Lukumies

Olen syksyn mittaan pyrkinyt laajentamaan kirjallisuusreviiriäni äänikirjojen suuntaan. Kyllä se on sujunut, välillä hyvin, välillä vielä paremmin.

Ei se kuitenkaan ongelmatonta ole ollut. Sellainen vaikutelma on vahvistunut, että ääneen luettu kirja sopii kyllä  suoraviivaisesti juonivetoisiin teoksiin mutta huonommin monikerroksellisia mietteitä tarjoileviin teksteihin. Minun lukutekniikkani pyrkii aina tarvittaessa olemaan hidas.

Usein se on hyvinkin hidas. Palaan muutaman rivin taaksepäin ja luen sieltä uudestaan. Ehkä pitää palata edelliselle sivulle. Maistelen, mietin, kirjoitan muistiin, opettelen ulkoa, pysäytän lukeminen siihen. Ei sellainen onnistu äänikirjassa tai podcastissa. En minä ainakaan osaa. Hitaat kirjat pitää lukea paperilta.

Ja kyllä jotakin olennaisen tärkeää puuttuu, jos ei lopussa ole mitään kirjahyllyyn pistettävää. Lukemisesta pitää jäädä konkreettinen jälki. Minulla se on lyijykynällä kirjan viimeiselle sivulle kirjoitettu päivämäärä. Usein myös kirjan väliin jätetty paperi, johon olen kirjoittanut vaikutelmia, heränneitä ajatuksia, sivunumeroita joista löytyy erityisen huomion ansaitsevia rivejä. - Ei onnistu äänikirjassa.

(Kuvassa varhaisin hyllystä löytyvä äänikirjani, tosin lauletussa muodossa. Toisessa kuvassa lista saman kustantajan varhaisista äänikirjoista. Talletusmuotona oli silloin vinyyli-LP-äänilevy.. Ei ollenkaan hullumpi keksintö, ja listakin on varsin ansiokas.)

Olen myös sortunut lueskelemaan omia tekstejäni - tämän blogin vanhoja kirjoituksiani. Tällaista nolouden ja tyytyväisyyden rajanvetoa tunnusteleva puuha sai alkunsa, kun huomasin lukijatilastoista, että niin tekevät muutamat lukijatkin. Kaikesta päätellen blogilla on joitakin lukijoita, jotka käyvät systemaattisesti läpi vanhoja kirjoituksiani. On siinä puuhaa, sillä näitä on kertynyt jo toista tuhatta. Sellainen havainto aiheutti kirjoittajalle kohtalaista navakamman kauhistumisen ja tarpeen tarkastaa, pitäisikö sensuroida pois typerimmät aikaansaannokset.

Toinen blogihavainto on sellainen, että tällä blogilla näyttäisi olevat pääosin eri lukijakunta kuin toisella blogillani, tuolla lyhyempiä ja kiukkuisempia välähdyksiä sisältävällä Kenkä väärässä jalassa -sarjalla. En ole keksinyt syytä ilmiölle. Kuvittelin väärin, että sama joukko lukisi molempia.

Kolmas blogihuomio on kummallisin. Pitkin syksyä ja talvea olen havainnut, että yhdellä blogikirjoituksellani on riittänyt päivästä toiseen tasaista lukijavirtaa paljon enemmän kuin millään toisella. Lukijoita tulee kaikkialta, eniten Venäjältä. En käsitä, mikä  tästä kirjoituksesta on tehnyt niin erityisen kiinnostavan. Onkohan siihen linkki jossakin?

Uusi aloitus

Minusta on taas tullut kulkumies. Olen syksyn ja talven mittaan reissannut enemmän kuin aikoihin. Normaalitilassahan en Helsingistä poistu kuin kesäisin.

Kulkureittini on kuitenkin ollut koko ajan sama. Ääripisteet ovat pitkäaikainen kesäkotini Längelmäveden rannalla ja uusi kesäkotini Ruotsinpyhtään suunnalla. Käynnissä on muutto.

Muuttohommissa olen pelkkä apumies. Kuskina ja kantajana on nuori assistenttini farmari-Volvollaan. Siihen mahtuu ällistyttävän paljon muuttolaatikoita. Oma Yarikseni olisi tässä puuhassa poikkeuksellisen huono. Keväämmällä pitää vielä tehdä yksi muuttomatka isommalla autolla, johon mahtuu huonekaluja, kuten sohva, astiakaappi, pöytä, tuoleja ja pihakalusteet.

Minä toki valitsen, mitä otetaan kyytiin. Valinta on vaikeaa. Minä kun en tahtoisi luopua mistään, mutta pakko on. Vanhassa oli tilaa vaikka kuinka, uudessa paljon vähemmän. Kaikki ei mahdu.

Assistentti hieman virnistelee valinnanvaikeuksilleni. Viimeksi hän ehdotti, että kiivetäänkö ottamaan linnunpöntöt puista kyytiin.

Niitä on aika paljon, jos kaikki pitkin metsiä ja rantoja laittamani pöntöt lasketaan. Minulla on ollut verstas liiterin päädyssä. Sen isolla vananaikaisella höyläpenkillä olen pönttöjä rakennellut. Verstaalle olen katsonut paikan myös uuden kesäkodin piharakennuksessa, mutta vanha höyläpenkki ei sinne mahdu. Jotain korvaavaa keinoa on keksittävä, sillä työkaluja olen jo muuttanut. Nekin ovat vuosikymmenien ikäisiä, vasara, hohtimet, höylä, pora, talttoja, sahoja, kirveitä ja muuta puusepälle tarpeellista. 

Aion siis rakentaa uusia linnunpönttöjä uuden kesäkodin puihin ja rannalle Pitäisiköhän muuttokuormaan ottaa sellaisiakin tavaroita kuin leveitä laudanpätkiä ja kirvespölkky. Sahapukkia ei oikein kehtaa, se vie mahdottomasti tilaa. Liiterin täysi pino klapeja pitää myös jättää. Sydän itkee, sillä ne ovat itse kaatamiani puita, itse paikalle kiskomiani, sahaamiani, pilkkomiani ja pinoamiani. Vuosikausiksi niitä olisi riittänyt saunan lämmitykseen.

Nyt kaikki on aloitettava alusta.

 

Puuttuuko mitään?

Puuttuuko mitään?

Kyllä, kissa ja koira ja piippu. Ja juoma, kun on tuo tipaton tammikuu.

                                (Charles Spencelayh: Tea time)

Jotain logiikkaa?

Olen etsinyt monelta taholta tietoja kihdistä. Sellaisenkin tiedon olen löytänyt, että kihti on aivan erityisesti kuninkaallisten, aristokraattien ja nerojen tauti. No, kihti minullakin on, vaikka en mikään kuninkaallinen tai aristokraatti ole.

Sitä olen yrittänyt selvittää, voinko tulkita päässeeni taudista eroon, kun minkäänlaista vaivaa ei kohta kahteen vuoteen ole ollut. Jokohan uskaltaisin syödä silakkaa ja juoda olutta, edes pikkuisen. Ei tästä selvää saa.

Aiheeseen perehtyminen on johdattanut minut syvälle historiaan kuninkaallisten sukujen pariin. Erityisesti on noussut esiin keisari Kaarle V. Hän kärsi paitsi Habsburgien suvulle tyypillisestä sisäsiittoisesta (?) leuasta, myös poikkeuksellisen pahasta kihdistä. Kaarle ei syönyt purentavaivoistaan välittämättä juuri muuta kuin punaista lihaa, ja siitä se kihti kai paheni ja teki hänet vähitellen raajarikoksi. Näin kirjassa kerrrotaan.

Mielenkiintoinen tyyppi tämä Kaarle vaikuttaa olleen muutoinkin. Leuka kankeana ja varvas kipeänä hänellä oli tapana puhua monella kielellä, mutta ei mitä tahansa kieltä kenelle tahansa. Kaava meni näin:

Sitä vaan jäin miettimään, miksi juuri nämä kielet näihin tarkoituksiin. Jotain logiikkaa?

                                                    Kaarle V   (Cristopher Amberg 1532)

Asiallisesti käyttäytyvä

Jälkeenpäin rouva M vähän moittikin minua. Hänen mielestään minun olisi pitänyt välttää sivistyssanoja ja selittää asiat selvällä suomenkielellä, niin että aiheeseen perehtymätönkin olisi paremmin ymmärtänyt.

Kirjallisuudesta siinä keskusteltiin, Juhani Ahosta, Joel Lehtosesta, Haanpäästä, pakinoista, satiirista, pikkuisen Leinostakin. Ja Saarikoskesta tietysti, Johnny Walkeria unohtamatta. Kaksi meistä oli enimmäkseen äänessä, muutama kuuntelija ympärillä.

Kai siinä muutama termi eli sivistyssana tuli sanotuksi, jos nyt oikein muistan niin ainakin travestia, allegoria, metafora, polysemia ja plagiaatti. Ehkä myös etymologia  ja synopsis.

Eivät nuo nyt erityisen syvällistä sivistyssanastoa ole, mutta voin ymmärtää, että jos keskustelun kuuntelija ei ole sattunut erityisemmin askaroimaan kirjallisuuden ja kielen parissa, eivät nuo itsestään tutuiksi tule. Rouva M:n oma osaamisala on kaukana kirjallisuustieteestä.

Huomion arvoista on rouva M:n avoin ilmoitus, että yli ymmärryksen meni. Minulta sellainen ei taitaisi onnistua. Varsin todennäköisesti minä (ja moni muu?) istuisin viisaan näköisenä ja nyökkäilisin, että ei tässä mitään. Jälkeenpäin sitten katsoisin sanakirjasta.

Ongelma on tuttu. Viimeksi siihen törmäsin Omakanta-sivustolla, kun kävin katsomassa, mitä lääkäri kirjoitti sinne käynnistäni uniapnea-tutkimuksessa. Lukihan siellä kaikkea kummallista: obstruktiivinen, hypopnea, saturaatio, mallampati...  Lääketiede ei satu olemaan vahvimpia osaamisalueitani.

Yksi kohta siellä oli yllättävän selvällä suomen kielellä. "Potilas keskusteli asiallisesti."

Tällaisesta lääkärin antamasta kehusta kävi lämmin sisäinen henkäys kirjoittajaa kohtaan ja tunsin ansaittua ylpeyttä. Mutta eikö senkin olisi voinut ilmaista jollakin sivistyssanalla? Olisi tuntunut fiinimmältä.

                  (Kuva:  Ville Salminen:  Toukokuun taikaa - 1948 / Sven Relander, Elsa Turakainen)