Katselen hämmennyksissäni kalenteripäiväkirjamerkintöjäni menneiltä vuosilta, ohhoh monta menoa samana päivänä. Nyt jos jonnekin lähden, niin se lähteminen vie aikaa ja palattuani pujahdan taas niin mieluisasti kotiolooni, etten varmaan haluaisi heti kohta sännätä minnekään.
Niin paljon kuin kaipaankin vilkkaampaa elämää, niin onko minusta enää siihen? Alkaa jo vähän pelottaa kaikki vaatimukset maailman taas auettua, omat odotukset ja toisten. Onko minusta enää mihinkään, lähdenkö ryhmäjumppaan ja jaksanko edes perhevierailuja?

Dessu kirjoitti...

Minullekin tuttua, mutta alkoi jo ennen koronaa, eläkkeelle siirryttyä. Kun aikataulut katosivat, loppui kiire ja alituinen lähteminen. Nyt ihan ihmettelee, miten ennen sai päivään mahtumaan niin paljon. Nyt on kaikki touhu vasta suunnitteilla ja näyttää suurelta osin pysyvänkin sellaisena. Ja hyvä niin, kun tarkemmin ajattelee.