Epäonnistunut

Vuosia sitten pistin kesäkotini paikalliseen ilmaislehteen ilmoituksen, että myyn käytetyn kuntopyörän. Kolmelle riville ilmoitus mahtui:  valmistaja, vähän käytetty mutta hyväkuntoinen, hintapyyntö, paikkakunta, puhelinnumero.

Kohta tuli soitto. Annoin osoitteen ja sovittiin kellonaika. Sovittuna aikana pihaan kaarsi peräkärryllä varustettu Bemari, josta astui sporttisen näköinen nuori mies. Mentiin aittaan katsomaan kaupan kohdetta, jonka olin pyyhkinyt puhtaaksi vuosikausien pölystä.

Ostaja ei vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta pyörästä vaan kuikuili pitkin nurkkia. Ynähteli jotain myyntipuheelleni ja kohta kysyi: - Entäs se polkupyörä?

Seurasi aikamoinen hämminki ennen kuin ylsin ymmärrykseen, että hän oli tullut ostamaan polkupyörää, ei kuntopyörää.

Nuori herra oli saada ns. hepulin, kun selvisi, että ei ole mitään polkupyörää. Hän oli ajanut turhaan monta kymmentä kilometriä. Pelkäsin jo, että hän käy kimppuun, ja siinä minä en pärjäisi. Ehdin jo tuntea katumisen häivähdyksen, että olin suhtautunut nurjamielisesti sihteerini yllytykseen osallistua hänen vetämälleen itämaisten taistelulajien kurssille.

Kumman vika? Katsottiin ilmoitustani lehdessä, ja toden totta: ilmoitus sijaitsi palstalla, jonka otsikko oli Polkupyöriä. Sen olisi pitänyt sijaita palstalla Kuntoiluvälineitä.

Minun vikani, pakko oli myöntää. En voinut ruveta vänkäämään, sillä se ei ollut polkupyörä vaikka joiltakin (olennaisilta?) osin polkupyörää muistuttikin. Väkivallan uhan alaisena tarjouduin maksamaan hukkareissusta bensarahaksi kympin.

Myymättä se pyörä sitten jäi, en koskaan pistänyt uutta ilmoitusta. Aikanaan pyörä siirtyi muuttokuormassa Helsinkiin ja sijoittui makuuhuoneeseeni, jossa se on pitkään toiminut vaatehenkarina, kuten edellisessä blogipostauksessani tarkemmin kerroin.

Tämä murheellinen episodi muistui mieleen, kun äskettäin taas jollain Facebook-sivustolla pomppasi esiin epäonnistuneita mainoksia. Tällaisia (useimmille varmaankin vanhoja tuttuja?).

• Päätä päiväsi X-kahvilla.
• Älä tapa vaimoasi pyykinpesulla, anna X-pesukoneen tehdä se.
• Älä masennu yksin. Tule ryhmään! (kansanopisto)
• X  (auto) - eniten levinnyt Suomen maanteille.
• Pane Mummia kainaloon (deodorantti).
• Ilahduttakaa vaimoanne 23-tuumaisella (televisio).

Uudempiakin mokia toki löytyy. Vaikkapa tällaisia. Nämä ovat vähän kuin minun epäonnistunut ilmoitukseni. Muilta osin aivan asiallisia, mutta näissäkään sijainti ei ole aivan osunut parhaalle palstalle.

 

Vaikka mitä

Karanteenikummajainen aiheuttaa outoja valintoja. Televisiostakin katson vaikka mitä. Kuten mäkihyppyä.

Ei hyvältä näytä. Ei mene niin kuin Kankkosen aikaan, ja Halosen ja Kirjosen ja Kärkisen. Ja muistaakseni vielä jonkin aikaa näiden jälkeenkin. Silloin seurasin viimeksi, radiosta. Silloin tyylikin oli kaunista, ei lennetty jalat levällään. Onko tuo nyt mistään kotoisin, kun nyt paras suomalainen yltää sijalle kaksikymmentä ja jotain. Televisiosta näin lyhyitä hyppyjä, rumalla tyylillä.

Suomen mäkihyppy näyttää kulkevan kestävyysjuoksun viitoittamaa tietä. Keihäänheitto seuraa perässä. Sen jälkeen ei tietääkseni ole jäljellä enää mitään syytä kiinnostua suomalaisesta huippu-urheilusta.

Oma liikuntani ei myöskään kukoista, sillä ulkona on liukasta. Ei uskalla lähteä kävelylle. Olen kyllä kokeillut piikkipohjallisia, mutta se tekee kävelyn epämukavaksi. Kengän korko nousee liian korkeaksi ja siinä ristiselkä kipeytyy. Korvikkeeksi olen ottanut kuntopyörän. Se on pitkään toiminut makuuhuoneen nurkassa vaateripustimena. Ohjaussarvet ovat hyvä henkari paidalle ja takille, housutkin voi siihen viikata.

Joulun alla otin sen kuntoilukäyttöön. Mutta ei maailmassa kyllä monta tylsempää puuhaa ole. Puoli tuntia on aivan maksimi, minkä sitä veivaamista sietää. Sen jälkeen olen tavallistakin äkäisempi.

Tuntuvat kyllä muutkin joutuneen luopumaan mieluisista liikuntamuodoista, mitä nyt olen puhelimitse tuttujeni kuulumisia kysellyt. Naiset varsinkin tuntuvat kärsivän, kun eivät voi mennä ryhmäjumppaan tai tanssitunnille. Ex-sihteerini on katkeroitumassa lopullisesti, kun on joutunut keskeyttämään itämaisen taistelulajien kurssinsa. Yritin lohduttaa, että voihan hän sentään jatkaa toista bravuuriaan, käsilläkävelyä. Se käy kotonakin. Mutta ei sekään ole hyvä. Pitäisi olla yleisöä, väitti tämä tunnettu linssilude.

Yksi kaverini - miespuolinen! - oli murheissaan, kun ei pääse tanhukerhoonsa. Siitä muistui mieleeni tapaus muutaman vuosikymmenen takaa. Olin täyttämässä jotain pyöreitä vuosikymmeniä. Työpaikallani keräsivät rahaa kimppalahjaan, ja tämä edellä mainittu tanhumies tuli lähettiläänä kysymään, miten suhtautuisin, jos lahjarahalla minulle hankittaisiin kansallispuku. Pääsisin sitten vaikkapa tanhuamaan.

Siinäpä piti äkkiä päättäväisesti mutta hienotunteisesti torjua moinen idea. Ei niin että minä vastustaisin kansankulttuuria ja maakuntahenkeä sinänsä, kaikki kunnia sellaisille. Mutta minun karnevalistisella  luonteellani oli mahdoton nähdä sieluni taipuvan sellaiseen asentoon, että voisin vakavalla naamalla näyttäytyä ehdotetussa asussa julkisesti.

Niinpä he joutuivat käyttämään lahjarahan tunnetun taidemaalarin naivistiseen tauluun. Se on edelleen olohuoneen seinällä.

 (Kuva:   Sisäilmaa, ohj. Tiina Lymi 2020. YLE)

Kaikille sama

Ensin ihmettelin, mistä tämäkin mielleyhtymä päähäni pälkähti.  Miksi päässä pyörii koko ajan vanha tuttu sitaatti Lapualaisoopperasta:  "Laki on kaikille sama, /  vain tuomiot vaihtelevat."  (Arvo Salo - 1966). Ja taisi Pentti Saarikoskellakin olla jotain osuutta näihin sanoihin.

Sitten keksin. Olisikohan päivän odotetuilla uutistapahtumilla USAn presidentinvaihdoksesta jotain osuutta tällaisiin mietteisiin? 

                                                             (HS 19.01.2021)

 

Minä sika

Torin nurkalla kaupasta palatessa tuli tuttu mies vastaan. En minä olisi häntä tuntenut, sillä maski peitti naaman. Mutta hän tunsi minut, vaikka minullakin oli maski. Kai minussa on muitakin tunnistettavia piirteitä kuin ne maskin piilottamat. Pyöreät silmälasinpokat, pitkähkö vaalea tukka.

Siinä me pakkasessa puhuttiin aika hetki maskiemme läpi niin kuin Villin Lännen pankkirosvot. Tavallisissa oloissa olisin pyytänyt sisälle, mutta nyt se ei käy.

Hän pääsi hiljattain eläkkeelle, minä olen siinä jo veteraani. Hän on uudesta elämänmuodostaan hirmuisen innostunut. Kaikki on mennyt uusiksi, eläkeläisaskaretta on vaikka kuinka paljon eikä siinä pandemia haittaa ollenkaan.

Koulutukseltaan hän on fennougristi ja kansanrunouden tutkija, alkujaan niitä vanhan kunnon prof. Matti Kuusen alalle kasvattamia.

Sen alan ihmisillä on yleensä sana hallussaan niin kuin muinaisilla runonlaulajilla. Monenlaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa olen kuullut hänen suvereenista suunsoittoaan, joka koostuu jos vaikka mistä perinteellisistä loitsuista, pilapuheista ja sananlaskuista tai niiden omintakeisista muunnelmista tai travestioista. Kielellisen aarteiston hän tuntuu osaavan kokonaisuudessaan ulkoa.

Nämä tällaiset henkilöt pärjäisivät hyvin niissä viihteeksi kutsutuissa television ohjelmissa, joissa kirjailijoita ja muita on koottu pöydän taakse vierekkäin letkauttelemaan.

Nyt hän ensin kehua retosteli urheiluharrastuksellaan, joka on päässyt vauhtiin vapaa-ajan lisäännyttyä. Kävelykilometrejä kertyy vaikka kuinka paljon ja kiloja katoaa lenkkipoluille. Lisäksi painonnostoa ja soutua omassa autotallissa. Ja laulua ja haitarinsoittoa. Kansantanssi valitettavasti on nyt karanteenissa. Tieteellinen työkään ei ole unohtunut, uusi artikkeli on suunnitteilla, ehkä aikanaan Virittäjä-lehteen tulossa.

Tuollainen ylitarmokkuus ärsyttää, vai ehkä peräti masentaa, kun oma tarmokkuus on tyhjäkäynnillä. Kysymyksiin kuulumisistani ja puuhistani vastailin jotain ylimalkaista, etten kovin pahasti joutuisi valehtelemaan.

Lenkkeilystä hän kysyi erityisen painokkaasti. Selitin, että se on vähän huonoa ollut, kun ei huvita mennä metsään. Mieluummin kävelisin keskikaupungilla, mutta siellä on kaikki kiinni. Ja kamalaa pakkastakin ollut, pitäisi varmaan hankkia pitkät kalsarit. Ja liukasta. Ja lenkkarit huonot ja liukuesteiden piikit kuluneet.

 Tulihan sieltä se letkautus, suoraan kansanrunousarkiston ytimestä:

- Aina sika syitä löytää:  maa kova, kärsä kipeä.

                                               (Kuva:  Vincent van Gogh:  Kengär  - 1887)

 

Ihan kuin minä

Kun viettää vapaaehtoista karanteenielämää jo kymmenettä kuukautta, alkaa välillä kaivata vaihtelua. Kuten vaikkapa kapakkailtaa kavereiden kanssa tai ihan oikeaa käyntiä teatterissa, museossa tai elokuvissa. Tai junamatkaa Pohjanmaan pääkaupunkiin. Kaikki sellaiset loppuivat maaliskuussa.

Yökerhoista ei niin ole väliä, eikä urheilukilpailusta. Edelleenkin pärjään ilman.

Ikkunasta ulos katselun rinnalla on kyllä monenlaista mukavaa oheispuuhastelua. Runsaat kirjahyllyni tarjoavat vaikka kuinka paljon lukemista odottavia kirjoja ja katsomista odottavia dvd-elokuvia. Niiden rinnalle olen löytänyt melkoisen määrän laadukkaita sarjafilmejä. Kaikki nämä Aika on meidän, Tyttö joka huusi sutta, Kesä 85, Rakasta mua ja monet muut ovat olleet oikein miellyttävää katsottavaa. Nyt alkamassa ovat Atlantic Crossing, Sisäilmaa ja Lyijykynätehtaan tyttö. Aloitusjaksot ovat oikein lupaavia niissäkin. Onneksi meillä on YLE, ettei joudu katsomaan mainoskanavien hömppää.

Olen yrittänyt etsiä kirjallisuudesta teoksia, joiden sisältö sointuisi yhteen tällaisen ainutlaatuisen kokemuksen ja mielentilan kanssa, joka syntyy, kun joutuu elämään pitkään pysähtyneessä tilassa, jossa ikkunasta ulos katselu on paras ja ainoa linkki reaaliseen ulkomaailmaan.

Sellaista kirjaa on ollut vaikea löytää. Nämä karanteeniklassikot, kuten Boccaccion Decamerone ja Camus´n Rutto, eivät tällaista hiljaisen pysähtyneisyyden kokemusta kuvaa.

Lopulta oikea kirja löytyi, yllättäen omasta kirjahyllystä, tosin vähän syrjäisemmästä sijainnista, alahyllyltä nojatuolin takaa.

Se on tietenkin "Lehmän päiväkirja" (Ur en kos dagbok / Beppe Wolgers & Olof Landstöm - 1973).

Siinä se on! Ihan kuin minä olisin omia tuntemuksiani - soveltuvin osin - kuvannut.

Outoja asioita

Iski nuha, aivastutti.  Kyllä sellaisesta säikähtää näinä aikoina.

Kunnon kansalaisena hankkiuduin heti korona-testiin. Se järjestyi nopeasti. Pirssillä ajoin testauspaikalle. Taksissa oli pleksilasi kuskin ja takapenkin välissä, vain pieni luukku, josta rahastus hoidettiin.

Tämä oli jo toinen kerta, kun kävin testissä. Yhtä inhottava kuin edellinenkin, mutta nyt osasin paremmin varautua.

Tulos tuli nopeasti, mutta odottelu oli stressaavaa. Helpotus oli suuri. Sitä piti juhlistaa.

Mutta mikä se sitten oli jos ei korona? En ollut käynyt missään, en tavannut ketään. Eivät kai ne tautipöpöt postiluukusta sisään tunge. Voisiko olla jotain allergiaa?

Mieleen tuli pöly. Kämppää ei ehkä ole aivan perusteellisesti siivottu, nurkissa on villakoiria. Kun melkein aina on kirja kesken, sinä päivänä ei tietenkään ehdi siivota.

Siispä siivoamaan, tavallista perusteellisemmin. Sohvan takaa, pianon takaa, sängyn alta.

                                                                              Elanto 4/1954 Finna.fi

Seuraavana aamuna ei ollut enää nuhaa eikä aivastuksia. Mies oli elämänsä kunnossa.

Tästä innostuneena suursiivous jatkui. Kirjahyllystä kirjat parvekkeelle hyllyllinen kerrallaan. Kostealla rievulla joka kirja erikseen käsittelyyn. Hyllyjä on kyllä niin paljon, että siinä menee monta viikkoa. Kolme hyllyä valmiina, hyvä alku.

Ja sitten paha takaisku. Tänä aamuna oli taas nuha ja aivastutti.

Outoja asioita.